669.

Toivon etten ois alottanu viiltelyä koskaan. Iski taas pari päivää sitten kamala himo viiltää (oon taas ollu jonkun aikaa ilman). Siis mä en varsinaisesti halunnut tehdä niin, mutta mulle tulee sellainen inha tunne iholle niihin kohtiin mihin oon viiltäny. Tai enimmäkseen vaan tohon ranteeseen, harvemmin jalkoihin vaik oon viiltäny niihin enemmän. Ei sitä oikeen pysty kuvailemaan, on vaan pakko vähintään raapia sitä rannetta että sais sen olon veks, tosin se raapiminen riittää auttaan vaan just siks ajaksi kun sitä tekee. Yks ilta tossa huomasin että jos sitä puristelee kynsillä riittävän kovaa ja riittävän laajalle alueelle, se tuntuu hetken samalta kuin se jos ois just viiltänyt. Ei pitkä helpotus, mut riitti siihen et pysty nukahtaan. Mut sillon oliki aika kauhee olo, yleensä ei tarvii mennä ihan niin pitkälle.

Joskus voi olla kuukausiakin niin ettei sitä tunnetta tule, tää on aika kausittaista. Nyt taas näemmä päivittäistä ja saa nähä kuinka pitkään tätä jatkuu. Pystyn ignooraamaan sen niin kauan ku mulla on tekemistä, mut nukkumaanmenot on pahimpia eikä aamut jää kovin kauas kakkoseksi. Ei oo kiva heti aamulla huomata et jahas tulossa on taas sellainen päivä et pitää raapia rannetta aina jos on tylsä hetki. Siitä tää on kans tosi vittumaista, et näin voi käydä sillonkin kun menee paremmin, se ei oo kauheesti sidoksissa siihen paljonko masentaa mut on kyl aika taitava aiheuttaan masennuksen sillonkin kun se ei oo valmiiksi pahana.

Oon kokeillu jääpalat, kylmän ja kuuman vaihtelut, kumilenkeillä napsuttelun, hakkaamisen, puristamisen, sen raapimisen, puremisen ja mitäköhän kaikkea muuta. Mut ei, se tunne vaan pysyy tossa ajan X eikä sille voi tehdä mitään. Paitsi viiltää mut ei sekään aina pitkäaikanen apu ole. Auttaa about sen aikaa kun se haava on auki. Joskus oon kokeillu jotain hieromista ja silittelyäkin mut en kyl koskaan kovin montaa sekuntia putkeen, mieluummin mä satutan itteäni siinä tilassa kun muutenki on kauhee vitutus päällä sen takia kun ei pysty vaikuttaan siihen mitenkään ja tuntuu niin hiton inhottavalta.

Vihaan tätä. Sit se lähtee tosta etenki iltasin aika helposti siihen et lähen syyllistään itteeni siitä et oon viillelly, sit alan miettiin sitä miten joudun elään noitten arpien kanssa ja niitä piilotellen koko loppuikäni, ja sit lopulta alan miettiin kaikkee mitä oon elämäni aikana mokannu ja sitä et niitten mokien takia mun on aika mahotonta enää saada sellasta elämää mistä joskus aikaan ennen masennusta haaveilin. Et oon ihan ite pilannu tän mun elämän. Ja sit vasta onkin paska fiilis ja tekee entistä enemmän mieli viiltää.

668.

Lueskelin vanhoja tekstejä mitä kirjoitin aikoinaan polikäyntien jälkeen. Kyllä mua aina hetkittäin houkuttaisi palata sinne takaisin. Mutta. Nyt mä muistan taas sen miten vaikeeta se mulle oli. Siis sain sieltä kyllä apua ja näin, mutta mulle se apu oli lähinnä se että mä tiesin että ne tutut ihmiset on siellä, se että oli pakko nähdä ihmisiä ja se että terpan kanssa sai hoidettua kauppa-asioita ja muita mihin ei yksin pystynyt. Kävin siellä kaksi vitun vuotta enkä oppinut puhumaan mistään vaikeemmista asioista sille. Vaikka luotin siihen kyllä täysin, vaikka se ymmärsi ja oli pelottavankin kärsivällinen mun kanssa. Mä pakenin silti jatkuvasti emmätiijän taa. Jossain vaiheessa olin kirjottanu et pystyin parina kertana vähän puhumaan mut sit olinki takas lähtöpisteessä. Samasta kerrasta olin kirjottanu et mulla oli terpalle joku teksti mukana mutten uskaltanu antaa sitä sille, en vaikka se huomas että mulla oli vielä jotain mielessä ja kysyi siitä.

"- Vieläkö sä mietit sanoisitko sen?
- Joo
- Olis tässä vielä hetki aikaa
- En mä pysty

Ja koko kotimatkan itkin."

Oon niin monta vuotta miettiny sitä miks tunteista yms. puhuminen on mulle niin vaikeeta. Ja mulla on ollu varmaan kymmeniä eri vaihtoehtoja, mut en sit tiedä onks niistä yksikään osunu oikeeseen. Tai kaikki varmaan osittain, mut mitään yksittäistä syytä en oo keksiny. Kai mä pelkään. Sitä et satutan (vaik tiedän et monesti satutan viel enemmän sillä et oon vaan hiljaa vaik pitäis puhuu), sitä et sanoisin jotain sellasta minkä takia mut jätettäs yksin, sitä mitä muut aattelee siitä et mulle jotkut muille mitättömältä tuntuvat asiat on ihan valtavan suuria. Sitä ettei sit kuitenkaan ymmärrettäis enkä uskaltais korjata ja sit toinen jäis johonki ihan väärään käsitykseen jostain tosi oleellisesta asiasta. Sitä et teen sen jotenkin väärin (miten sen voi tehdä väärin?). Oli miten oli, oon jo luovuttanu puhumisen suhteen enkä tiedä mitä hyötyä polista muka olis jos ei vieläkään pysty puhumaan mistään niistä asioista mistä pitäis.

Ehkä surullisinta tässä on se, et oon hukannu myös mun otteen kirjottamiseen. Ehkä ollu blogissakin havaittavissa, mut vielä vaikeempaa on yrittää kirjottaa kelle vaan viestiä jostain hankalasta aiheesta. Koitan vaan vältellä, väitän kaiken olevan ihan hyvin sellasillekin joille oon ennen uskaltanu kertoa paljonkin asioita. Nyt en enää uskalla laittaa ees viestiä ja sanoa et haluisin jutella. En haluu olla taakka, en haluu olla aina se joka ei pärjää yksin ja joka tarvii apua mut joka ei sit kuitenkaan osaa ees ottaa sitä vastaan.  


 Enkä jaksais enää olla itseni vanki. Omien pelkojeni vanki. en vaan jaksais.

667.

Haluaisin niin kovin vetää lääkkeitä ja viinaa sekaisin. Harmi vaan mulla ei ole kumpaakaan, on vähän ikävä sitä aikaa kun molempia löytyi kotoa melkein aina ja sai pään sekaisin koska tahtoi. Niistä johtuneita päivistysreissuja ei kyllä ole ikävä, mutta turhia käyntejähän ne olikin aina jos en vetänyt mitään itsemurhatarkoituksessa. Kyllä mä rajani tiedän. Vaikka ei mua olisi tippaakaan haitannut jos olisikin käynyt vahinko ja lähtenyt henki pahan olon pakenemisen seurauksena. Ei mua haittaisi se nytkään, mutta ei täällä ole mitään hyödyllistä. Kossupullon pohjalla puoli senttiä, en jaksa vaivautua liikkumaan sen eteen, ei siitä saa mitään irti kuitenkaan.

Alkoholinkäyttö on ehkä vähän holtitonta ja liiallista nykyään, mutta ei mulla ole mitään syytä olla juomatta. Ja oon mä nyt kuitenkin vähintään pari päivää viikosta ilman mitään alkoholipitoista eikä se ole mikään ongelma. En mä koukussa ole, se vaan auttaa hetkeksi. Ja pahentaa seuraavan päivän mutta kestän sen jos sen ansiosta edes hetken on parempi.

Jalat on mustelmilla, mutta silti terä on houkuttanut jo useampana päivänä. Mut mulla ei oo laastaria eikä teippiä millä paikata itteeni sen jälkeen ni oon yrittäny hillitä ja ainakin toistaseks onnistunu siinä. Pitäs muistaa ostaa jotain jos joku päivä selviäis lähikauppaa pidemmälle.

Itkettää taas vaihteeks. En tiedä miks. Oon melkein koko päivän vaan maannu sängyssä sikiöasennossa itkemässä sitä miten en jaksa. Ei oo jaksanu edes ajatella mitään muuta, hokenu vaan sitä yhtä ja samaa lausetta. Kävin sentään koirien kanssa parin tunnin metsälenkin mut ei sekään auttanu mitään. No, ainaki koirilla oli kivaa. Haluis pystyä nauttimaan niitten ilosta vielä kun voi, mutten jaksa sitäkään. Lähinnä alkaa itkettää lisää aina kun tajuntaan iskee se, etten tiedä kauanko ne enää on mulla.

666.

Se tunne kun illalla on ihan järkyttävän väsymys ja kiva päänsärkykin väsymyksen takia, mutta silti pyörii sängyssä monta tuntia ennen kuin onnistuu nukahtamaan. Ja se toinen tunne, kun lyhyistä yöunista huolimatta onnistuu kerrankin repimään itsensä sängystä ylös riittävän aikaisin soittaakseen tärkeän puhelun jota ei voi hoitaa kuin aamulla, yrittää soittaa useamman kerran tunnin sisään mutta sieltä ei vastata. Turhaan heräsin saatana. Nyt yritän arpoa luovutanko ja painunko takaisin nukkumaan vai yritänkö sinnitellä hereillä iltaan asti siinä toivossa et onnistuis nukahtaan aikasin. Mut eilisen perusteella hereillä pysyminen ois kyllä aika turhaa. Päivisin on paljon helpompi nukahtaa.

Yks yö lenkillä ollessa känninen tuli rapsuttamaan koiria. Känninen ja vieras mies eli yks pahimmista mahdollisista vaihtoehdoista. Mut siitä huolimatta et olin koko sen ajan kauheessa hälytystilassa ja vahdin sen liikkeitä tarkkaan, meinasin takertua siihenkin. Mut ihminen joka puhui mulle ja huomas mun olemassaolon. En tie huomasko se et oli muutenkin pienet paniikit päällä, yritin kyl parhaani mukaan näyttää siltä et kaikki ois ok mut matkaa jatkaessa se selitti koirille miten niiden pitää pitää musta huolta. Jäi hetkeks vaivaamaan. Oli muutenki hiton vaikeeta lähtee meneen siitä. Ennen oon ollu lähinnä helpottunu ku on päässy kännisistä eroon jos on erehtyny päästään ne koskeen koiriin mut nyt vaan ahisti se et jäi taas yksin.

Muutenki kotiin lähteminen on aina niin helvetin hankalaa, oli sit missä tahansa. Paitsi kauppaa ei lasketa se on viel pahempi ku koti. Joskus tänne oli kiva tulla mut nyt lähinnä vihaan tätä kämppää ja viel enemmän vihaan tätä oloa mikä mulla on aina täällä. Mut ei voi mitään ku ei eroonkaan pääse, pakko vaan jotenki kestää. Viel vähän aikaa.

Tiiän sentään jo mihin voin lykkää koirat. Pitäs selvii viel yhestä käynnistä porukoilla ja lyltsin lekurikäynnistä, sen aikaa ne joutuu viel sietämään mua. Vaik ois niitten varmaan nytki jo parempi jossain muualla mut en uskalla viedä niit suht vieraalle tyypille jos ne ei oo täysin kunnossa. Ku ei ihmisiin voi luottaa eikä siihen et ne tekis mitä ne lupaa ni pakko hoitaa kaikki eka itte.

665.

Ja näin mä taas huomaan miten yölliset lenkit alkaa suuntautumaan rautatien suuntaan. Miten mä taas löysin itseni radan vierestä istumasta ja tuijottamasta tyhjyyteen. Öisin menee ihan liian vähän junia. Jos niitä menis enemmän vois vasta siellä päättää mitä tekee. Aina tulis seuraava mahdollisuus. Nyt tuli vaan kylmä. Ei ehtiny tuleen toista mahollisuutta ennen sitä. Mut ehkä niitä vielä tulee. Ei vaan tänään.

Oon vaan niin kyllästynyt siihen miten onnistun aina pilaamaan kaiken. Jos mulla joskus onki jotain hyvää mun elämässä ni ajan sen hyvän kyllä pois tavalla tai toisella ellei se häivy itekseen. Ja mitä enemmän yritän pitää kiinni sen kauemmas kaikki vaan katoo. Enkä voi tehdä yhtään mitään muuta ku kattoa miten menetän kaiken. Taas kerran.

Oon useemman kerran täs vuosien aikana uskonu et täst elämästä vois vielä tulla jotain. Viimeks keväällä ja kesällä. Piti olla mun vika kokonaan vapaa kesä, piti reissata paljon, viettää aikaa rakkaimpien ihmisten kanssa, käydä uusissa paikoissa ja kokeilla uusii juttuja et sit niitten muistojen voimilla jaksais alkaa tekeen jotain sen eteen et sais töitä. Mut ei, muutaman yön nukuin autossa, telttaretkille en päässy ku en saanu seuraa millon mistäkin syystä enkä uskalla nukkuu teltassa yksin. Oli monet reissut suunniteltu mut kaikki peruuntu. Ja sit oli niin helvetin kuumaki ettei oikeen ees jaksanu tehä mitään. Ja sit loppukesästä kaikki vikatki asiat hajos, en oo nukkunu yhtään yötä kunnolla heinäkuun jälkeen, menetin kaikki tärkeimmät asiat mun elämässä, menetin kaiken sen avun mitä mulle oli luvattu ja mitä olisin tarvinnu et mulla ois ollu ees joku mahis saada itteni työllistettyy.

Ei sitä kesällä aatellu et syksyllä oon taas vaan oottamassa sitä hetkee et kuolen. Ku kaiken piti olla hyvin. Mut joskus jonkun muun tekemä valinta voi tuhoo kaiken sen mitä on ite halunnu eniten ikinä. Enkä haluu sillee syyllistää (okei tavallaan haluan ja ihan helvetisti koska oli se nyt ihan saatanan itsekästä ja mua vituttaa et sen takia kaikki suunnitelmat meni paskaks), ei kellään muulla oo mitään vastuuta mun hyvinvoinnista ku mulla itelläni. Mut siltä se tuntuu et sillä valinnalla multa vietiin kaikki. Ja mä en vaan pääse siitä yli vaik tekisin mitä. Enkä jaksa elää tän tuskan kanssa enää. En jaksa sitä et mun pitäis taas alottaa kaikki alusta ja tällä kertaa viel yksinäisempänä ku koskaan. En mä uskalla. Eikä enää ees kiinnosta. Tien etten pysty siihen yksin mut en enää uskalla luottaa siihen et kukaan sellanenkaan pysyis joka ois luvannu auttaa ja pysyy. Ku ei ihmisiin vaan voi luottaa. Oon ihan tarpeeks monta kertaa tehny sen mokan ja joka kerta oon joutunu kärsimään sen takia.

Tarviin aika paljon omaa tilaa ja aikaa. Mut tarviin myös ihmisii mun ympärille. Jos en nää ihmisii useempana päivänä viikossa ni alkaa aika villi alamäki aika nopeesti, oon huomannu sen niin monta kertaa. Lääkkeet ei tähän auta, ei oo mitään sellasta pilleriä joka taikois mulle ystäviä. Poli ei auta, ei ne siellä pysty ikinä korvaamaan mitään ystäväsuhdetta eikä se oo niitten tarkotuskaan. Muut ihmiset ei auta koska noh, en enää anna niitten auttaa, en uskalla tutustuu uusiin ihmisiin enkä haluu päästää ketään tuttuakaan enää liian lähelle. Satuttanu ihan tarpeeks monta kertaa enkä uskalla enää ottaa sitä riskiä. Ni en vaan nää enää mitään mahista siihen et voisin koskaan olla onnellinen tai ees jotenkuten tyytyväinen. Eikä mulla oo enää mitään mahollisuutta saada niitä asioita mitä oon aina halunnu eniten. Siks mä oon valinnu kuoleman.

Sori sekava teksti, en aio lukee mitä kirjotin ja kirjotin vaan sitä mitä mieleen sattu tulemaan ilman et pääs liikku mitään.

664.

Pakko kuolla. Ei oo enää mitään muuta vaihtoehtoo. Ei tästä saa enää elämisen arvosta mitenkään. Yritin siivookki mut voimat loppu parin roskan jälkeen. Mut ahistaa tää saatanan paskanen kämppä. Vihaan tätä muutenki mut täst on mahoton päästä eroon niin kauan ku ei pysty siivoon.

Oon erakoitunu sen verran pahasti et lähikauppaki alkaa oleen liian vaikee. Loppuu koht tää lihominen ku ei pysty enää hakeen mitään ruokaa mistään. Pitäny ikuisuus tilaa koirillekki ruokaa mut ne pitäs hakee autolla enkä uskalla ku en oo pitkään aikaan käyny siel puolla kaupunkii.

Jos onnistun nukkuun ni kattelen vaan unii mis joko kuolen ite tai sit joku mun vierestä kuolee. Unirytmi ihan päin persettä mikä vie vikatki mahikset hoitaa ees ne pakolliset asiat ku ei koskaan oo hereillä siihen aikaan ku ne pitäs hoitaa.

Oon vitun kyllästyny tähän jatkuvaan itkemiseenki. Koskaan pääse lähteen ees lenkille ilman et pitää vetää joku itkukohtaus eka. Kotona olles en mitään muuta teekkään.

Vihaan itteeni. Ihan oikein mulle et joudun kuoleen pois.

663.

Ärsyttää. Tänään oli pitkästä aikaa lenkillä sellanen olo et ois tehny mieli juosta. Mut syke on taivaissa jo reippaasta kävelystä ni ei oikeen uskalla. En tie johtuuko se tosta vitun selästä, ku joudun hengittään tosi pinnallisesti koko ajan tai alkaa sattuu, raudanpuutteesta vai jostain muusta. Samaan aikaan taas toivon ja pelkään et on tyyliin sydämessä jotain, ei kyllä yhtään haittais jos ois joku vakava vika ja kuolis sen takia pois ni säästyis itsarin vaivalta. Oli mikä syy tahansa ni mulla ei oo kauheesti mahiksia vaikuttaa siihen. Rautaa vedän purkista mut tien et sillä kestää ikuisuus ennen ku se alkaa vaikuttaa. Yläselälle on vaikee tehä mitään ite, jotain pallopyörittelyä vaan ja sen parempaan en sen suhteen pysty. Aattelin et oisin menny testaan osteopatiaa tai jotain nyt ku ois siihen rahaa mut ihan oikeesti jos en uskalla yksin ees kauppaan. Parempi etten ees yritä, tulis vaan entistä pahempi mieli jos sais jotenki ajan varattuu ja sit ei pystyis kuitenkaan meneen sinne.

Ollu kauhee nälkäki jatkuvasti jo monta päivää. Koht painan jonkun 200kg. Hyi helvetti oikeesti noita mun syömisiä mut en jaksa tehä asialle mitään. On aina ees hetken jotain tekemistä ku syö jotain vähän väliä.

Joko tää "elämä" vois kohta loppuu. Oon niin vitun kyllästyny tähän paskaan. Tänäänki vaan itkeny ja syöny vuorotellen ja sit raahautunu mettään ja kävelly niin pitkään ettei enää jaksanu ja sit itkeny seuraavaks sitä et oli pakko lähtee laahustaan takas kotiin. Ihan normipäivä.

662.

Vihaan itteeni. Sitä miten kerta toisensa jälkeen meen siihen samaan ansaan, vaik miten oikeesti tietäsin et asiat ei tuu meneen niin ku on suunnitellu. Vaik sitä hokis itelleen kuin monta kertaa et ei saa odottaa liikaa ja et muistaa ettei muihin saa luottaa ni silti joku osa päästä on sillee hähähäää luotat kuitenki ja tuut taas pettyyn.

Pysyn vaan mun masennusluolassa enkä enää ees harkitte sitä et sopisin kenenkään kanssa ikinä mitään tai suunnittelisin mitään yksinänikään. Jos sovin muitten kanssa ni ne peruu joka tapauksessa, jos suunnittelen itteni kanssa ni vähintään sotken unirytmin niin et menee suunnitelmat perseelleen. Asiat on ollu näin jo ihan helvetin pitkään mut silti mä aina meen ja takerrun niihin mahiksiin et pääsis ees hetkeksi muualle. Pitäs alkaa vittu päähän uppoomaan et sattuu vaan enemmän jos menee ajatteleen niin.

Mut hei ennakoin sentään vähän ja koukkasin päivällä siiderihyllyn kautta ja nyt saan vetää vitutuskännit. Ja koirat saa liikkua suht normaalisti taas molemmat ni pääs ennen kännejä sentään käymään mettässä vähän rauhottuus. Valosalla ois ollu kivempi mut koko valosan ajan odotin ihmettä ni piti sit tyytyy pimeeseen. Viikonloppuki pitää tyytyy pimeeseen ku seuraavat kaks päivää siel on valosaan aikaan kauheesti porukkaa. Arkisin puolenpv maissa saa olla aika itekseen onneks, jos ens viikolla pääsis pitkästä aikaa valosalla sinne ees hetkeks. Siel saa ajatukset sentään hetkeks irti täst paskasta ja kuolemasta.

661.

En pysty tähän enää. Piti käydä tänään prismalla mutten uskaltanu yksin. Mikä vittu siinä on ettei pysty käymään ees kaupassa enää. Mitä pidempään on yksin sitä vaikeemmaks kaikki menee. Huomenna meen kiertään pari apteekkia ja alkon. Pakko pystyy siihen.

Tää yksinäisyys tappaa mut. Mut ei kai sillä oo mitään väliä. Parempi näin ni kukaan ei ainakaan jää itkeen perään. Kukaan ei varmaan ees huomaa mitään.

660.

Ei oo ollu mitään kirjotettavaa. Eikä oikeestaan oo nytkään. Samaa paskaa päivästä toiseen vaan.

Yksinäisyys on kaikista pahinta. Mut en enää osaa enkä uskalla tutustuu uusiin ihmisiin. Koirapiirituttuja en osaa pyytää muualle ku koirajuttuihin mut koirat saikkuilee edelleen ajan X ni en voi pyytää niitäkään. Tai ne olikin ainoot joita saattaa ehkä joskus kiinnostaa nähä. Ehkä niilläki on jo paremmat uudet lenkkiseuralaiset. Kyl mä ymmärrän miksei ketään kiinnosta nähä mua koskaan, en mä itekkään ois itteni seurassa jos ei ois pakko. Vihaan itteeni niin paljon etten voi syyttää ketään muuta siitä et neki vihaa mua.

Kaikki hyvät asiat elämästä on kadonnu jonnekin. Eikä mulla oo enää mitään mahista saada niitä takas. Oon pilannu kaiken. Miks pitää olla näin vitun idiootti.

659.

Alkaa oleen voimat aika loppu. Tässä mun jokainen päivä tiivistettynä: herään pari kertaa aamulla mutta jatkan unia, puolenpäivän maissa vihdoin heräilen kunnolla. Sit itken sitä et piti taas herätä ja et taas on uus päivä eessä mistä pitäis selvii. Koirat tulee rapsutettavaks ja kasaan itteni ku on pakko lähtee käyttään niitä ulkona. Ulkovaatteita pukiessa hajoon uusiks ku en vaan jaksais. Taas rapsuttelen koiria ja koitan kasaa itteni, en kehtaa mennä rappuun itkeneen näkösenä. Laahustetaan joku lenkki, sisälle tullessa rupee viimeistään rapussa itkettään se miten joutuu tuleen takas kotiin yksinään. Ovi äkkii perässä kiinni ennen ku hajoon, ulkokamppeet pois ja takas sänkyyn koomaamaan. Taas koitan kasaa itteni et pystyis syömään ees vähän jotain. Sen jälkeen istun tässä koneen vieressä ajan X ja yritän vaan keksiä koko ajan jotain tekemistä etten taas hajois ja et pystyis unohtaan ahistuksen ees hetkeksi.

Joskus illalla hajoon taas sitä et pitää jaksaa käyttää koirat ulkona ja yritän raahautuu pidemmän lenkin, ihan aina en jaksa ku en saa siitäkään enää mitään irti. Välil saatan olla jopa niin villi et treenataan muutama minuutti jotain, mut jossain vaiheessa alkaa ärsyttää ni lopetetaanki aika nopeesti aina. En tie mihin mun kärsivällisyys on menny. Taas lenkin jälkeen äkkii ovi kiinni ettei naapurit nää ku hajoon, ja takas koneelle koomaamaan. Ehkä lisää ruokaa jos jaksaa ja koirien ruoka kanssa johonki väliin. Tän jälkeen koitan usein mennä nukkuun mut en nukahda vaan alkaa taas hajottaa ja luovutan ja avaan koneen takas. Hipsitään joskus yöllä 2-3 aikaan joku lenkki, taas hajoon ennen ja jälkeen. Sit ehkä jossain kohtaa pystyy nukahtaan, joskus valvon aamuun asti.

Sillon ku hajottaa liikaa pahoinpitelen itteeni mut ei se oikeestaan mitään auta. Mut ei siitä oo mitään haittaakaan ja saan sentään purettua vähän vihaa itteeni siinä samalla. Jos pitää käydä kaupassa tai jossain ni hajoon toki taas ennen ja jälkeen ja käyn siellä mahd. nopeesti hirveissä ahistuksissa. Ja sit hajoomisiin mahtuu aina niitä hetkiä ku ei pysty ajatteleen mitään muuta ku sitä et haluaa kuolla. Se on tavallaan vähän pelottavaakin.

En tiiä miten tätä pitäs muka pitää jotenki elämisen arvosena. Mut hei selkä on sentään parempi. Ainoo vaan et nyt ne pahimmat jumit on yläselässä mikä taas aiheuttaa sen, et jo hengästyn vähänki alkaa heti rintaan pistää. Et ei harrasteta mitään juoksulenkkejä, ei kyl oo tehny mielikään. Ei vaan jaksa.