Syömisiä yritän nostaa pikkuhiljaa. Ei mun tarvitse palata siihen roskaruokamättöön, mitä tein joskus. Voin syödä terveellisemmin ja kevyemmin kuin ennen, mutta silti tarpeeksi. Mulla on koko kesän salikortti, samoin kämppiksellä, ja me tehtiin sopimus siitä, että yritetään saada tässä ajassa vähän treenin tuloksia näkyviin lihasten muodossa. Eli mun on pakko syödä. Vaikeeta tulee olemaan, mutta hiljaa hyvä tulee, ainakin toivottavasti. Osa musta ei haluaisi vieläkään lopettaa tätä syömisvammailua, mutta jonain päivänä mä vielä hiljennän sen äänen. Se saattaa ehkä välillä päästä niskan päälle, mutta mä voitan sen vielä joskus.
Oon vihdoin sisäistänyt terapeutin sanoman asian. Takapakkia tulee varmasti joskus, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö olisi päässyt asioiden kanssa eteenpäin. Se, että toiset päivät on huonompia, ei tee meistä ihmisistä mitenkään huonompia.
Eikä elämän oikeastaan edes tarvitse olla helppoa. Ainakin mä voin sanoa ymmärtäväni asioita, joista monilla ei ole hajuakaan. Ehkä mä pystyn vielä joskus hyödyntämään sitä. Mulla on ollut jo kauan valmiina tulevaisuudensuunnitelmat koirien parissa, mutta ehkä se ei olekaan mua varten. Häken päivystäjänä voisi olla ihan kivaa, ainakin saisi tehdä sitä, mistä saa eniten iloa irti - auttaa. Psykologiksi musta tuskin on, mutta joku toimintaterapeuttikin voisi olla ihan harkinnan arvoinen vaihtoehto. Onneksi on aikaa miettiä, eikä tää turvallisuusalan koulu ja lukion käyminen taida ainakaan pahasta auttamisen kannalta olla :)
Tänään on harvinaisen hyvä päivä. Ehkä joskus joku päivä tulee olemaan vielä tätäkin parempi..?
Nyt mä nappaan koirat mukaan ja lähden lenkille, ehkä tänään selvitään siitä ilman hermojen menetystä. Kahden teinikoiran taluttaminen ei ole aina mitään hauskaa puuhaa, etenkään kun toinen on yliherkkä ja toinen kovapää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti