495: On hetkiä jolloin julmakin teksti voi olla terapiaa

Mä voisin vetää itteni takaisin pohjalle aika helposti nyt. En tee sitä, mutta voisin. Tuntuu oudolta. Olla niin lähellä sitä helvettiä, mutta sit kuitenkin tavallaan tosi kaukana.

Oon vältellyt bloggeria jostain syystä. Yleensä oon täällä aina, jos en kirjoittamassa, niin vähintään odottamassa muiden päivityksiä.

Ehkä en vaan oo halunnut myöntää teille, enkä etenkään itselleni, etten ehkä olekaan niin vakaalla pohjalla kuin luulin. Taisin jäädä siihen paskaan oloon jumiin. Olin rakentanut kaikki suunnitelmat yhden koulun varaan. Olisin saanut tekemistä, päässyt joka kuukausi koirien kanssa viikonlopuksi maalaismaisemiin, samanhenkisten ihmisten kanssa (koska mä edelleen tarviin niitä pirun ihmissuhteita ja tiiän etten pysy kasassa ilman niitä), ois saanut tehdä sitä mitä haluaa. Ja laskin, että ne ois työkkäristä antanut mun olla rauhassa valmistumiseen asti. Olin aika varma sinne pääsystä, pääsinhän reilu vuosi sitten saman alan tasokkaimpaan kouluun Suomessa. Mutta ehei, ei tuonne pienempään, ei tietenkään.

Hain toiseen saman alan kouluun, katotaan pääsenkö sinnekään. Jos en, ei se romahduta yhtä pahasti, kun tavallaan en edes halua sinne. Se on kalliimpi, vaikeempi järjestää, ja Helsingissä. Se niistä maalaismaisemista sitten. Haluis joskus vaihtelua tähän kaupunkielämään, mutta ei sitten. Eikä työkkärikään anna mun olla rauhassa niin pitkään, mitä se kestäis. En oo vielä päättänyt, otanko koko paikkaa vastaan vaikka pääsisin sinne.

Ja sen jälkeen, kun kuulin uutiset tuolta koulusta, on kaikki muukin mennyt pieleen. Ei ainakaan auta oloon yhtään.

En mä silti ajatellut palata vanhoihin tapoihin. Kiskon itteni ylös täältä, tavalla tai toisella. On mulla siihen jo suunnitelma valmiina, mutta mun luotto suunnitelmien toimivuuteen on tällä hetkellä aika nollassa.

Nyt lähden kiitämään tallille, ei ois pitänyt jumittaa kirjoittamaan. Onneks siellä ei tarvii olla minuutilleen tiettyyn aikaan.