"Mä soitan sille psykologille vähän reilun viikon päästä. Ihan varmasti soitan. Mun on pakko. Jos en pysty, laitan vielä sinä samana päivänä terkkarille sähköpostia ja varaan sille jutteluajan. Tällä kertaa en anna itteni luistaa tästä, mä tarviin apua, mä haluun apua ja mä myös haen sitä." 27.11.2011

Vaikea uskoa, että oon ollut vuosi sitten tosissani hakemassa apua, ollut noin varma siitä, että teen sen ja miten kävikään. Vasta nyt, vuosi myöhemmin, uskalsin oikeasti sanoa ääneen sen, etten pärjää enää yksin. 

Poistin tuon vanhan blogini jo kertaalleen, mutta palautin sen vielä hetkeksi. Tallensin sieltä koneelle joitain tekstejä, jotka ehkä joskus annan sen psykologin luettavaksi. Jos ne vaikka auttais, kun en kuitenkaan suoraan pysty kertomaan, miten mulla on milloinkin mennyt. Seuraavaksi käsittelyyn lähtee aikasemman amiksen lopettamisen aikaan aloitettu päiväkirja, jonne kirjoitin osan asioista, kun en uskaltanut blogiinkaan ihan kaikkea kirjoittaa. Vähän jännittää mitä sieltä löytyy. Aikasemman bloginkin lukeminen oli vaikeaa, ja tuolla on vaikeampia asioita ja aika tarkkoja itsarisuunnitelmia. 

Harmittaa, kun mulla ei ole tällä hetkellä aikaa kirjoittaa tänne mitään kunnolla. Tuo pentu vaatii niin paljon, lisäksi kasvattajan toiveesta kirjoitan sen kasvamisesta omaa blogia, ja olis sitä muutakin tekemistä niinä hetkinä, kun pentu sattuu nukkumaan edes pari minuuttia. Ehkä tää tästä taas, lupaan aktivoitua kun tuo penikka tasoittuu ja oppii tavoille.