Mä vein tänään terapeutille mun blogitekstejä. Uskalsin jopa sanoa sille, ettei lue niitä ennen kuin oon häipynyt. Meinasin jo jänistää, mun piti antaa ne sille heti kun pääsin sen huoneeseen, mutta annoinkin ne vasta pari sekuntia ennen kuin painelin pihalle. Pakko sanoa, että nyt kaduttaa. En tiedä, miten uskallan mennä sinne tiistaina. Silloin terppa tietää viiltelystä, syömisvammailusta, siitä kuinka paljon mietin itsaria ja siitä, kun veli sillon joskus jahtasi mua puukon kanssa. Kiusaamisesta se on tiennyt alusta asti, mistään muusta ei.

Töissä on kivaa, etenkin eläinten kanssa. Tuntuu vähän siltä, että tuosta paikasta voisi tulla mulle toinen koti, kuten tallin kanssa kävi aikanaan. Mä rakastan sitä heinän tuoksua, kesyjä ja vähemmän kesyjä jyrsijöitä, vaikka koiria pienemmistä eläimistä kokemattomana saankin usein haaskattua paljon aikaa esimerkiksi kahden gerbiilin kiinnisaamiseen, kun ne eivät ole tottuneet käsittelyyn.

Ahdistus pysyy kurissa viiltelyllä, ja oon antanut itelleni luvan siihen, mutta kai sitä on pakko taas jossain vaiheessa yrittää lopettaa. Tällä hetkellä mä en jaksa tapella viiltämisen halua vastaan, mutta toivottavasti vielä joskus.