Jotenkin tuntuu siltä, etten mä taas jaksa. Uusi jakso koulussa, päivät kaheksasta puoli neljään, lyhyemmätkin päivät on olleet mulle liian rankkoja. Sit vielä tähän aikaan vuodesta nuo pitkät päivät, ei ehdi olemaan kotona yhtään valosalla eikä huvita olla ulkona ton pennun kanssa. Ja muutenkin pitäis jaksaa leikittää, kouluttaa ja huomioida sitä.

Pitkästä aikaa itkin itseni uneen ja heräsin siihen ajatukseen, etten jaksa enää. Kuolema olis vaan niin helppo, mutta en mä voi...

1.Each person tagged must post 11 things about themselves.
2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.
3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.
4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.
5.These lucky bloggers must be told.
6.There's no tag backs

Sain tälläisen haasteen Winonalta, kiitos siitä! :)

Aloitetaan faktoilla:

1. Oon erittäin huono keksimään itsestäni mitään satunnaisia faktoja :D
2. Mun hyvän koemenestyksen salaisuus on lunttilaput. En koskaan lue kokeisiin, kirjoitan vain tärkeimmät asiat muistiin ja saan sen avulla ihmeen hyviä arvosanoja. 
3. Mulla menee vähän väliä hermot tohon pentuun ja syötän sille mahdottomat määrät luita, jotta se olisi edes hetken rauhassa. Odotan koko ajan sen kasvamista aikuiseksi, mutta silti mulla on edelleen pentukuume.
4. Haluaisin muuttaa pois Suomesta, mutta tuskin koskaan teen sitä, koska luulen vanhempieni pettyvän jos muutan liian kauas. Eikä mun kielipäällä varmaan ulkomailla pärjättäiskään.
5. Vihaan pakkasta ja odotan jo lumien sulamista. 
6. Odotan aina innolla joulua, mutta en ole enää moneen vuoteen päässyt siihen tunnelmaan kiinni, joten olen joka joulun jälkeen pettynyt. Tänä vuonna yritän olla odottamatta mitään ihmeellistä joulufiilistä ja pyrin vain nauttimaan lomasta.
7. Elän suurimmaksi osin kelan ja sossun rahoilla. 
8. Mulla on työkokemusta paperilla huikeat pari päivää, ja nekin vain koska sain sen paikan äidin kautta (=äiti toi sopimuksen allekirjoitettavaksi enkä edes nähnyt ketään muuta asiaan liittyen). Mokaan aina kaikki työhaastattelut ja laiskana haluan pitää lomat lomana nyt, kun se on vielä mahdollista.
9. Oon alkanut pelätä hevosia, vaikka joskus rakastin vaikeita tapauksia ja olin hevosten kanssa niin itsevarma kuin vain voi olla. Sain kaikilta aina kehuja siitä, kuinka osaan näyttää niille mitä niiltä odotan ja pärjäsin lähes kaikkien hevosten kanssa. Viikonloppuna meinasin saada sydänkohtauksen, kun pieni poni vähän hyppäsi.
10. Mun mielialat on melkoinen vuoristorata. Yhtenä hetkenä olen niin onnellinen kuin vain voi, ja seuraavalla sekunnilla voinkin päättää haluavani kuolla. 
11. Tällä hetkellä yritän pitää tuota koiraa hereillä, jotta se suostuisi kerrankin nukkumaan yöllä.

Ja kysymykset:

1. Soiko päässäsi tällähetkellä jokin biisi? Mikä?

- Soi, erittäin ärsyttävä ja rasittava superninja :D

2. Kuinka monta kuppia kahvia juot päivässä?

- Kotona ollessa en juo. Kylässä juon satunnaisesti, kun en koskaan uskalla kieltäytyä. Yhteen aikaan join kahvia kotonakin, ihan vaan siksi, kun yritin siedättää itseäni siihen makuun, jotta pystyisin kylässä ollessa juomaan sitä :D

3. Kuka on mielestäsi maailman karismaattisin ihminen?

- No apua... En muista edes suosikkileffojen näyttelijöiden nimiä, joten vaikea nyt heittää mitään nimeä tähän.  

4. Jos voisit poistaa itsestäsi yhden piirteen ja ottaa sen tilalle jonkin toisen, niin mitkä piirteet vaihtuisivat?

- Arkuus vaihtuisi välittömästi rohkeuteen, se nyt tässä taitaa suurimpana rajoitteena mun elämässä olla. 

5. Miksi alunperin perustit oman blogisi? Onko syy muuttunut matkan varrella?

- Tää kirjoittaminen taisi lähteä siitä, että googlella leikkimisen seurauksena törmäsin moniin viesteihin, joissa kerrottiin bloggaamisen auttavan asioiden käsittelyssä. Siitä sit luin ehkä pari viikkoa muiden blogeja ennen kuin uskalsin laittaa oman pystynn. Silloin ajatuksena taisi olla, että nopeasti tää kirjoitusinto ohi menee, mutta johan sitä on blogimaailmassa pyöritty muutama vuosi...

6. Haluaisitko olla nykyistä vanhempi/nuorempi? Miksi?

- Nuorempi. En mä todellakaan halua takaisin peruskouluun, mutta nuorempana oli helpompaa, kun itsellä ei ollut niin paljon vastuuta. Vanhemmat neuvoivat joka asiassa automaattisesti, ei tarvinnut sanoa kenellekään ääneen, ettei osaa jotain. Eikä kukaan odottanut mun osaavan mitään ihmeellistä.

7. Aforismi, hokema tai mietelause jota käytät usein?

- Ei mulla oikeestaan taida olla mitään erikoista tähän. Aika vakiosana on just, se on tarttunut yhdeltä opettajalta joskus. Ärsyttää itseänikin koko sana :D

8. Elokuva, joka teki sinuun lähtemättömän vaikutuksen?

- Unelmien sielunmessu. Ahdistava, mutta kuitenkin jotenkin niin hyvä. 

9. Lempitäytteet pizzaan?

- Ananas, kinkku ja viimeaikoina oon tykästynyt myös homejuustoon, vaikka joskus inhosin sitä.

10. Ikimuistoisin konsoli/pc-pelikokemuksesi?

- En muista enää edes sen pelin nimeä, mutta joskus pelattiin veljen kanssa yhdessä koneilla jotain peliä. Ei se peli yksinään, vaan se, että sai olla edes välillä veljen seurassa ilman tappelua, ja jaksoi se aika kärsivällisesti mua neuvoa kun en ikinä tajunnut siitä pelistä mitään :D

11. Seuraatko tv:stä jotain ohjelmaa, jota et kehtaa myöntää muille? Uskallatko kertoa mikä se on? 

- En oikeastaan katso mitään muuta kuin salkkareita, ja niitäkin vain koska siihen aikaan ei ole muutakaan tekemistä. 

Uudet kysymykset haastetuille:

1. Miltä tuntuu juuri nyt?

2. Jos saisit valita minkä tahansa paikan, minne menisit?

3. Mikä on tämänhetkinen suurin toiveesi?

4. Onko sinulla jotain tiettyä/tiettyjä kappaleita, joita kuuntelet esim. ollessasi iloinen tai ahdistunut?

5. Paras tällä viikolla tapahtunut asia?

6. Teetkö uudenvuodenlupauksia? Jos, niin pitävätkö ne yleensä?

7. Pidätkö joulusta?

8. Suosikkihedelmäsi?

9. Onko sinulla lemmikkieläimiä? Jos ei, haluaisitko?

10. Mikä asia on vaikuttanut eniten elämääsi tänä vuonna?

11. Kerro kolme asiaa, jotka ovat elämässäsi hyvin tällä hetkellä?

Laiskana laitan haasteen eteenpäin vain viidelle: Tuhka, Ireth, LEIVINPAPERI, Super, Veera

Hetki aikaa kirjoittaa. Mun on pakko koota vanhoja juttuja johonkin talteen, kun meinaan aina unohtaa jotain. Eikä mulla oo nyt varaa unohtaa mitään oleellista. Olkoot kuinka pieniä asiota tahansa muiden mielestä, mun elämään ne on voinut silti vaikuttaa ja paljon. Osan näistä jutuista oon aikasemmin tänne kirjoittanutkin, mutta kaikkea en.

- Mulla ikää 7 vuotta, meille tuli koira. Kiva juttu joo, mutta siitä tuli tapaus ongelma. Ei muita kohtaan, mutta mua ja veljeä, joka varovaisempana pysyi poissa sen läheltä. Mä en aina vauhdikkaalla tuulella ollessani tai yöllä vessaan hiippaillessani muistanut varoa. Se puri, ja helvetin lujaa purikin. Nostin aina käden ilmaan ja siinä se roikkui mukana. Huudettiin äiti irrottamaan se, enhän mä kakarana itse osannut. Puhdistettiin haavat ja jatkettiin elämää, vaikka monesti pyysin viemään koiran pois. Mikä koti se sellainen on, jossa pitää koko ajan olla varuillaan, tai koira roikkuu kädessä tai jalassa?

- Veli. Puukolla jahtaamiset, varastelut, riidat yms joista sain syyt niskoilleni, vaikka veli ne aiheutti. Kukaan ei koskaan uskonut mua.

- Huomion & hellyyden puute lapsena. Ehkä. Olettaisin näin, koska äidillä oli muitakin lapsia hoidossa -> kiire niiden kanssa, mä ja veli mentiin siinä sivussa vähemmällä valvonnalla, oltiinhan me äidille tutumpia. Alan vaihto -> äiti juoksi koulutuksissa, töissä milloin missäkin, huolehti rahoista... Isällä vuorotyöt, se oli usein väsynyt ja sillä oli huonosti aikaa meille lapsille. Minä epätoivoisena, saadakseni edes hetken olla jommankumman lähellä, valvoin sängyssä hetken, hyppäsin lattialle ja menin nopeasti makaamaan ja näyttelemään nukkuvaa. Kaikki luulivat, että tipuin sängystä. Äiti nosti aina takaisin sänkyyn. Sai olla hetken sen lähellä, sai edes hetken tuntea, että joku välittää. Oli meillä hyviäkin hetkiä, koko perhe yhdessä, mutta ehkä tuo kuitenkin jotain vaikuttaa.

- Perheneuvolaan pakottaminen. Eka kerta joskus ala-asteella, kun en nukkunut. Kukaan ei koskaan kysynyt miksi, olisin hyvin voinut vastata siihen suoraan ("en halua, tuntuu siltä, että seuraava koulupäivä tulee hitaammin kun valvoo"). Vuosi(?) siellä käymistä, pyynnöistä huolimatta en saanut lopettaa, kerran jätin vain menemättä. Kutosella sinne uudestaan, koska olin rasittava kakara. Perheneuvolan täti ei edes suostunut kertomaan, miksi kävin siellä. Tiesin syyn kyllä, mutta olisin halunnut kuulla sen siltä. Vihasin siellä käymistä. Tuntui siltä, että vanhemmilla ei ollut mitään halua auttaa, että heitä ei kiinnostanut ratkoa ongelmia yhdessä, vaan he heittivät mut heti juttelemaan jonkun vieraan ärsyttävän mummelin kanssa, jos käyttäydyin vähänkin huonosti.

- Koulukiusaaminen. 10,5 vuoden helvetti. 1,5 vuotta ajasta asuntolassa kiusaajien keskellä asuen. Eikä kukaan puuttunut siihen. Aikasemman amiksen opettajan sanat, "en mä voi tehdä sille mitään". Jos se kävelisi joskus vastaan, menisin varmasti sanomaan sille, että jumalauta se olis ollut sen velvollisuus tehdä sille jotain.

- "Ei sillä mitään masennusta ole, se on vain laiska." Äidin ja mummun keskustelusta kuultua amiksen lopettamisen jälkeen. Joo laiskuuttahan se on, jos ei moneen kuukauteen pysty pakottamaan itseään sängystä ylös. Muutenkin sukulaisten asenne; "Eksynyt nyt pärjää aina." Mene nyt tuollaisen jälkeen kertomaan, että tosiasiassa et pysty edes käymään kaupassa ilman ahdistusta.

- Vanhempien riitelyt, äidin poismuutto, isän masennus, valitukset ja nettikeskustelut, jotka ei tainneet olla mun silmille tarkoitettuja (sehän kirjoitti mm. siitä, että itsari on käynyt sen mielessä), äidin takaisinmuutto, niiden nykyinen tilanne. Ottaa niistä nyt selvää.

- "Kaveri", johon opin ajan kanssa luottamaan ja jolle kerroin asioita, joita en ollut uskaltanut kertoa kenellekään muulle. "En mä oo oikeasti ollut koskaan sun kaveri, en oo koskaan välittänyt susta paskan vertaa ja voit painua kuuseen niiden ongelmiesi kanssa."


Joo tuosta puuttuu nyt jotain, mutta en keksi mitä. Loppuu aikakin, joten lista jääköön nyt kesken. Mutta onko mikään ihme, ettei musta oo tullut kovin tervepäistä? Onko mikään ihme, että musta tuntui lapsena (ja tuntuu usein nykyäänkin) siltä, ettei kukaan välitä?

Oon muuten tullut siihen tulokseen, että kun mulle jossain vaiheessa lätkästään ainakin masennusdiagnoosi, siitä ei ainakaan sukulaiset kuule. Vaikka toisaalta vois olla ihan kiva lätkästä joku lappu niiden nokan eteen just, kun ne on taas puhumassa siitä, ettei mulla voi olla mitään ongelmia. Kavereista en oo ihan varma, voi olla että ne kuulee asiasta joskus. Kämppikselle ainakin pitäis kehittää joku selitys siitä, miksi ramppaan vähän väliä sellasilla hippasen reilun tunnin reissuilla.

"Mä soitan sille psykologille vähän reilun viikon päästä. Ihan varmasti soitan. Mun on pakko. Jos en pysty, laitan vielä sinä samana päivänä terkkarille sähköpostia ja varaan sille jutteluajan. Tällä kertaa en anna itteni luistaa tästä, mä tarviin apua, mä haluun apua ja mä myös haen sitä." 27.11.2011

Vaikea uskoa, että oon ollut vuosi sitten tosissani hakemassa apua, ollut noin varma siitä, että teen sen ja miten kävikään. Vasta nyt, vuosi myöhemmin, uskalsin oikeasti sanoa ääneen sen, etten pärjää enää yksin. 

Poistin tuon vanhan blogini jo kertaalleen, mutta palautin sen vielä hetkeksi. Tallensin sieltä koneelle joitain tekstejä, jotka ehkä joskus annan sen psykologin luettavaksi. Jos ne vaikka auttais, kun en kuitenkaan suoraan pysty kertomaan, miten mulla on milloinkin mennyt. Seuraavaksi käsittelyyn lähtee aikasemman amiksen lopettamisen aikaan aloitettu päiväkirja, jonne kirjoitin osan asioista, kun en uskaltanut blogiinkaan ihan kaikkea kirjoittaa. Vähän jännittää mitä sieltä löytyy. Aikasemman bloginkin lukeminen oli vaikeaa, ja tuolla on vaikeampia asioita ja aika tarkkoja itsarisuunnitelmia. 

Harmittaa, kun mulla ei ole tällä hetkellä aikaa kirjoittaa tänne mitään kunnolla. Tuo pentu vaatii niin paljon, lisäksi kasvattajan toiveesta kirjoitan sen kasvamisesta omaa blogia, ja olis sitä muutakin tekemistä niinä hetkinä, kun pentu sattuu nukkumaan edes pari minuuttia. Ehkä tää tästä taas, lupaan aktivoitua kun tuo penikka tasoittuu ja oppii tavoille.

Osaakin taas ahdistaa.

Meinasin kävelymatkalla kääntyä monta kertaa takaisin. Oven luona jumitin melkein vartin ennen kuin uskalsin mennä sisälle.

Ekan puoltuntia vaan ahdistelin ja yritin pidättää itkua, kun se psykologi kyseli jotain. Mun vastaukset oli taas luokkaa "emmätiiä", lopulta se kielsi mua sanomasta niin. Puhuttiin, tai siis se piti jotain yksinpuhelua siitä, miten mun pitäisi oppia kertomaan sille mitä mun päässä liikkuu. Musta alkoi yhdessä vaiheessa tuntua siltä, että oon jotenkin vaikea tapaus, kun en pysty kertomaan mistään mitään. Tai siis se psykologi näytti siltä, ettei se oikeen tiennyt mitä tekis mun kanssa.

Sit se halusi tietää, minkä asian mä ajattelen olevan tän unettomuuden yms taustalla. En osannut sanoa sitäkään, kun en enää itsekään tiedä, mikä siinä on vaikuttanut eniten. Kiusaaminen, yksinäisyys, paskat perhesuhteet vai mikä. Puhutaan niistä varmaan joku kerta, jos mä vaan pystyn. Se sanoi, että kovin usein ei tuu vastaan ketään, kellä on yhtä rankka tausta kuin mulla. Enkä kertonut sille muusta kuin kiusaamisesta ja siitä, ettei mulla oo oikeestaan koskaan ollut ketään, kelle oisin voinut näistä jutuista puhua(kuulemma lähes kaikilla on edes joku yksi ihminen, jolle voi kertoa melkein kaiken). Ja oon kuulemma sinnikäs, kun oon jaksanut yrittää pyytää apua monta vuotta.

Käyn nyt ainakin pari kertaa siinä, sit katotaan pistääkö se mulle lähetettä eteenpäin vai riittääkö toi mulle. Kahen viikon päästä seuraava aika. Ja viikon päästä terkkari.

emmä osaa kirjottaa taaskaan. En enää edes muista puoliakaan mitä puhuttiin sen psykologin kanssa.

Huomenna se psykologi.

Mitä jos en pysty kertomaan sille mitään? Tai entä jos pystynkin, mistä mä sille kerron? Unettomuudesta, ahdistuksesta, syömisvammailusta, kiusaamisesta, muista paskoista jutuista mitkä tapahtui lapsuudessa, koulun rankkuudesta, viiltämisen halusta ja muista itsetuhoiluajatuksista, joita en kuitenkaan (kai) aio toteuttaa, paniikkikohtauksista, ihmisten pelkäämisestä, muista peloista? Mitä jos se kysyy, miksi menin sinne juttelemaan? Unettomuuden takia, koska siksi terkkari mut sinne lähetti? Vaikka unettomuus on mun oireista yksi vähäisemmistä, se oli vaan ainoa, jonka pystyin terkalle kertomaan?

Mitä jos se haluaa lähettää mut eteenpäin, mihin mä olen valmis? Mitä jos en uskalla sanoa omia mielipiteitäni? Mitä jos se haluaa lähettää mut juttelemaan lääkärille jostain lääkkeistä, uskallanko sanoa ei? Mulla on melatoniinit ja vitamiinit, uskallanko sanoa että ne riittää, ja riittävätkö ne edes oikeasti?

Mitä sanon, jos se haluaa tietää, kauanko tätä on jatkunut? Kun en enää itsekään muista. Viisi vuotta? Kuusi?

Mitä ihmettä kirjoitan lappuun, jonka otan varmuuden vuoksi mukaan? Mitä jos en pysty antamaan sitä sille, enkä kertomaan sille muutenkaan mitään?

Mitä jos musta ei oo tähän? Jos en tälläkään kertaa saa apua?

pelottaa.

Liikaa aikaa ajatella. En mennyt tänään kouluun, pentu oksenteli yöllä niin jäin varmuuden vuoksi kotiin. Oikei, tekosyy. Oksensihan se joo, mutta en mä siitä huolissani ole kun se on muuten ihan pirteä. En vaan jaksanut lähteä kouluun, mun on pakko nukkuakin joskus. Pennun kanssa nukun sen about 6 tuntia/yö ja päikkäreitä ei ehdi nukkumaan, kun koulussakin pitää käydä ja pentua kouluttaa ja leikittää.

Oma aika ei näemmä tee hyvää. Täytyy yrittää mennä takaisin nukkumaan, en mä jaksa yksin näiden ajatuksien kanssa.

Olispa jo keskiviikko.

Musta tuntuu siltä, että oon vihdoin osannut valita jotain oikein. Toi pentu on ihan mahtava! Pistää kyllä jaksamisen koville, kun viimeyö oli ensimmäinen, jonka sai lauantain jälkeen nukkua heräämättä pennun kiljumiseen. Eikä ole mitään herkkua nousta viideltä aamulla vain siksi, että koira on pakko käyttää ulkona. Kotona ollessa hypin pihalla alle tunnin välein, mutta eipähän tule pennulta pissoja sisälle. Ehkä uskallan näyttää teille yhden kuvan tästä hurmaavasta tapauksesta...

Pieni koira, jolla on suuri tehtävä. Se saa luvan olla mun syy pysytellä hengissä seuraavat vuodet.

Tuo eläin on varmaan syy siihen, miksi en ole miettinyt mitään itsetuhoilua. Sen kanssa saa olla koko ajan menossa ja iltaisin sitä vain kaatuu sänkyyn ja nukahtaa heti. Ilman yhtään pilleriä. Ei jää aikaa miettiä mitään ylimääräistä.

Näin viimeyönä unta, jossa kuolin. Ja se ahdisti. Siis se kuolema, ei unessa muuten mitään vikaa. En mä halua enää kuolla.

Jotenkin oon taas helvetin tyytyväinen tähän tilanteeseen, vaikka kaikesta edelleen stressaankin. Tasan viikon päästä on se psykologi, pystyn ehkä jopa kertomaan sille jotain, jos oon tässä kunnossa. Koska tässä kunnossa mä uskallan sanoa ääneen tarvitsevani ja haluavani apua. Haluan saada kaikki vanhat asiat käsiteltyä kunnolla, haluan vihdoin alkaa elää.

Oon nyt sitten vihdoinkin onnistunut yhdessä tavoitteessani. Vuosi ilman viiltelyä. Ei todellakaan ole ollut helppoa, mutta mä pystyin siihen. Tiedän, etten pysty pysymään erossa viiltelystä, jos mulla ei ole sen suhteen mitään tavoitteita, seuraava tavoite olkoon 500 päivää. Ja mä aion todellakin onnistua myös siinä.

Tähän asti pääsyä jouduin odottamaan monta vuotta. Välillä pystyin olemaan vain tunnin ilman, välillä päivän, kerran(vai pari?) jopa puoli vuotta, mutta aina menin ja sorruin uudelleen. Ja nyt viimeisimmästä viillosta on oikeasti jo vuosi. Jotenkin vaikea uskoa, mutta totta se on.

Muutto veti jaksamisen todella koville. Nyt kaikki kamat on olleet onneksi uudessa kämpässä jo pari päivää, mutta järjestäminen on vielä aivan alkutekijöissään, kun en ole vain jaksanut tehdä mitään. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin tulemaan kiire, koska viikonloppuna minusta tulee virallisesti pienen koiranpennun omistaja, eikä sitä voi tälläiseen läävään ottaa.

Saa nähdä, miten jaksan sen pennun kanssa. Paljon siitä on ollut iloa jo nyt, vaikkei se vielä edes asu täällä. Olen tutustunut sen avulla netissä jo kolmeen ihmiseen, joiden kanssa nähdään jossain vaiheessa, kunhan saadaan kaikki ensin omat pentumme haettua. Saavat pennut leikkiseuraa ja omistajat juttukavereita, jos vaikka sais sitä kautta apua tähän yksinäisyyteen.

Alle kolmen viikon päästä pitäis uskaltaa sinne psykologille. Yritän ihan tosissani puhua sille totta ja kirjoitan jonkun lapun, minkä voin antaa sille, jos en pysty puhumaan sille suoraan. Katotaan sit mitä sen jälkeen, käynkö vaan sen luona vai lähettääkö se mut johonkin eteenpäin. Pääasia on kai se, että pystyin vihdoin monen vuoden yrittämisen jälkeen pyytämään apua.

Muutto pistää jaksamisen aika koville. Etenkin, kun pitää selvitä siitä yksin. Kaveri auttaa painaviempien tavaroiden kanssa, mutta sillä on omat muuttokuormansa, niin ei sekään ehdi sen enempää auttaa. Yli puolet kamoista on vielä vanhalla kämpillä pakkaamatta, mutta ehkä tää tästä, jos huomenna sais loputkin kamat tänne. Kieltämättä tuntui vähän köyhältä, kun täällä oli eilen illalla vaan patja, peitto, tyynyt ja kone, missä ei edes toiminut netti. Aamulla oli kiva juokseminen kahden kämpän välillä, kun kaikki oli hukassa. Onneksi tää uus kämppä on samassa talossa, eri rapussa vaan, mutta pyykkituvan läpi pääsee kulkemaan näiden väliä ilman, että täytyy mennä ulos.

Tää uus kämppä on ihana! Tästä saa tehtyä tosi kivan, kunhan saadaan kaverin kanssa molempien kaikki kamat raahattua tänne ja päästään sisustamaan kunnolla :)

Ja nyt täytyykin taas kääntää suunta kohti vanhaa kämppää, jos sieltä jaksais tuoda tänään suurimman osan kamoista tänne, huomenna aamusta sit loput ja illalla tuparit