620.

Jotenki sitä vaan yrittää selvii. Mut aina kaikki menee pieleen.

Se mun uus sossutäti oli kiva. Tänään se soitti ja sano et se lopettaa. Yllätys, kerranki oli joku joka ymmärsi (ja kuunteli, yleensä sossuämmät vaan tunkee omaa tahtoaan läpi vaik sanois mitä) ja jol pysty puhuun. Ja joka ei ottanu kaikkee niin tosissaan, siin kysyki et toivoinko et se ois unohtanu mut ja uskalsin sanoo joo. Mut ei se ollu unohtanu ja kuntouttava odottaa. Joudun menee sinnekki tutustuun jonkun opiskelijan kans ku ei sossu ite pääse. Oisin ollu rennompi sen kans ja saanu paremmi sanottuu kaiken mitä haluun nyt ku on viel mahis vaikuttaa esim. siihen kuin monen päivänä sitä tekee mut ehkä selviin. Tai ei mul kai oo muut vaihtoehtoo. Oli yllättävän kova paikka se et se lopettaa vaik nähtiinki vaan kerran.

Juoksemisen ehti saad vauhtiin, sit tuli jäätikkökelit. Tänää potkasin sit viel lisäks oveen ja varvas tekee kuolemaa. Tai ainaki sattuu ihan saatanasti. Saa nähä koska pääsee seuraavan kerran juoksee. Mut olipaha hetken joku asia mis pysty kehittyyn ja mis oli tavotteita, vaik nyt sit joutuuki oleen tauolla ties kuin pitkään. Tai tuskin joulun yli enää, kuulin vähän sellast huhua et saatan ehkä saada nastalenkkarit joululahjaks. Ei kyl koiran kaa voi tuol jäätikkökelel silti juosta ku sil ei oo nastoja, mut jos sit ees iteksee.

Haluisin puhuu. Ja et vois vaan hajoo rauhassa kerranki. Ettei tarttis aina yrittää olla se vahva mitä en oikeesti ees oo. Mut ei mul sit kuitenkaan oo mitään puhuttavaa. Kaikki on vaa samaa tyhjää paskaa, vaikee siit repii mitään juttuu. En mä ees osaa selittää miks aina tuntuu näin vitun pahalta. Ku en tiiä itekkää. En mä haluis olla tällänen.

619.

Nää yöt on pahimpii kun ei onnistu nukahtaan ajoissa. Sit sitä miettii kaikki maholliset asiat mitä on mokannu tai "mokannu" ja syyttelee itteään mistä millonki ja miettii mikä kaikki viel voi mennä pieleen. Ja sit jossain kohtaa päähän ei taas mahu mitään muuta ku se et haluis kuolla. Tän on tulossa huoltomiehet käymään ke ja oon leikitelly ajatuksella siitä mitä ne tekis jos ne löytäis mut kuolleena täältä. Mut nou hätä en mä oikeesti oo nyt mitään tekemässä. En onnistuis siinäkään kuitenkaan ni parempi ettei ees yritä. Kunhan vaan leikin sil ajatuksella ku se usein ees hetkeks helpottaa oloo. Ku tietää et pääsee pois sit jos jossain vaiheessa on pakko.

Päivät on kai edelleen ihan jees. Oon päässy taas palaamaan kuukauden tauon jälkeen juoksemisen pariin ja muutenki viihtyny pidemmillä mettälenkeillä. Lyllerö tosin jäi porukoille hoitoon ontumisten takia, et on vähän totuttelua täs yhen koiran kans olemisessa. Mut kyl se lyltsikin sieltä viel takasin tulee, sen on vaan parempi siellä nyt. Ja mulle helpompi, ku ei tarvii jatkuvasti tuijottaa miten se liikkuu.

Tosin kyl mä eilenki lenkillä kirosin sitä et vihaan tätä elämää, vihaanki mutten sentään ihan joka hetkee.

618.

Sit kun metsälenkillä vaan lyhistyy maahan istumaan ja itkemään, on kai jo oikeesti aika pohjalla.

Kunnon ahdistukset taas päällä, melkein mitään pystyny taas syömäänkään. Likaa stressii ja tää pää vois joskus olla ihan vaan hiljaa.

Mut silti ei taaskaan osaa ees kirjottaa.

617.

Ja välillä sitä tajuu kuinka yksin on oman päänsä kanssa. Ja et ikinä sillon kukaan ei oo läsnä kun sitä eniten tarttis. Mut kai tätä kestää, hetken ainaki. En mä sinänsä yksin oo, en kai varsinaisesti mitenkään yksinäinenkään kun kuitenki muutaman kerran viikossa ainaki näkee ihmisii jos vaan ite niin tahtoo. Jos vertaa vaik viime vuoteen ku saatto mennä kuukausiki niin et näki vaan kaupan kassan.

Ja kyl mä pystyisin puhuun. Mut se vaatii sen tietyn fiiliksen ja se on vaan joko just sillon ku on ei nyt ihan pahimmat mut melkein pahimmat olot päällä jollon mul on tapana vetäytyy ku en haluu näyttää miten heikko oon (+ se et tapahtuu aina just sellaseen aikaan ettei kukaan ehi/pysty kuitenkaan auttaan ni en haluu ees yrittää), ja sillon ku on huomattavast normaalia parempi ja turvallinen olo mut ihanku sillon haluisin pilaa sitä hetkee kaivelemalla kaikkii paskoja. Ni öö. En tiiä. Puhuin siel työkkärissä vähä, se oli mun uus työntekijä ku sai sellasen turvallisen olon jotenki. Toisaalt olin myös miettiny etukäteen mitä sanon ja seki autto ettei tullu niin puskista, mut joskus en ois pystyny siihen silti. En mä sillekkään ihan kauheest mitään avannu, mut sain suuni auki kuitenki.

Mä kai alotan kuntouttavassa, ois yks ihan ookoolta vaikuttava itsenäisesti tehtävä homma mitä meen ainaki kattoon. Jos sais tuet takasin ja mahkun tehä joskus sitä mitä oikeesti haluu, mikä ei ilman työmarkkinatukee niin helpolla onnaa, soviteltu työmarkkinatuki ois se mitä kaipaisin. Mut katotaan. Hetkittäin sellanen olo et ehkä täst elämästä voi viel tulla jotain, et ehken tuu ikuisesti oleen vaan muiden elätettävän. Mut en mä siihen mitenkään vahvasti osaa uskoo, en mä tiedä onks musta oikeesti siihen. Enkä tiiä jaksanks yrittää tarpeeksi et pääsis siihen asti.

Mut jos nyt pysyttelis hengissä siihen asti et saa katottuu miten siel kuntouttavassa lähtee meneen, et jaksaisko tehä ees sitä päivää-kahta viikossa. Jos ei musta oo ees siihen ni sit ei tarvii enää jaksaa, siihen oon antanu itelleni luvan. Mut tää loppuvuos pitää nyt jaksaa joka tapaukses jotenki, ei tällee jouluu ennen voi itteään hengiltä ottaa.

616.

Tulin taas lauantaina takas kotiin porukoilta. Ja oon taas vihannut jokasta aamua ja iltaa sen jälkeen. Päivät on ihan ok jos jaksan raahautua kunnon mettälenkille koirien kans, mitään muuta elämää mulla ei sit ookkaan. Täällä.

Oli taas jotain järkevää(?) kirjotettavaa mut ajatus karkas jo. Ei sitte.

Ei tästä elämästä tuu mitään. En mä jaksa tätä enää.

615.

Tää tyhjän tekstikentän tuijottaminen on ihan kiva harrastus. Tekisi mieli kirjoittaa mutten tiedä mitä.

On ollu paljon tekemistä vikat pari päivää. Ihan kivaakin tekemistä. Ja tulossa on lisääkin tekemistä ja musta on kerrankin muille jotain hyötyy. Mulla on ihan kivaa hetkittäin. Kotiin ostin ison palapelin, et on täälläkin muutakin tekemistä ku koneella istuminen, ja sitä on ihan kiva tehdä. Vaik välillä meinaakin mennä hermot ku mikään ei sovi. Mut kaiken pitäis olla hyvin. Ja päällepäin onkin.

Mut silti mä haluun kuolla.

614.

Nyt kun oon eksynyt muutaman kerran bloggeriin, oon vasta tajunnut kuinka kova ikävä mulla oli kirjoittamista. Ehkä mä oon taas takas ja yritän aktivoitua tän blogin kanssa, mutten lupaa mitään. Nyt just tuntuu siltä et tää on yks harvoista asioista joilla saa oloa ees vähän paremmaks.

Työkkäriin sain itteni hinattua. Vaan kuinkas kävikään, mulle oli laitettu postissa lappu ajan perumisesta ja uudesta ajasta, posti ei vaan niitä ole jaksanut tuoda perille asti. Turhaan siis istuskelin siellä odottelemassa, mut olin sentään villi ja uskalsin kysyä siellä palloilleelta mieheltä että mitäköhän nyt kun olin aikani istuskellut. Just mun tuuria ja ens kuun alussa uus käynti ja uus stressi asiasta. Jippii.

Ei tosta pitänyt kirjottaa. Mut viimeks tuli kirjoteltua syömisahistuksesta, nyt ois ilta-ahistusten vuoro. Jos päivällä tää kestoahistus on ihan siedettävää (paitsi sillon kun pitäs syödä, tosin tänään se ei jostain syystä ihan hirveesti ahistanut, en kyllä kauheesti syönykkään), ni illat on kauheita. Tai se aika kun on menossa nukkumaan, yötä tää taitaa enemmän olla. Voi olla ihan okei olo, mut aina kun kaatuu sänkyyn ja pistää silmät kiinni se sama fyysinen huono olo iskee päälle. Ihan aina. En tiiä siitäkään et miks. Mut se menee ohi muutamassa minuutissa sen jälkeen ku on noussut ylös ja keksinyt jotain tekemistä. Hankala yrittää nukkua kun tekis mieli vaan juosta oksentaan koko ajan. Ja sit ku vihaa oksentamista ni se huono olo vaan lisää sitä ahistusta ja kierre on valmis. Nuku siinä sitte. Pitäis taas palata takas sänkyyn yrittään mut jotenki se ei houkuta ja sen takia tuleeki valvottua. Ja välillä alkaa jo ennen sänkyyn kömpimistä ahistaa se kun tietää et kohta ahistaa.

Ei vaan jaksais tällästä.

<3

613.

Tää syksy aikoo selvästi olla vaikeampi kuin muut. Tai ainakin se tuntuu siltä. Vilkasin vanhoja postauksia nopeesti ja ainakin vuos sitten mulla meni ihan ok. Nyt oon aika kaukana ookoosta. Ei vuodenajat ennen oo vaikuttanut muhun ihan näin voimakkaasti, mutten keksi mistä muustakaan nää masentelut johtuu.

On niitä pieniä hetkiä kun kaikki on ihan okei. Mut ne on pieniä ja ne on tällä hetkellä myös aika harvinaisia. Suurimman osan ajasta mä haluun kuolla. En mä oo mitään tyhmää ainakaan just nyt tekemässä, mut se on se asia mikä mun mielessä eniten pyörii. Ekana aamulla, vikana illalla ja monta kertaa siinä välissä. Kunnon kestoahistus päällä, ennen kivatkin asiat ahistaa. Syömiset tökkii, en laihduta eikä mulla oo ajatustakaan syömishäiriön suuntaan, mut huono olo iskee päälle aina kun aattelen et pitäis syödä. Vaikka ois nälkäkin. Syön mä silti, mut siihen menee aikaa. Ja pakko tehdä jotain samalla, jos ehtii ajattelemaan liikaa ni ei ainakaan onnistu. Sit ahistaa vähän lisää ku tajuaa miten vaikeeksi seki on taas menny. Ja vituttaa ja masentaa jos ois jotain hyvää ruokaa eessä eikä vaan pysty. Ei tääkään oo ennen ollu tällästä. Ottasin mieluummin mun syömishäiriön takas. Senki kanssa oli helpompaa.

Huomenna pitäs käydä työkkärissä. En oo vastannu yhteenkään työkkärin puheluun sen ryhmähässäkän jälkeen, ni ne sit pisti postissa lapun et pitäs mennä käymään. Mun työntekijätki vaihtuu. Aikasemmilla tais mennä hermot. Katotaan kauanks nää uudet jaksaa mua kattoa. Tai jos nyt eka katotaan pystynkö ees meneen sinne. Ahistanu jo monta päivää seki. Pitäis jotain lippulappusiaki niille taas täytellä mut en taida jaksaa. Ehkä sanon et hukkasin ne. En ees tiiä huijaisinko niille et oon hakenut töitä vai sanoisinks vaan karusti etten oo ku en jaksa, ei kiinnosta, eikä mua kuitenkaan huolittais mihinkään. Tai jos jostain ihmeen syystä huolittaiskin, stressaisin itteni kuoliaaksi.

Oon miettiny polia. Taas vaihteeks. En mä tiedä oisko siitä mitään apua tähän, etenkään ku en tiedä millaset jonot sinne nykyään on. Täällä on vähän muokattu systeemiä ja sen pitäis olla nopeempaa nykyään. Poli prkl meni muuttamaankin. Hirveet stressit jos meen sinne takas, mut työntekijät taitaa olla ainaki suurimmaks osaks samoja ku ennenkin. Lääkärit varmaan vaihtunu, eihän siellä koskaan ykskään lääkäri pysyny kauaa sillonkaan ku siellä kävin. Mut ei niistä ykskään ollu kovin mukavakaan et sinänsä ihan sama.

En mä tiiä pystyisinkö mä tälläkään kertaa siellä mitään puhuun. Enkä tiedä pystyisinkö ees varaan aikaa mihinkään, voi olla et siihen jo tökkää jos ees yritän. Saati meneen jonkun tuntemattoman eteen jolle pitäis kertoa jotain et pääsis eteenpäin. Huhuh. Ihan liian ahistava ajatus. En mä pysty tutuillekaan puhuun ku joskus satunnaisesti jotain pientä, ees niille joihin luotan (joo, osaan nykyään luottaa hei). Toisaalta en mä ees haluais töksäyttää kellekkään tutulle mun ajatuksia. Ei se ois oikein huolestuttaa niillä, siis niillä pahimmilla, mut ne pahimmat on ne joista kai eniten jollekin pitäis kertoo. Ku ei tää yksinään niiden pyörittely mitään auta. Mä muistan ku terppa joskus polilla sano, et jos mä kerron sille jotain mitä se ei kestä ni se vaihtaa alaa. Et se on ihan ite valinnu sen mitä se tekee, ja et se on kuullu niin paljon kaikkee et sitä on vaikee järkyttää. Sen jälkeen sille oli vähän helpompi kertoo. Ja sillon harvoin ku puhui ni ei tarvinnu miettii mitä sille kehtaa sanoo ja mitä se kestää. Jonkun tutumman kans pitäis miettii sitäkin, ois pakko vetää se raja johonkin. Enkä mä luota siihen, et kaikki osais sanoo ei jos menee jutut liian rankaks, mut en haluu kuormittaa liikaa. Toisaalta en tiedä miten kestäsin sitä jos joku sanois ettei pysty/jaksa kuunnella. Riippuu kai siitä miten sen muotoilis mut silti. Terpasta tiesi et se pystyy ja jaksaa, ku se oli sen työtä kuitenkin. Ja siinä oli se rajattu aika minkä ties aina etukäteen, ettei ollu ees sitä mahista (okei, oli se ja käytinki sitä mut polilaisen käskystä, en koskaan omasta päätöksestä), et ois jääny sinne moneks tunniks märiseen. Ku aina tiesi et on se tunti aikaa eikä tarvinnu miettii pitäisko jo lopettaa, kello kerto sen.

En mä tiiä. Oon vähän kännissä, en jaksa ajatella enempää. Piti tänään tehdä vaikka mitä, mut mitään en oo tehny. Muutaman kerran käyttäny koirat kusella ja lähikauppaan tein pikareissun, vaik piti käydä prismassa. Ihan huikeen aktiivinen päivä taas joo. Mut tälläsii nää on ollu jo hetken. Tai oon mä koirat jaksanu lenkittää kunnolla melkein joka päivä, ku tiiän ettei tää olo ainakaan kotona istumalla helpota. Ja on lenkillä ain hetken helpompi. Oikeestaan ollaan lenkkeilty niin paljon et mun on jalat kipeenä, siks aattelin et voin ihan hyvällä omallatunnolla pitää koirat levossa tänään. Jos huomenna jaksais taas tonne sateeseen.

Miks tää menee taas näin. Ilman mitään selvää syytä. Ai että mä vihaan mun päätä.

612.

Hengissä ollaan, vaikka blogi onkin ollut aika unohduksissa.

Mulla oli ihan kiva kesä. Hyvää seuraa, vaellusreissuja, koirien treenausta, viralliset ja epäviralliset kisat niiden kanssa, mökkeilyä, uimista (uin tänä vuonna enemmän kuin viimeisinä viitenä vuotena yhteensä), puutöitä, paljon kaikkea pientä askarreltavaa. Ja nyt oon jonkun aikaa tehnyt paluuta canicrossin pariin, josko viimeistään keväällä ois kisakunnossa. Oli huonojakin päiviä, mut suurimman osan ajasta musta tuntui pitkästä aikaa siltä että olin elossa.

Mut tää syksy. Ennen mua on syksyisin ahdistanut se, etten kesällä tehnyt mitään. Nyt mua ahistaa se, etten pysty enää ennen loppukevättä/alkukesää tekemään puoliakaan siitä mitä oon kesällä tehnyt. Kuinka paljon paremmalta tuntui kun oli jatkuvasti tekemistä ja joskus siitä oli jopa muillekin apua. Etten ollut ihan koko aikaa näin turha. Ja tää lisääntyvä pimeyskin ahdistaa. Mikä on sinänsä outoa, kun mähän tykkään pimeestä. Iltalenkitkin voi taas tehdä metsäänkin niin, ettei siellä tuu ketään vastaan.

Varmaan jotain kaks-kolme viikkoo on ahdistukset ja masennukset yrittäny taas liittyä seuraan. Alkuun onnistuin ignooraamaan ne täysin, mutten enää. Kaikki vanhat tutut ajatukset on täällä taas. Eikä mulla oo voimia tehdä asialle mitään. En varmaan osais vaikka olisikin, ettei sillä kai niin väliä. Jos koiria ei olis, liikkuisin varmaan ainoastaan sängyn, jääkaapin ja vessan väliä.

Mä myös kesällä melkein pääsin täältä pois. Melkein unelmien kämppään, tilavaan taloon keskelle korpea, lapsuudenystävä ois ollut siinä naapurissa. Ja piharakennuksissa ja pihalla tilaa vaikka mille, ois vihdoin pystynyt tekemäänkin jotain. Mut se sit olikin liian hyvää ollakseen totta. Vihaan tätä kaupunkia ja tätä kämppää päivä päivältä enemmän ja mua vituttaa olla jumissa täällä. Ahistaa ajatus siitä että todennäkösesti tuun asumaan koko talven tässä. Okei täällä on enemmän valoa pimeen aikaan, mutta se sit olikin ainoo hyvä puoli, eikä mua korvessa se pimeys mitenkään haittaa. On tos muutama muukin kämppävaihtoehto ollut, mut äh. Ei vaan onnista. Enkä halua sellaista kämppää missä ei viihdy, vihaan muuttamista.

Oon taas jotenkin niin yksin tän pään kanssa. Kyllä mulla ois ihmisiä joille puhua, tai vaikka kirjottaa jos (ja kun) vammailen sen puhumisen kanssa edelleen, vaikka oon ehkä vähän siinäkin edistyny. Mut mulla ei oo sanoja. Eikä voimia, enkä halua tuhlata kenenkään aikaa mun ongelmiin enkä olla vaivaks. Paljon helpompaa vaan vetää feikkihymy naamalle ja eristäytyä omiin oloihin aina kun ei jaksa esittää.

Nyt mä taas vaan oon. Olemassa mutten elossa. Enkä tiedä haluanko edes olla olemassa.

611.

Viikko porukoilla ja mökillä. Paljon ulkoilua, pihatöitä, remppahommia, ihmisiä ja luontoa ympärillä. Jotain yksittäisiä ahistuksia ja vitutuksia, ei mitään minkä kanssa ei pärjäis.

Ke illalla takas kotiin. Ei menny montaa minuuttia et hajosin ja pään täytti ajatukset siitä et mun on pakko kuolla, ettei mulla oo enää mitään muuta vaihtoehtoo. Jossain kohtaa sain sanottua itelleni et oon ihan helvetin sekasin. Oli pakko valvoo kun en uskaltanu käyttää koiria lenkillä niin kauan ku ulkona liikku ihmisii. Rapussaki ois voinu tulla joku vastaan.

Eilen aamulla taas eka ajatus se etten enää jaksa. Väkisin vääntäydyin ylös, ulos ja autoon, nokka paikallista suosikkimetsää kohti. Siinä ajaessa alko jo vähän helpottaa, metässä pari tuntia kaikki oli ihan hyvin, ihana sadekin raikasti ilmaa, mut kotona hajosin taas. Kauppareissu ahisti, en tie meinasiks pyörtyy siellä huonon syömisen vai ahistuksen takii, oli vitusti kännisii liikenteessä ja yhh. Liikaa ihmisii, liikaa metelii, liikaa betonihelvettii. Yöllä istuin suihkun lattialla pillittääs, kääntämässä vettä vuorotellen kylmäks ja kuumaks et sai pidettyy itteään ees vähän kasassa.

Tänään pitäs mennä agitreeneihin vieraan porukan kans, koutsi ja paikka sentään tuttuja. Mut ahistaa seki niin paljon etten tie pystynkö.

Vittu miten paljon ympäristö voi vaikuttaa. Ei se oo tää kaupunki sinänsä, kai, vaan se ettei mul oo täällä mitään. Ei mitään tekemistä, mettään päästäkseen pitää tapella mun vammasen auton kanssa, ei mitään paikkaa mis vois ihan vaan olla vaik kirjan kaa ulkona, ei ketään kenen kans viettää aikaa ja jauhaa paskaa, ei ketään jolt sais apuu jos sitä tarttis. Jos ois samas kaupungissa okt jossai syrjemmässä ja ees joku jota kiinnostas välil nähä ni asiat ois varmaa aika eri tavalla. Mut niinku mulla koskaan ois mahista asuu missään muualla ku kerrostalohelvetissä.

Nii ja se ryhmä. Ei helvetissä, otan vaik sen alennetun tt-tuen mieluummin. Tosi aikuismaisesti oon vaan jättäny vastaamatta niitten soittoihin, mut en osais sanoo niille mitään. Nössönä varmaan puhelimes sanoisin et meen sinne, nyt en oo varsinaisest luvannu mitään vaan mein piti sopii puhelimes viel asiast tarkemmin.

Mä en suostu oleen kesällä joka viikko täällä, vaik oiski vaan päivä viikossa. Mut mökilläki (about 3h ajomatkan päässä, ettei inspaa eestaas ajella) vois olla helposti muutaman viikon putkeen et sais rentouduttuu kunnolla ja mun retkisuunnitelmistakaa en minkään työkkärin paskaryhmän takii luovu. Ja ihan oikeesti, jos mua ahistaa täällä lähtee ees koirien kaa lenkille, ni kuin helvetisti mua ahistais joku ryhmä. Jos ois jotain tukee täällä ni sit ehkä pystyisin, mitä sosiaalisempaa leikin ni sitä rohkeempi oon mut ei tääl oo ketään. Pari hassuu kaverii ja nekään ei tie mun asioista paljookaan, enkä oo niille sen enempää kertoos, eikä ees nähä läheskään joka viikko täl hetkel. Kaikki muut onki sit jättäny yksin. Ei kyl mikään yllätys, niin kaikki aina tekee. Siihenki tottuu, tavallaan.

Mut mieluummin mä pidän mun mielenterveyden rippeistä kii vaik sen seurauksen tulot pieneniski. Ja toisaalt mul jää joka kuukausi tt-tuest säästöön ni pärjään kyl niillä hetken, vaik pitiki ne käyttää johonki ihan muuhun. Mut mikäpä tääl koskaan menis suunnitelmien mukaa.

610.

Vain yksi pieni ajatus... Miks pysyttelisin enää hengissä vaan siks ettei muille vaan tuu paha mieli..?

Kaikki stressi ja ahistus vaan muitten takii. Vaik ei mun oo pakko. Ei täl elämällä oo mulle enää mitään kuitenkaan. Ei mitään järkee pysytellä hengis.

609.

Ketään tunnu kiinnostavan ni tänne sitte. Kävin tänään työkkäris, vikan viikon stressannu siitä. Tiesin etten saa enää lupaa vaa olla kotona ku niin mont kertaa keksiny selityksii miksei voi tehä sitä eikä tätä. No ensinnäki hajosin siel heti siin kohtaa ku ne (siel oli sossutäti kans) kysy miten mul on menny. Hävettää ja pitäs edellee muistaa ettei muitten nähden itketä. Toisekseen joudun johonki niitten nuppivikasten ryhmään kolmeks kuukaudeks eli tottakai just koko kesäks, ens viikol alkais mut ilmotin ettei ens viikko kyl mulle käy, ja onneks ei jos niil on jotain helvetin tutustumisleikkei siellä. Vaik ahistaa mennä sinne sit ku muut jo tuntee toisensa mut parempi nii. Piti käydä täs kohta heittääs parin viikon vaellusreissu yms. mut ei tuu mitään sit niistäkään suunnitelmist. Vihaan tätä kaupunkii ja nyt pitää sit jatkuvast ajella täält mökillekki sellanen 3h suunta ku ei voikkaan ol siel pitkää aikaa putkeen niinku olin suunnitellu. En viel tie kuka mun bensat maksaa.

Polin ryhmien kokemuksest tiiän etten tuu kertaakaan nukkuun kunnolla ennen sitä ryhmää, onneks se on vaan kerran viikossa ni ehkä sit yhen valvotun yön viikos kestän, toivottavast selvitää vaa yhellä ettei ahista niin paljon et lakkaan taas kokonaan nukkumast, voi men niinki. Siit puhumattakaan et turha luulo et söisin mitään ennen ku oon takas kotona sielt ja varmaan joka aamu ennen sitä viel halailen vessanpönttöö ku ahistaa. Ja nykyään alkaa huippaan vähän turhan helpost jos ei syö, toivottavast siel vaan istutaan ni pärjään sen kans jotenki.

En ees tie mitä siel tehään. Tai mä en aatellu tehä yhtään mitää. Suostuin vaan siks et se on ainoo tapa pitää tuet ja saad se helvetin työmarkkinatuki takasin et voisin sit ehkä joskus syksyl tehä sitä mitä piti tehä jo kauan sitte, ja mist ehkä vois joskus jotain hyötyyki olla, mut kiitos työkkärin en oo vielkään saanu tehä muuten ku pimeesti.

Muutenki kaikki menee päin helvettii ni tää oli aika viimenen pisara. Ahistaa jo ajatuski. Menisin junan alle paljon mieluummi ku tohon ryhmään. Ois n. sata kertaa helpompaa. Kunpa voiski. Terän ainaki kaivan jostain, ihan sama jotkut arvet niit on jo valmiiks ni pari lisää ei tunnu missää. Jos ees hetkeks auttas.

608.

Oon oppinu tykkäämään aamuista. En täällä oo kirjottanutkaan, mut olin alkukuusta koirien kans yhen yön reissun kansallispuistossa, nukuttiin tyylikkäästi autossa (mut farmari ja kaadetut takapenkit, oli yllättävänkin mukava). Noustiin sillon aamulla joskus viiden(?) aikaan kun oli ihan helvetin kylmä eikä nukkumisesta tullu mitään, mut ai että sit kun seikkailtiin siellä niin aikasin <3 Ei ketään missään, aurinko just nousemassa, vähän aamusumuu, linnut heräilemässä ja jotenki vaan niin täydellistä:

Oon sen jälkeen useempana aamuna heränny aikasin, napannu koirat mukaan ja painunu mettään. Ei oo sama asia, ei pääse ees kovin lähelle, mut silti. Auttaa vähän selviimään tääl kaupungissa, vihaan ihmisiä ja meteliä jne, et pääsee ees hetkeks pois. Lähimettissä on päivisin muitaki liikkeellä, mut aamusin saa olla rauhassa. Ja tietyst koiria ajatellen muutenkin parempi hoitaa pisin lenkki aamulla nyt ku kelit lämpes.

Ei mulla silti mitenkään hyvin mee. Oon ollu täs reilun viikon putkeen kipeenä näkemättä ketään, seinät kaatuu päälle ja kaikki ahistaa. Nyt oon sentään muutamana aamuna päässy jo mettään, hidasta laahustamista se on mut onneks mulla on aikaa. Piti käydä täl viikolla taas reissaamassa, mut ne suunnitelmat sit meni.. Maanantaina pitää selvii työkkäriin kertomaan etten edelleenkään lähe orjatyöhön (palkkatyö kyl kelpais), ni pakko nyt ainaki siihen asti pysytel täällä. Jos sit sen jälkeen vois lähtee jonnekki taas. Nyt ku pitäs öittenkin pysyä plussan puolella.

Jos aamut on ihan jees ni vastapainoks sit illat on ihan täyttä paskaa. Ei oo kerta eikä kaks ku oon vaan maannu sängyssä itkemässä ja tuijottaas buranapurkkia, jossain vaiheessa aina todennu itelleni et ei nyt vittu millään buranalla ja vittuuntunu siihen ettei oo mitään vahvempaa. Iltalenkeillä jotenki automaattisesti kävelee vaan rataa kohti. Välillä tekis mieli tarttuu terään, en ees muista koska oon viimeksi mut silti se käy toisinaan mielessä.

607.

Viis viikkoa ilman tupakkaa. Ehkei tää oo sittenkään mahdotonta. Ei tee enää mieli ku satunnaisesti, pahimmat olot on jo selätetty. Mut pienenä muistutuksena itelle:

+ pystyy taas juokseen! <3 Ilman että melkein heti iskee järkky huono olo ja rintakipu päälle
+ allergiaoireista suurin osa on kadonnut jonnekin
+ paljon enemmän energiaa, jatkuva väsymys sekin kadonnut jonnekin. Ennen ravasin röökillä aina jos väsytti, piristihän se hetkeksi mut pidemmässä juoksussa väsytti vaan lisää ja taas tuli poltettua vähän enemmän. tyhmä minä.
+ alun vaikeuksien jälkeen nukun paremmin enkä tarvii yhtä pitkiä unia kuin ennen
+ mis on mun epävakaa? Siis on se täällä edelleen joo, mut oon aika paljon tasasempi. En tiedä johtuuko suoraan röökistä (voi hyvinkin olla, muillaki käyny samoin) vai siitä, et pystyy liikkumaan enemmän ja raskaammin, varmaan molemmista.
+ ^ja mielialakin sillee yleisesti vähän parempi, samoista syistä ehkä. Voi nää kelitkin olla ja mulla nyt menee vähän kausittain muutenkin, ettei ihan varmaksi voi sanoa. Pidemmällä ajalla varmaan näkee paremmin miten käy, tuleeko pahimmat masikset takasin. Ekat pari viikkoa ilman tupakkaa ne masikset ja epävakaat oli kyllä varmaan normaali kertaa tuhat, hyi.
+ ei haise enää tuhkakupilta
+ partsilla saa tuuletettua makuupussit, kuivattua pyykit yms. ilman et ne käryää röökiltä, ja partsilla on muutenkin kivempi istuskella kun siellä ei haise
+ veri kiertää sormissa, ei vieläkään hyvin mut paremmin kuin ennen kuitenkin
+ säästyy rahaa
+ henki ei vingu ja hengittäminen tuntuu jotenkin helpommalta, vaikka aina mulla on ihan hyvin happi kulkenut. Pystyy hengittään paljon syvempään ilman et tuntuu pahalta.
+ ei oo limaa kurkussa, ei yskitä
+ en altista muita röökikäryille
+ syke on laskenut, ei oo sydän enää lähtemässä lentoon
+++ saan olla polttamatta, ei tarvii aikatauluttaa mitään tupakan mukaan, ei karata minnekään polttamaan salaa ja yrittää peitellä hajua, ei tarvii stressata siitä onko nyt tarpeeksi röökiä mukana ja riittääkö rahat uuteen askiin, ei tarvii vittuuntua jos tupakat loppuu, ei tarvii ravata kaupassa pelkästään niitä ostamassa jnejnejne. Ja onhan tää nyt luontoystävällisempääkin olla polttamatta, vaikken oo koskaan mihinkään mettiin tumppeja jättänytkään.

+ / - hajuaisti on parempi, naapurit kokkaa kauheen hajusia ruokia ja yks lotraa litran hajuvettä aina ennen ku liikkuu rapussa, ihan järkkyä. mut vastapainoks kevät ja luonto muutenki tuoksuu aaaivan ihanalle <3

- öö. en tiiä. ärsyttää ne jotka polttaa ku tietää kuin paljon paskaa ne aiheuttaa sillä itelleen, en itekkään polttaessa tajunnu miten paljon se oikeesti vaikuttaa about kaikkeen. mut koitan olla puuttumatta, jokasen oma valinta.

Enkä oo menettäny yhtään mitään, vaikka jostain idioottimaisesta syystä niin luulinkin. Ei mulle oo mikään ongelma olla polttavien kavereiden seurassa, voin lähtee tupakkaseuraksi tai polttakoot vaikka kesken lenkin, ihan sama. Ei mulle oo mikään ongelma sekään jos joku tarjoo röökiä, kun en mä haluu enää polttaa. Vitutus menee ohi ilman röökiä ihan yhtä hyvin ku röökin kanssa. Ehkä jopa helpommin, kun ei tuu lisävitutusta siitä et röökit on loppu/ei just sillä sekunnilla voi polttaa/sytkäri on hukassa/tmv. En oo kieltäny sitä iteltäni missään vaiheessa, saan polttaa jos siltä tuntuu mut ei tunnu. En mä haluu enää.

Sit jos tulee vielä paha päivä ni voin tulla aina ensin lukemaan tän ja päättää vasta sitten haluunko muka oikeesti polttaa.

606.

Oon ihan villiksi alkanu tän blogin kanssa, näin ahkerasti päivittelen. Nyt ku sanoin noin ni katoon seuraavaks varmaan pidemmäks aikaa.

Ahistaa, vituttaa ja masentaa. En oo koskaan ollut niin itkuherkkä kuin nyt. Välillä pillitän ilman syytä koneella istuessa, joka kerta koirien kanssa ulos lähtiessä pitää istua eteisessä itkemässä itkut loppuun ennen lähtöä, ihan mitä vaan pitäis tehdä niin ensin pitää itkeä. En tiedä miks. Siks et on hiton paska olla koko ajan enkä jaksais ees olla..? En tiiä. Enkä jaksa miettii.

Synttäritkin oli ja meni. Viime vuonna vietin ne epävirallisissa agilitykisoissa, tänä vuonna ei ollut mitään lystiä tarjolla. Sain sentään illalle tuurausvuoron treeneihin, muun päivän istuin yksin masentelemassa kotona kuten on jo tavaksi tullut. Ja sillon aina tajuaa et taas on menny vuosi hukkaan ilman et on saanu yhtään mitään aikaseks. Ja se ahistaa ihan hitosti.

Perseestä tää "elämä". Joko sais kuolla pois.

605.

Makaan sängyssä tuijottamassa kattoa. Tekee mieli viiltää, en ees muista koska viimeksi houkutti näin paljon. Ja tupakkaa, mut oon selvinnyt jo yli viikon ilman enkä haluais pilata tätä nyt. Vaikken tiedäkään miksi taas yritän, kun en lopulta onnistu kuitenkaan. Onhan tämäkin tapa kiusata itseään, kai. Pimeä sadekeli sopii hyvin näihin fiiliksiin.

Mullahan pitäis olla asiat hyvin. On koirat, tekemistä, harrastuksia, kavereita, rahatkin riittää kaikkeen pakolliseen, auto jolla pääsee paikasta a paikkaan b, vaikkei aina mikään luottopeli olekaan, ja nyt myös nukkumapaikaksi muokattu, tuo kivaa vapautta. Syömiset sujuu, yksittäisinä päivinä vammailen mut en jaksa välittää siitä, kunhan ei pahemmaksi mee. Oon alottanut juoksemisen pitkän tauon jälkeen ja rakastan sitä. Välillä jopa tuntuu ihan hyvältä. Listaa vois jatkaa pidemmällekin jos jaksais.

Mut silti oon tällänen. Haluisin vaan kuolla just nyt. Enkä ees tiedä miksi. Kunhan vaan. Pääsis pois. Vaikkei mulla pitäis olla mitään syytä haluta pois. Tai en mä tiedä onko. Ei tää aina kivaa oo, mut on mulla huonomminkin menny. Oon silti aika loppu tähän hetkittäin.

604.

Joo ei se sit kestäny. Voispa vaan ottaa ittensä hengiltä. Ei tätä jaksa. Mitä ikinä päättääkin tehdä ni aina se menee pieleen. Sekin päätös on menny noin miljoona kertaa pieleen etten muka enää ikinä päättäs yrittää mitään. Pitäs vaan muistaa, mikään koskaan onnistu kuitenkaan. En vaan osaa. Muuta ku pilata kaiken, tietenkin. Siinä oon aika hyvä. Mihinkään muuhun musta ei sit olekaan. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Oon aina hokenu itelleni et kyllä mä pystyn ees johonkin. Mut mitä ikinä yrittääkin, aina sitä jossain vaiheessa huomaa ettei musta ollut siihenkään. Oon aika turha.

En mä vittu osaa enää edes kirjottaa. Kirjotettavaa ois mut ne ei vaan muutu mitenkään järkevään muotoon. Tuijotin just puol tuntia näyttöä miettien mitä kirjottasin, tiesin mitä haluun kirjottaa mut vaan ei. Vihaan tätä elämää. Tai itteeni en tiiä kumpaa enemmän. Voisko vaan olla olematta.

On mulla sentään piskit. Nyt just yks ylimääränenkin palloillu tässä reilun viikon, ihan kivaa vaihtelua ja kerranki saa olla hyödyks. Mut ei ne aina riitä. Ei nyt.

603.

Alkaa pikkuhiljaa heräämään talvihorroksesta. Kevät on vaan niin <3 Tänä vuonna erityisesti, ku talvi meni miten meni... Ihanaa et se alkaa olemaan ohi.

Viime viikolla kuutena päivänä sosialisointia, muutamana päivänä pariinkin kertaan. Yksi uusi kaveri ja pari uutta tuttavuutta, koirapiireistä kaikki tietenkin. Valvontaeläinlääkärikin kävi, yhden naapurin mielestä mun koirat ei pääse ulos kuin pikapissalle kerran-pari päivässä. Ihan ymmärrettävää sikäli, etten tykkää liikkua ulkona siihen aikaan kun valtaosa muista, harva meitä ulkona usein näkee. No ei siinä mitään, kiva että joku uskaltaa ilmoituksen tehdä jos huolettaa, ei haitannut yhtään kun ei mun koiranpidossa mitään salattavaa ole. Eikä se ell kauaa tässä ollut, totesi vaan että jos noiden hoidossa vikaa olisi, eivät olisi noin luottavaisia ja hyvässä lihaskunnossa.

Muutamat hyvät treenitkin takana, on se ihan kiva tunne kun oman vuoron jälkeen treenikaverin ja koutsin suusta kuuluu vaan "vau". Koska täydelliset koirat ja ehkä munkin päähän joskus jotain uppoaa. Kohta pystyy taas treenaamaan ulkona (ja tulee ulkokisoja, jäiks!), sitä mä ootan. Talviaikaan on treenimotivaatio aina vähän hukassa, pakko ajaa hallille jos jotain tahtoo tehdä kun sisällä ei mahdu ja ulkona on kylmä (liukasta/märkää). Osa hiekkateistä on siinä kunnossa, et ajattelin kaivaa vetokamppeet esille ja lähteä viikonloppuna piskien kans canicrossailemaan pitkästä aikaa. Hyydyn kyllä varmaan ekan kilometrin jälkeen, kun ei oo tullu juostua aikoihin. Mut nyt se tuntuu ainakin ajatuksen tasolla aika hyvältä. Vähän jopa ikävä sitä aikaa, kun heräsin kouluaamuina tyyliin viideltä, että pääs aamulla juokseen. Ja syömisvammailulla pilasin sen kaiken sit lopulta. Kun ei voinu uskoa, ettei voi juosta jos ei syö. Tulipahan testattua sekin.

Vaikka on se väsyttävääkin, eikä mua todellakaan aina huvita kenenkään kanssa mihinkään lähteä. Pakko välillä ladata akkuja yksikseen, ei tuu muuten mitään. Maanantaina teki mieli heittää kännykkä seinään kun pyydettiin lenkille, ei vaan koko ajan jaksa. Joutunut muistelemaan miten sanotaan ei. Muistuttaan itelleen, et ei kukaan sen takia mun elämästä katoo, etten ihan joka päivä jaksa. Välillä koiratkin on liikaa, kun pitää tunkea ihan kylkeen kiinni vaikka tahtois olla rauhassa. Vaikka on noi kyllä aika söpöjä tossa vieressä nukkuessaan.

Oon taas monen vuoden tauon jälkeen löytänyt aamulenkit. Joka aamu herään vähän edellistä aikaisemmin, ihan vaan koska aamulenkki. Helposti vierähtää 2-3 tuntia metsässä koirien kans. Kummasti pysyy päivänkin paremmin hereillä, kun tulee ulkoiltua heti aamusta.

Auto pitäis parin viikon päästä katsastaa. Jos se menee läpi (uskallan epäillä), niin vähän muutoksia siihen, mulle oma nukkumapaikka sinne ja se on morjens hetkeksi. Jos se ei mee läpi niin pitänee lähteä autokaupoille, on nytkin muutamasta tarjousta jätetty mut lähinnä testaillen myiskö joku laatuun nähden halvalla. Nopeesti jonkun halpisauton löytää jos tarve tulee, ja on toi nykyinenkin halpis tossa nyt muutaman vuoden menny ilman mitään isompaa.

Kamerakalustoakin tuli vähän päivitettyä monen vuoden tuskailun jälkeen. Uus objektiivi, älyttömän hyvä suht halvalla, oli ihan tuuria et sen sain. Noi hyvät menee nopeesti, mut lumiaura herätti mut kerran neljältä yöllä ja kurkkasin sit facen läpi, ja mitäs sinne kirppikselle olikaan minuutti aikasemmin lisätty. Sattu vielä oleen kaupungissa, mihin porukat oli just menossa. Tykkään, nyt voi taas kuvata ilman et joka reissulla menee kameraan hermot.

Kyl tää tästä vielä paskaks muuttuu, ainahan niin käy. Mut just nyt en jaksa miettiä sitä. Nyt just mä oon enemmän elossa ku pitkään aikaan. Joskus vituttaa ja väsyttää ja haluaa vaan kuolla, mut ne menee ohi. Just nyt jopa pelottavan nopeesti. Illat on vaikeimpii, mut ehkä neki helpottaa ku alkaa oleen pidempään valosaa.

Olis enemmänkin kerrottavaa, mut nyt ei jaksa. Oisin jo ihan valmis painumaan unille. Pari kevätkuvaa tän aamun lenkiltä:

Ja jossain hiljaksiin kuiskii toive siitä, etten enää putois. Et tää kestäis. Mut ehkä se on vähän liikaa toivottu. 

602.

Hetkittäin on ollu ihan hyvä. Kävin koirien kanssa muutaman päivän reissun Rovaniemellä, asuttiin mökissä keskellä metsää, löydettiin ihan sikakivoja lenkkimaastoja, tutustuin uusiin ihmisiin ja mikä tärkeintä, en stressannut mistään. Ja mun laho autokin kesti. Oon sen jälkeen yrittäny pitää itteni kiireisenä. Parin tunnin mettälenkit on parhautta, etenkin nyt kun täälläkin on kunnolla lunta. Eilen ja tänään saanu kulkea ihan umpihangessa, kun on pysyny syrjäsemmillä poluilla. Siel ain välillä havahtuu siihen et siel pystyy hengittään ilman et ahistaa. Luontoterapiaa, ihan parasta. 

Harmi vaan se ei yksinään riitä. Auttaa just siks hetkeksi ku siellä on. Kotona kaikki kaatuu taas päälle. Ei jaksa tehä mitään, ei ees ajatella et tekis jotain. Haluu vaan maata sohvalla peiton alla itkees. Mut silti ei osaa nukkuu. Tälle viikkoo kahet kännit, toisel kertaa meni vähän överiks. 

Ja taas on vierähtäny tasan viikko siitä ku on viimeks nähny ihmisii. Viikko sittenki vaan lyhyen aikaa treeneissä. Mut ihan sama, en jaksa senkään eteen tehä enää mitään. 

Enkä tiedä miks oon enää ees hengissä. Ei täs oo mitään järkee. 

<3

601.

Hengissä ollaan. Ikävä kyllä. En oo päivitellyt, kun ei oo toimivaa nettiä eikä myöskään toimivaa konetta. Ja hetken oli parempi, ni en tarvinnu tätä. Ei oo enää. Ihan vitun paska olo. Pari vikaa vuorokautta on taas ollu yht helvettiä. Lauantai oli viel ihan jees, uskaltauduttiin ekaa kertaa virallisiin kisoihin herra kelpien kanssa, meni päin persettä mut olipahan kivaa ja saatiin ihan hyvääki palautetta.

Mut sit siitä eteenpäin. Ei vaan tuu mitään. Pitäis tehdä miljoonaa asiaa ja kuolen tän stressin alle. Eikä oo mitään mikä lievittäis. Paitsi piskit ja mettä mut en kauheesti jaksa siel olla, kroppaki on aika loppu ja sattuu jalkoihin lyhyetki lenkit. Nukkuu en taas osaa. Oon ihan helvetin yksin, en siel kisoissakaan puhunu kellekkään. Tuli varmaan taas viikko elettyy puhumat kellekkään naamakkain, tänää sentää sen nollasin ku olin repäsin ja pyysin jotain tuntematont juoksuttaan piskei. Ei pää kestäny enää yksinoloo ja olin varautunu siihen et viimeistään tänään näkee ihmisii ku treenit, mut ne peruttiin pakkasen takii. Eikä kenestäkään tutust saa seuraa ni oli pakko tehä nii. Oli se kyl ihan jees, uskalsin jopa puhuu. Ja anto ymmärtää et voitas nähä jatkossaki.

Ilman konet on ihan helvetin tylsää. Teki alkuun ihan hyvää, tuli oltuu enemmän ulkon jne, mut täs parin viikon kohal tökkii jo aika pahasti. Pakko kiikuttaa kone veljel jos se vaik pystyis tekeen sille jotain. Ois pitäny kiikuttaa jo aikasemmin. Siihen sentää voi luottaa.

Ja oon vaan ihan helvetin loppu. Tähän kaikkeen paskaan. Siihen et oon taas erehtyny oleen niin tyhmä et uskoin siihen et asiat vois muuttuu. Ei ne muutu.

600.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis jne. Koska valvominen ja koska ajatukset on ihan vitun sekasin, eikä mulla oo hajuakaan siitä miten minkäki asian hoitas, tai hoitasko mitenkään, en jaksa kirjottaa mitään järkevää. Mut tein tossa aikani kuluks tekstin millä varmasti (lol) löytäsin kämppiksen:

"Hullu etsii kämppistä kaksioon. Omaan käyttöönsä saa yhden huoneen (josta löytyy sänky & telkkari, jonka toimivuudesta ei ole tietoa, saa pitää käytössään tai siirtää ihan omin kätösin toiseen huoneeseen), lisäksi yhteiskäytössä kylppäri sekä keittiö, jota ei ole siivottu puoleen vuoteen, ja jossa on hyvin mielenkiintoiset tuoksut. Toivottavasti pidät siivoamisesta. Kokkaustaidoista plussaa. Hullulla on kaksi hullua koiraa, joiden kanssa pitää tulla toimeen, asuntoon mahtuu lisääkin eläimiä mikäli tulevat toimeen keskenään. Lenkkiseura tervetullutta.

Vieraita ei saa käydä, koska hullu ei kestä nähdä ihmisiä kavereidensa kanssa. Ihmissuhteet hoidetaan siis muualla. Myöskään jatkuvaa puhelimessä pälättämistä ei hyväksytä. Ei saa häiriintyä siitä, ettei asunnossa ole minkäänlaista päivärytmiä, ja pitää osata olla hiljaa myös päivisin, jos satun olemaan nukkumassa. Ei saa häiriintyä kovaäänisestä kiroilusta ja tavaroiden paiskimisesta seinille, vaan pitää hyväksyä se, että joskus nyt vain vituttaa.

Vesi ja sähkö sisältyvät vuokraan, netin saat hankkia itse. Langattomana, ja salasana myös minulle. Mahdollisimman nopean netin hankkiminen vähentää kiroilua ja muuta skitsoilua huomattavasti.

Vuokra: kela tarjoaa, mutta kirjoille ei itseään saa tähän asuntoon siirtää. Jos haluat siirtää itsesi tänne kirjoille, sinulla ei ole varaa vuokraan, joten älä vaivaudu. Siivousvuoroja sinulla on enemmän kuin minulla. Irtisanomisaika yksi vuorokausi, pahasta häiriöstä lentää pihalle välittömästi. Jos(/kun) päätän muuttaa pois, en keskustele asiasta sinun kanssasi, vaan joudut etsimään uuden asunnon nopealla aikataululla. Tällä hetkellä en voi luvata, että nurkissani voi asua kovin montaa kuukautta."

Anyone?

599.

Vituttaa tää yksinäisyys taas vaihteeks. Tai joka päivä se vituttaa ku haluis nähä ihmisii mut tietää et on ihan turha ees kysyy. Välil vituttaa vaan viel vähän normaalii enemmän. Piti kevääl muuttaa pois täält paskakaupungista lähemmäs ainoota kaverii, samaan kuntaan ei voi ku menis liian landeks yrityssuunnitelmii ajatellen, mut joku 20-50kilsaa nyt ois aika paljon parempi ku tää nykynen 170... Ei silläkään hirveest aikaa oo mut ois se nykyst parempi kuitenki. Oisin muuttanu jo vuos sit jos oisin tienny et näil täkäläisil "kavereil" ei "oo aikaa" koskaan. Mun on vähän vaikee ymmärtää sitä, ku oon aina repiny vaik tyhjästä aikaa niille joit on oikeesti halunnu nähä. En ehkä samal sekunnille mut kuitenki. Plus et nää kaikki ehtii kyl muita näkemään, mä oon se ainoo jol ei "riitä aikaa". Kertoo mulle ihan tarpeeksi.

Yhest saa hyvällä tuurilla ehkä kerran kuukaudes tai kahdessa lenkil tai treenaamaan seuraa jos jaksaa kysellä, mut ei se oikeen ainooks sosialisoinniks riitä. Eikä kauheest jaksa kysellä ku melkein joka kerta vastaus on kuitenki ei. Muita ei sit kiinnosta senkään vertaa. Mut kiitos työkkärin ja kelan ei oo rahaa muuttaa ja oon jumissa täällä nii pitkää et kuolen. Mihin ei onneks mee kauheen kauaa. Jos nyt jollain ihmeel voittasin lotossa ja muuttasin täält pois ni aika selvä juttu et täkäläisii en sen jälkeen enää koskaan näkis. Lakkaa muaki kiinnostamast ku näkee ettei niitäkää kiinnosta. Tein itelleni yhden lupauksen täl vuodelle. En enää ehdota näkemist kellekkään täkäläiselle, ni ei niitten tarvii vaivautuu keksiin tekosyitä.

Ja ennen ku kukaan käskee ettiin uusii kavereita. Oon kyl yrittäny, muttei oo niin helppoo. Etenkään ku on sosiaalisest näin vammanen. Eikä oo voimii lähtee siihen rumbaan enää, ku yleensä neki päättyy vaan pettymykseen, perutaan viime hetkellä tai sit vaan jätetään ilmestymät paikalle. Plus et jos elän ni en elä täällä, ja ihan helvetin vaikeeta päästää noist nykysistäkin "kavereista" irti vaikkei koskaan ees nähä, ois viel vaikeempi muuttaa jos nyt täält jotain kavereit sattuis löytämään.

Muistan ku joskus uhosin terpalle et pärjään kyl yksin. Ja se sano ettei kukaan pärjää ihan täysin yksin. En sillon uskonu mut en näin yksin sillon ollukkaan. Ihan oikees se oli. Antasin melkein mitä vaan siitä et näkis jonkun ees parin viikon välein. Vaik sit vaan röökin verran ja senki vaik täydes hiljasuudessa. Seki auttas. Naapurin vanhan papan kans kesäl muutamat röökit pihal poltettiin puhumat mitään, se rapsutteli koirii siin samal. Joka kerta oli hetken vähän parempi olo vaikkei koskaan mitää puhuttukkaa. Mut kelpaspahan mun seura ees pariks hassuks minuutiks jollekki.