Mä juoksen niin pitkään kuin jaksan, hidastan nopeaan kävelyyn, päätän kiertää vielä vähän pidemmän reitin. Kilometri ennen kotiovea tekisi mieli itkeä, koska en vain enää jaksa, kuitenkin jollain sairaalla tavalla nautin siitä. 14km yölenkki tehty, löydetty taas parempia paikkoja suunnitelmalle. Paikkoja, joissa junat kulkevat vielä kovempaa, joiden lähellä ei asu eikä liiku ketään. Yhdeltä sillalta hyppääminen on tehty kovin vaikeaksi, mutta en mä tiedä, kai siihenkin pystyisi kun vaan yrittäisi. Mä en siihen ala, en halua pudota väärään kohtaan väärään aikaan, en halua halvaantua kuolemisen sijasta.

Kotona istuin pari minuuttia, nappasin kämppiksen koiran mukaan ja kierrettiin sen kanssa vielä puolisen tuntia, vaikka en olisikaan jaksanut. Mä söin liikaa, pakko liikkua. Pakonomaista lihaskuntoa jokaisen pienenkin suupalan jälkeen. Ei tää laihduttaminen oo ennen mennyt näin pahaksi, eikä todellakaan näin nopeasti. Pitäisi ehkä lopettaa heti, mutta en mä halua. En halua edes sanoa tästä terpalle mitään, kun me tiistaina nähdään. Ainoa vika, että mennään jätskille, pakko syödä sen nähden. Pakko näytellä, ettei syömisessä ole mitään ongelmaa.

En mä tiedä, miksi edes kirjoitan tätä, kun ei tässä ole mitään järkeä. Kai vaan yritän tappaa aikaa, vältellä nukkumaanmenoa.

Koska tämä postaus ei ole vielä tarpeeksi sekava: Mä vihaan sitä, kuinka aina pimeällä lenkkeillessä näen ihmisiä kaikkialla. Postilaatikot, varjot, tolpat, puut ja niiden oksat, talojen kulmat, kaikki näyttää mun silmissä ihmisiltä, myös silloin kun tiedän kuvittelevani, tiedän mitä edessä oikeasti on. Se niistä rentouttavista lenkeistä.