Helvetin juhannus.

Perjantaina annoin itselleni luvan syödä sipsiä. Ei olisi pitänyt. Seuraavassa hetkessä olinkin jo huussissa itkemässä sormet kurkussa. En oksentanut tälläkään kerralla, mutta ei se kaukanakaan ollut. Porukat oli pihalla grillaamassa, ne olisi kuullut sen, se taisi olla ainoa syy miksi en tehnyt sitä. Oli pakko keksiä jokin tapa päästä ahdistuksesta eroon, siksi päätin olla maanantaista perjantaihin syömättä(niin tyhmää kuin se onkin). Jos käyn salilla, saan syödä ennen sinne menoa vähän, juotavan jogurtin tai pienen annospussin puuroa etten pyörry sinne, muuten ei mitään. Ei edes mehua tai limsaa, pelkästään vettä. Ja vitamiinit.
Koirat pitää silti lenkittää.

Illalla erakoiduin asuntoautossa muiden ollessa sisällä ja mietin, että en mä oikeastaan osaa vieläkään luottaa ihmisiin, vaikka oon niin tainnut joskus kirjoittaa. En luota kunnolla edes kämppikseen, vaikka me ollaan asuttu jo jotain 9kk samassa kämpässä. Jossain pikkuasioissa pystyn luottamaan siihen, mutta vähän väliä huomaan miettiväni, mitä jos se ei pidäkään musta vaan päättää vaihtaa seuraa. Taidan pelätä sitä jatkuvasti jollain tasolla vaikka tiedän, että kyllä mä oikeasti voisin luottaa kämppikseen. En vaan osaa.
Oikeastaan toi koira on ensimmäinen elävä olento, johon oon koskaan luottanut, edes aikaisempiin koiriin en ole osannut luottaa. Tore on opettanut mulle mitä luottamus on, ennen en tiennyt sitä.

Lauantaina mummu tuputti ruokaa, enkä kehdannut sanoa sille ei. Grilliruoat vaihdoin wokkivihanneksiin ja herkkusieniin, mutta äidin laittaessa paistinpannulle liikaa rasvaa päädyinkin syöttämään ne koirille. Illalla tuputettiin taas ruokaa, ahdisti mutta oli pakko syödä. Perjantain ja lauantain kalorit meni molemmat yli.

Sunnuntai aamulla säikähdys, mummu päätti esittää kysymyksen, "onko tolla eksyneellä kaikki kunnossa, kun se on noin totinen?"
Voihelvettimissämunhymyonkukaaneisaahuomatamitäänkoskaaneisaaunohtaahymyillä "Tottakai" ja kunnon hymy päälle.

Onneksi huomisesta eteenpäin saa paastota, kukaan ei vahdi mun syömisiä. Kämppiskin tekee pitkää päivää töissä. Kaupassa heitin sille taas vitsiä, "hitsi kun mun ostokset näyttää jotain anorektikon ostoksilta", naurua päälle ja se ei taas osaa epäillä mitään.

Ilopillerini :>

Joskus mä vielä vannoin itselleni, että mun blogista ei tule syömishäiriöblogia. Mutta en mä osaa enää miettiä mitään muuta kuin syömisiä. Ehkä joskus vielä. Ja tää postaus päätyy huomenna terapeutin käsiin, kun en kuitenkaan saa sanotuksi tästäkään mitään.