Osaakin taas ahdistaa.

Meinasin kävelymatkalla kääntyä monta kertaa takaisin. Oven luona jumitin melkein vartin ennen kuin uskalsin mennä sisälle.

Ekan puoltuntia vaan ahdistelin ja yritin pidättää itkua, kun se psykologi kyseli jotain. Mun vastaukset oli taas luokkaa "emmätiiä", lopulta se kielsi mua sanomasta niin. Puhuttiin, tai siis se piti jotain yksinpuhelua siitä, miten mun pitäisi oppia kertomaan sille mitä mun päässä liikkuu. Musta alkoi yhdessä vaiheessa tuntua siltä, että oon jotenkin vaikea tapaus, kun en pysty kertomaan mistään mitään. Tai siis se psykologi näytti siltä, ettei se oikeen tiennyt mitä tekis mun kanssa.

Sit se halusi tietää, minkä asian mä ajattelen olevan tän unettomuuden yms taustalla. En osannut sanoa sitäkään, kun en enää itsekään tiedä, mikä siinä on vaikuttanut eniten. Kiusaaminen, yksinäisyys, paskat perhesuhteet vai mikä. Puhutaan niistä varmaan joku kerta, jos mä vaan pystyn. Se sanoi, että kovin usein ei tuu vastaan ketään, kellä on yhtä rankka tausta kuin mulla. Enkä kertonut sille muusta kuin kiusaamisesta ja siitä, ettei mulla oo oikeestaan koskaan ollut ketään, kelle oisin voinut näistä jutuista puhua(kuulemma lähes kaikilla on edes joku yksi ihminen, jolle voi kertoa melkein kaiken). Ja oon kuulemma sinnikäs, kun oon jaksanut yrittää pyytää apua monta vuotta.

Käyn nyt ainakin pari kertaa siinä, sit katotaan pistääkö se mulle lähetettä eteenpäin vai riittääkö toi mulle. Kahen viikon päästä seuraava aika. Ja viikon päästä terkkari.

emmä osaa kirjottaa taaskaan. En enää edes muista puoliakaan mitä puhuttiin sen psykologin kanssa.