Kuinka paska pitää ihmisen olla.

Lääkevarastot tyhjänä. Apteekissa odottaa lisää. Mulle on ihan sama, kuinka paljon haittaa tästä on mulle, ainakin hetken on siedettävämpi olla.

Jonain päivänä mä vielä kuolen.

En jaksa vastata kommentteihin erikseen, mutta tätä kautta kiitos teille kaikille ja anteeksi että säikäytin.

Mä en enää jaksa yhtään mitään.

 Mä en voi enää olla täällä. Anteeksi.

Helvetin juhannus.

Perjantaina annoin itselleni luvan syödä sipsiä. Ei olisi pitänyt. Seuraavassa hetkessä olinkin jo huussissa itkemässä sormet kurkussa. En oksentanut tälläkään kerralla, mutta ei se kaukanakaan ollut. Porukat oli pihalla grillaamassa, ne olisi kuullut sen, se taisi olla ainoa syy miksi en tehnyt sitä. Oli pakko keksiä jokin tapa päästä ahdistuksesta eroon, siksi päätin olla maanantaista perjantaihin syömättä(niin tyhmää kuin se onkin). Jos käyn salilla, saan syödä ennen sinne menoa vähän, juotavan jogurtin tai pienen annospussin puuroa etten pyörry sinne, muuten ei mitään. Ei edes mehua tai limsaa, pelkästään vettä. Ja vitamiinit.
Koirat pitää silti lenkittää.

Illalla erakoiduin asuntoautossa muiden ollessa sisällä ja mietin, että en mä oikeastaan osaa vieläkään luottaa ihmisiin, vaikka oon niin tainnut joskus kirjoittaa. En luota kunnolla edes kämppikseen, vaikka me ollaan asuttu jo jotain 9kk samassa kämpässä. Jossain pikkuasioissa pystyn luottamaan siihen, mutta vähän väliä huomaan miettiväni, mitä jos se ei pidäkään musta vaan päättää vaihtaa seuraa. Taidan pelätä sitä jatkuvasti jollain tasolla vaikka tiedän, että kyllä mä oikeasti voisin luottaa kämppikseen. En vaan osaa.
Oikeastaan toi koira on ensimmäinen elävä olento, johon oon koskaan luottanut, edes aikaisempiin koiriin en ole osannut luottaa. Tore on opettanut mulle mitä luottamus on, ennen en tiennyt sitä.

Lauantaina mummu tuputti ruokaa, enkä kehdannut sanoa sille ei. Grilliruoat vaihdoin wokkivihanneksiin ja herkkusieniin, mutta äidin laittaessa paistinpannulle liikaa rasvaa päädyinkin syöttämään ne koirille. Illalla tuputettiin taas ruokaa, ahdisti mutta oli pakko syödä. Perjantain ja lauantain kalorit meni molemmat yli.

Sunnuntai aamulla säikähdys, mummu päätti esittää kysymyksen, "onko tolla eksyneellä kaikki kunnossa, kun se on noin totinen?"
Voihelvettimissämunhymyonkukaaneisaahuomatamitäänkoskaaneisaaunohtaahymyillä "Tottakai" ja kunnon hymy päälle.

Onneksi huomisesta eteenpäin saa paastota, kukaan ei vahdi mun syömisiä. Kämppiskin tekee pitkää päivää töissä. Kaupassa heitin sille taas vitsiä, "hitsi kun mun ostokset näyttää jotain anorektikon ostoksilta", naurua päälle ja se ei taas osaa epäillä mitään.

Ilopillerini :>

Joskus mä vielä vannoin itselleni, että mun blogista ei tule syömishäiriöblogia. Mutta en mä osaa enää miettiä mitään muuta kuin syömisiä. Ehkä joskus vielä. Ja tää postaus päätyy huomenna terapeutin käsiin, kun en kuitenkaan saa sanotuksi tästäkään mitään.

Kolme viikkoa ilman yhtäkään viiltoa. Tällä hetkellä tää on aika helppoa, mutta kokemuksesta tiedän, että parin kuukauden päästä ilman terää oleminen muuttuu taas vaikeammaksi. Jäljet alkavat haalistua ja mua alkaa ahdistaa, kun ei ole mitään ns. todistetta tästä pahasta olosta. Niinkun muka jotain todistetta tarttisin. Ehkä tässä on taustalla jotenkin se, ettei mua koskaan lapsena uskottu? Ehkä pelkään (tai ei mitään ehkä), ettei mua uskottais nykyäänkään jos kertoisin tästä jotain vaikka äidille. Hah, ihan kuin uskaltaisin näyttää sille nuo jäljet...

Mutta noh, mä lähden tästä nukkumaan ja aamulla suuntaan turun kautta mökille. Tiedossa taas yhtä mukava juhannus kuin aikaisemminkin: tiedossa kännisten vanhempien ja isovanhempien perään katsomista, koirien hoitoa (joka sysätään täysin mun vastuulle, vaikka kaikki toista sanovatkin) ja tylsistymistä. Eikä siellä metsän keskellä tietenkään toimi netti eikä edes kännykkä, joten oon täysin jumissa siellä. Sunnuntaina aamun ekalla bussilla äkkiä pois sieltä, ja taas on vuosi seuraavaan juhannukseen.

Onneksi juhannus on vaan kerran vuodessa.

Pitäisi edistyä. E-d-i-s-t-y-ä. Päästä eteenpäin. Mutta mä vain jumitan paikoillani. Tuntuu siltä, että terapeutti on vähän pettynyt muhun. Oon luvannut keksiä aiheita, joista haluan puhua, ja keksinkin, mutta en ikinä sano niitä ääneen. Kun terapeutti kysyy, mistä haluaisin puhua, vetäydyn takasin siihen "emmätiijä"-kuoreen. Mä en pysty. Mä olen lukossa, ehkä tulen aina olemaankin. Voin kyllä miettiä asioita, joista haluan siellä puhua, mutta en ikinä pysty sanomaan niitä ääneen. Tänään en pystynyt edes sanomaan sille, etten pysty sanomaan niitä asioita ääneen. Pelkään terapeutin luulevan, etten halua sitoutua tähän, etten edes halua tehdä töitä parantumisen eteen.

Labran jälkeenkin valehtelin sille, käytiin siellä siis yhdessä.
"Onko sulla ihan hyvä olo, vaikka susta otettiin monta putkea verta?"
"Joo"
Tosiasiassa olin pyörtyä kun nousin tuolista ylös, meinasin kaatua lyhyellä kävelymatkalla monta kertaa ja olin varmasti kalpea kuin haamu. Vitun valehtelija.

Pitää varmaan taas ensi viikolla viedä sille jotain tekstejä luettavaksi, ei tästä tule muuten yhtään mitään.

Jos vaan syksyllä pystyisin sanomaan sille, että se saa sittenkin kutsua mun vanhemmat käymään. En jaksa enää esittää niille jatkuvasti. Oon äidille vähän vihjaillutkin, että jotain häikkää on jossain. Se tietää, että olin tänään labrassa ja se tietää, että aion hakea sossusta rahaa lääkkeisiin.
"Ookko kipeä kun tarviit lääkkeitä?" 
"En" 
"Huvikses vaan niitä syöt vai?"
"Joo..."

Mä en porukoita sairaalalle kutsu. Terppa saa tehdä sen itse, haluan jättää edes sen asian jonkun muun huoleksi.

Kävelen radanvartta, katselen kaukaa lähestyvää junaa. Mietin, miltä tuntuisi tietää, että juuri tuo juna olisi pakotie tästä elämästä. Miltä tuntuisi nähdä sen lähestyvän, miltä tuntuisi hengittää viimeisen kerran. Piiloudun pensaan taa, jotten säikäyttäisi junankuljettajaa, annan junan mennä ohi. Sydän jyskyttää, kun kiipeän takaisin radalle kävelemään. Ehkä vielä jonain päivänä...

En mä ole tappamassa itseäni, vaikka kuljenkin joka ikinen yö junien keskellä. Tykkään katsella niitä, tykkään leikitellä ajatuksella siitä, että voin koska tahansa tehdä lopun tälle kaikelle.

Lenkillä yritän oksentaa. Jossain vaiheessa tajuan, "mitä hittoa olen tekemässä?". Lopetan yrittämisen siihen, enhän ole edes syönyt paljoa. Tää on toistunut liian monta kertaa. En mä oikeasti halua oksentaa, tässä syömisvammailussa on tarpeeksi kestämistä muutenkin.

Oon pinna kireellä koko ajan. Suutun koirille pienistäkin asioista, oon vihainen niille aina jos ne pysähtyvät lenkillä, suutun jos vanhemmat ei vastaa heti jos yritän soittaa niille, suutun jos kämppis ei vastaa heti viesteihin, suutun jos en jaksa liikkua tarpeeksi, suutun jos kaupassa on jonoa, suutun jos hukkaan jotain, vaikka se olisi kuinka arvotonta. Oikeastaan suutun melkein kaikesta. Tänään suutuin telkkarille (:D), koska kanavat vaihtuivat niin hitaasti. Eilen koneelle, koska netti ei alkanut toimimaan sadaosasekunnissa ja itselleni, kun en muistanut ottaa vesipulloa mukaan pyörälenkille, vaikkei koko matkalla edes tullut jano. Kiroan, raivoan, hakkaan seiniä, juoksen, en vain kestäisi olla itsessäni. Onneksi en osaa olla pitkävihainen edes itselleni, saati sitten jollekin telkkarille.

Huomenna terapia ja labra + sydänfilmi, stressaa, vaikka terapeutti lupasi saattaa mut labraan. Ainakin on hyvä syy olla aamulla syömättä.

"Mitä sä haluut syödä? Ota ihan mitä vain, mä tarjoon"
"En mä tarvii mitään..."

Aamu alkoi kaakaolla terapeutin kanssa. Keskusteltiin siinä hetki siitä, syönko jotain vai en. Olisin halunnut syödä, mutta jo pelkkä kaakao ahdisti liikaa. Sain sen kuitenkin juotua, vaikka aikaa se vei.

Koska tämä meni näin pitkälle? Tämä on taas niitä päiviä kun mietin vain, että mitä jos musta ei ikinä ole tähän. Jos en parane ikinä.

Huomaan silti jotain edistystä. Ainakaan tällä hetkellä en toivottomasta olosta huolimatta pidä kuolemaa ratkaisuna. Mä yritän vielä. Mä haluan selvitä. Mä haluan elää.

Tällä hetkellä mä en voisi olla yhtään tämän onnellisempi.

Sain mun entisen parhaan ystävän takaisin! Ystävän, jolle oon aina pystynyt kertomaan kaikesta. Ja pystyn edelleen, vaikka me ei ollakaan juteltu pariin vuoteen mitään.

Nyt vain odotan romahdusta. Ehkä pitäisi vaan yrittää nauttia tästä olosta niin kauan kun tätä kestää.

Mä päätin tänään, että mä aion vielä joskus parantua tästä kokonaan. Aikaa se tulee varmasti viemään, mutta uskon sen olevan kaiken sen arvoista. Kuitenkin mulla on ollut lähiaikoina aikaisempaa enemmän hyviä hetkiä, vaikka masennus tietysti edelleen aika usein painaa päälle.

Syömisiä yritän nostaa pikkuhiljaa. Ei mun tarvitse palata siihen roskaruokamättöön, mitä tein joskus. Voin syödä terveellisemmin ja kevyemmin kuin ennen, mutta silti tarpeeksi. Mulla on koko kesän salikortti, samoin kämppiksellä, ja me tehtiin sopimus siitä, että yritetään saada tässä ajassa vähän treenin tuloksia näkyviin lihasten muodossa. Eli mun on pakko syödä. Vaikeeta tulee olemaan, mutta hiljaa hyvä tulee, ainakin toivottavasti. Osa musta ei haluaisi vieläkään lopettaa tätä syömisvammailua, mutta jonain päivänä mä vielä hiljennän sen äänen. Se saattaa ehkä välillä päästä niskan päälle, mutta mä voitan sen vielä joskus.

Oon vihdoin sisäistänyt terapeutin sanoman asian. Takapakkia tulee varmasti joskus, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö olisi päässyt asioiden kanssa eteenpäin. Se, että toiset päivät on huonompia, ei tee meistä ihmisistä mitenkään huonompia.

Eikä elämän oikeastaan edes tarvitse olla helppoa. Ainakin mä voin sanoa ymmärtäväni asioita, joista monilla ei ole hajuakaan. Ehkä mä pystyn vielä joskus hyödyntämään sitä. Mulla on ollut jo kauan valmiina tulevaisuudensuunnitelmat koirien parissa, mutta ehkä se ei olekaan mua varten. Häken päivystäjänä voisi olla ihan kivaa, ainakin saisi tehdä sitä, mistä saa eniten iloa irti - auttaa. Psykologiksi musta tuskin on, mutta joku toimintaterapeuttikin voisi olla ihan harkinnan arvoinen vaihtoehto. Onneksi on aikaa miettiä, eikä tää turvallisuusalan koulu ja lukion käyminen taida ainakaan pahasta auttamisen kannalta olla :)

Tänään on harvinaisen hyvä päivä. Ehkä joskus joku päivä tulee olemaan vielä tätäkin parempi..?
Nyt mä nappaan koirat mukaan ja lähden lenkille, ehkä tänään selvitään siitä ilman hermojen menetystä. Kahden teinikoiran taluttaminen ei ole aina mitään hauskaa puuhaa, etenkään kun toinen on yliherkkä ja toinen kovapää...

Mietin aamulla, kuinka paljon auttaisi, jos saisin apua vähän tiheämpään. Terapeutti ilmeisesti luki mun ajatukset, sillä iltapäivällä se ehdotti, josko nähtäis sen lomaan asti kaks kertaa viikossa. Kyllä kiitos. Sen loman ajan mä käyn jossain kesäryhmässä, jossa on siis polin asiakkaita, joiden omat hoitajat on lomalla. Toiminnallista, luojan kiitos, en olisi missään puhumisryhmässä pärjännyt. Terapeutti lupasi, että voi tulla ekalla kerralla mukaan tai ainakin saattamaan mut, ei tarvii yksin mennä.

Juteltiin taas vaihteeksi syömisistä. Se on kuulemma iloinen siitä, että en esitä parantumismyönteistä vaan sanon suoraan sen, etten tiedä haluanko tästä eroon. Sairaalan vaaka oli uusi tuttavuus, ahdistava sellainen. Mutta en mä alota mitään veden tankkausta tai muuta, helpottava vaan tietää, että terapeutti kyllä sanoo, jos tää laihduttaminen alkaa mennä pahasti yli. Yritän nyt kuitenkin syödä vähän paremmin, vaikka tavallaan en sitä haluaisikaan. Voi sitä laihtua vaikka jotain söisikin.

Lääkärikin kävi siinä pyörähtämässä. Uutena lääkkeenä ylikallis abilify, mutta saan kuulemma sossun maksamaan sen, joten kokeillaan. Psykoosilääke, kuulostaapas kivalta... Mitä oon tuosta lukenut, aika epäileväinen oon sitä kohtaan. Joku sairas ääni hokee mun päässä, että kiva lisä lääkevarastoon, ei kannata syödä vaan säilyttää. 

En mä tosin tiedä, tarviinko edes tuota lääkettä. Nää huikeet pari päivää on mennyt normaalia paremmin, vaikka tässä onkin ollut kaikkea rankkaa meneillään. En ainakaan alota mitään uutta lääkitystä nyt, kokeilen abilifyä sitten, kun tää olo alkaa taas jossain vaiheessa mennä alaspäin.

Kämppis ei oo enää huolissaan, heitin sille läppää syömishäiriöistä, "leikilläni" katson kaikkien ruokien kaloreita sun muuta. Se kai luulee, etten vitsailis syömishäiriöistä jos mulla olis sellanen.

"Sä oot kohta joku anorektikko"
"No enhän oo"

Kämppiskin alkaa huolestua mun syömisistä. Pitäis ehkä huolestua itsekin, mutta en mä halua lopettaa tätä. Mä pystyisin syömään jos haluaisin, mutta kun en halua. Mä haluan kuihtua pois tästä maailmasta, kun en muullakaan tavalla voi rääkätä (enkä tappaa) itseäni. Viiltely on pois pelistä, pakko keksiä tilalle jotain muuta.

Tää päivä oli tosi raskas, kämppiksellä oli vapaa, joten olin koko ajan sen seurassa. Käytiin salilla (ei toki mun idea...), lenkillä (ei tämäkään...), koirien kanssa treeneissä ja katottiin leffaa. Puhuttiin tänään kouluista, kiusaamisesta lähinnä. Rankka aihe, mutta enpähän mene enää lukkoon siitäkään puhuessa.

Äh, onneksi huomenna näkee terapeutin. Oon ruvennut pitämään sitä jotenkin turvallisena ihmisenä, uskon siihen että se jaksaa, vaikka kertoisin sille mitä. En tiedä, olisinko enää hengissä ilman sitä. Itsetuhoset ajatukset on taas vähentyneet, en tiedä johtuuko se terapiasta, lomasta, kesästä vai niistä kaikista, mutta ainakin tällä hetkellä mulla on parempi olo kuin pitkään aikaan, vaikka väsyttääkin.

Huomenna mä yritän puhua. Ihan tosissani yritän. En pelkästään vastaile kysymyksiin joo tai ei, vaan oon valinnut valmiiksi aiheen, josta haluan yrittää puhua. Saa nähdä onnistuuko.

Tänään mä söin. Muiden mielestä normaalisti, omasta mielestäni aivan liikaa. Porukoiden kaapit pursuavat kaikkia herkkuja, en voinut vastustaa kiusausta. Nyt olen käynyt kuntosalilla, juossut, pyöräillyt, kävellyt, lukenut jalkoja ja käsiä heilutellen, hyppinyt vaa'alla jotta pystyisin olemaan loppupäivän syömättä. Tänään en syö enempää, en varmasti. Luulen, että liikunnasta huolimatta tän päivän kalorit on mennyt kulutuksen yli aika reippaasti. Huomenna mä en syö kuin aamupalan. Sen jälkeen pääsee takaisin omalle kämpälle kärvistelemään, kukaan ei ole tuomassa valmista ruokaa nenän eteen. Onneksi tuo koira kulkee aina mukana ja syö mitä tahansa, mutta en mä nyt kaikkea äidin tekemää ruokaa voi sille syöttää.

En mä halua, että koko elämä pyörii syömisen ympärillä, mutta en enää osaa lopettaakaan. Onneksi vein terapeutille viimeksi niitä tekstejä syömisistäkin, jos se vaikka osais auttaa jotenkin. Niin, ja mun pitää kuulemma aloittaa pikkuhiljaa puhumisen harjoittelu, mun pitäisi joskus vielä uskaltaa sanoa ääneen päässä pyörivät asiat, en voi ikuisesti käyttää pelkkää kirjoittamista, enkä haluakaan. Mä aion vielä joskus pystyä puhumaan tästä kaikesta. Mun on pakko pystyä.

"Mullahan alkaa se viiden viikon loma kuukauden päästä. Oon järkkäillyt sulle siihen vähän muuta, mutta puhutaan siitä sitten ens kerralla"

Stressaa, haluaisin tietää jo. Tässä vaiheessa mä huomaan jo luottavani terppaan aika paljon, uskon siihen, ettei se, mitä se ikinä onkaan mulle järkkäämässä, ole mitään sellaista, mistä en selviäisi. Vaikka aluksi pelkäsinkin, nyt vaan odotan mielenkiinnolla mitä mulla on edessä.

Se on edelleen sitä mieltä, että mun pitäisi kertoa vanhemmille tästä. Nythän porukat luulee, että oon täällä töissä koko kesän. Rasittavaa esittää niille, mutta en jaksaisi kuunnella sitä "sä oot hei jo kakskytä ja sun työkokemus on nolla"-valitusta. Jos ei jaksa niin ei jaksa, ja onhan mulla työkokemusta. Pimeesti, mutta voin kääntää sen aina silti voitoksi. "Olin maatilalla töissä kaks kesää asumis- ja ruokapalkalla." En edes valehtele, ja ne tyhjät kohdat mun papereissa onkin täytetty. Enkä mä jaksa stressata työasioista, sitä ehtii myöhemminkin.

Tänään on ihan hyvä olla. Vaikka niska onkin jumissa ja päätä särkee eikä näppäimistön ä-kirjain meinaa toimia, mutta mitäs me pienistä. Mä oon syönyt, kevyttä ruokaa mutta kuitenkin enemmän kuin eilen, oon ollut koirien kanssa ja jauhanut ajantasaisia juttuja kämppiksen kanssa. Eikä tällä hetkellä edes ahdista.

Mä yritin todistaa illalla itselleni, ettei mulla oo syömisen kanssa mitään ongelmaa. Kävin tossa 20 metrin päässä kaupassa, jonne oli pakko raahata kämppis mukaan kun en uskaltanut mennä sinne yksin, vaikka oon käynyt siellä miljoona kertaa, ja ostin 120g sipsiä.

Ei niiden syömisessä ollut mitään ongelmaa. Se ongelma tuli vasta syömisen jälkeen. "Ei helvetti mitä mä just tein, mä oon läskiläskiläski(ja tiedän etten oikeasti edes ole), pakko oksentaa se pois tai lihon tai tehdä jotain voi vittu miks menin syömään ne..." Minä, joka vihaan oksentamista enemmän kuin mitään, olin jo hetken sormet kurkussa, ennen kuin muistin kämppiksen olemassaolon. "vittu en voikkaan oksentaa tai se huomaa."

Iloisesti painelinkin ilmoittamaan sille, että voin viedä sen koiran lenkille, kun se heittää sellasta 9 tunnin työpäivää ja mä oon vapaalla. Omalla piskillähän oli tänään lepopäivä, niin mullakin piti olla, mutta ei sitten mennyt ihan putkeen... Tunnin reipas lenkki, koira sisälle, pyörä esille, toinen tunti polkemista niin lujaa kuin jaksoin, oma koira ulos ja vielä sen kanssakin lyhyt käppäily. Edelleen ne sipsit oksettaa, en varmaan pysty syömään niitä enää koskaan.

Osa loppuviikon ja tän viikon postauksista päätynee huomenna terpan käsiin. Mietin, että pitäiskö tääkin viedä. Jotenkin hassua viedä sille tekstejä syömisvammailusta just sillä kerralla, kun me mennään yhdessä jätskille. Tosin mä taidan suosiolla vaihtaa sen jäätelön mehujäähän, jos se vaikka ahdistais vähemmän.

En vaan vieläkään käsitä, miten se syöminen alkoi yhtäkkiä ahdistaa näin paljon. Onhan mulla ollut aikasemminkin tälläsiä kausia, mutta ne on aina kehittynyt hitaasti, eikä ne oo koskaan mennyt näin pitkälle. Ja nyt tämä. Torstaina sen viiltämisen jälkeen päätin, että nyt loppui syöminen, mutta en mä silloin aatellu että tää menis näin pitkälle. Eikä mulla oo hajuakaan siitä, miten mä voin selvitä tän ahdistuksen kanssa.

Tähän loppuun vielä aiheeseen liittymätön juttu lapsuudesta. Äiti just nauroi sitä mulle yksi päivä, mullahan ei oo asiasta mitään muistikuvaa. Mun huoneeseen oli just laitettu uudet tapetit ja äiti päätti sisustaa huoneen uudelleen. Se siirsi sänkyä ja näki seinään piirretyt naamat. Olin kuulemma ilmoittanut sille, että oon joka ilta piirtänyt seinään joko hymy- tai surunaaman, riippuen siitä, millainen päivä oli ollut :D Hitsi että haluisin tietää paljonko kumpiakin naamoja oli, ahdistiko mua jo silloin joku vai olinko sillon vielä oikeasti se iloinen, päättäväinen ja periksiantamaton tyttö, jona kaikki sukulaiset pitää mua vieläkin. Haluisin niin tietää, koska tää kaikki paska alkoi.

Sekavat postaukset alkaa olemaan aika yleisiä. Koittakaahan kestää, ehkä mun pää vielä joskus selkiintyy edes vähän.

Mä juoksen niin pitkään kuin jaksan, hidastan nopeaan kävelyyn, päätän kiertää vielä vähän pidemmän reitin. Kilometri ennen kotiovea tekisi mieli itkeä, koska en vain enää jaksa, kuitenkin jollain sairaalla tavalla nautin siitä. 14km yölenkki tehty, löydetty taas parempia paikkoja suunnitelmalle. Paikkoja, joissa junat kulkevat vielä kovempaa, joiden lähellä ei asu eikä liiku ketään. Yhdeltä sillalta hyppääminen on tehty kovin vaikeaksi, mutta en mä tiedä, kai siihenkin pystyisi kun vaan yrittäisi. Mä en siihen ala, en halua pudota väärään kohtaan väärään aikaan, en halua halvaantua kuolemisen sijasta.

Kotona istuin pari minuuttia, nappasin kämppiksen koiran mukaan ja kierrettiin sen kanssa vielä puolisen tuntia, vaikka en olisikaan jaksanut. Mä söin liikaa, pakko liikkua. Pakonomaista lihaskuntoa jokaisen pienenkin suupalan jälkeen. Ei tää laihduttaminen oo ennen mennyt näin pahaksi, eikä todellakaan näin nopeasti. Pitäisi ehkä lopettaa heti, mutta en mä halua. En halua edes sanoa tästä terpalle mitään, kun me tiistaina nähdään. Ainoa vika, että mennään jätskille, pakko syödä sen nähden. Pakko näytellä, ettei syömisessä ole mitään ongelmaa.

En mä tiedä, miksi edes kirjoitan tätä, kun ei tässä ole mitään järkeä. Kai vaan yritän tappaa aikaa, vältellä nukkumaanmenoa.

Koska tämä postaus ei ole vielä tarpeeksi sekava: Mä vihaan sitä, kuinka aina pimeällä lenkkeillessä näen ihmisiä kaikkialla. Postilaatikot, varjot, tolpat, puut ja niiden oksat, talojen kulmat, kaikki näyttää mun silmissä ihmisiltä, myös silloin kun tiedän kuvittelevani, tiedän mitä edessä oikeasti on. Se niistä rentouttavista lenkeistä.