Pitäisi edistyä. E-d-i-s-t-y-ä. Päästä eteenpäin. Mutta mä vain jumitan paikoillani. Tuntuu siltä, että terapeutti on vähän pettynyt muhun. Oon luvannut keksiä aiheita, joista haluan puhua, ja keksinkin, mutta en ikinä sano niitä ääneen. Kun terapeutti kysyy, mistä haluaisin puhua, vetäydyn takasin siihen "emmätiijä"-kuoreen. Mä en pysty. Mä olen lukossa, ehkä tulen aina olemaankin. Voin kyllä miettiä asioita, joista haluan siellä puhua, mutta en ikinä pysty sanomaan niitä ääneen. Tänään en pystynyt edes sanomaan sille, etten pysty sanomaan niitä asioita ääneen. Pelkään terapeutin luulevan, etten halua sitoutua tähän, etten edes halua tehdä töitä parantumisen eteen.

Labran jälkeenkin valehtelin sille, käytiin siellä siis yhdessä.
"Onko sulla ihan hyvä olo, vaikka susta otettiin monta putkea verta?"
"Joo"
Tosiasiassa olin pyörtyä kun nousin tuolista ylös, meinasin kaatua lyhyellä kävelymatkalla monta kertaa ja olin varmasti kalpea kuin haamu. Vitun valehtelija.

Pitää varmaan taas ensi viikolla viedä sille jotain tekstejä luettavaksi, ei tästä tule muuten yhtään mitään.

Jos vaan syksyllä pystyisin sanomaan sille, että se saa sittenkin kutsua mun vanhemmat käymään. En jaksa enää esittää niille jatkuvasti. Oon äidille vähän vihjaillutkin, että jotain häikkää on jossain. Se tietää, että olin tänään labrassa ja se tietää, että aion hakea sossusta rahaa lääkkeisiin.
"Ookko kipeä kun tarviit lääkkeitä?" 
"En" 
"Huvikses vaan niitä syöt vai?"
"Joo..."

Mä en porukoita sairaalalle kutsu. Terppa saa tehdä sen itse, haluan jättää edes sen asian jonkun muun huoleksi.