665.

Ja näin mä taas huomaan miten yölliset lenkit alkaa suuntautumaan rautatien suuntaan. Miten mä taas löysin itseni radan vierestä istumasta ja tuijottamasta tyhjyyteen. Öisin menee ihan liian vähän junia. Jos niitä menis enemmän vois vasta siellä päättää mitä tekee. Aina tulis seuraava mahdollisuus. Nyt tuli vaan kylmä. Ei ehtiny tuleen toista mahollisuutta ennen sitä. Mut ehkä niitä vielä tulee. Ei vaan tänään.

Oon vaan niin kyllästynyt siihen miten onnistun aina pilaamaan kaiken. Jos mulla joskus onki jotain hyvää mun elämässä ni ajan sen hyvän kyllä pois tavalla tai toisella ellei se häivy itekseen. Ja mitä enemmän yritän pitää kiinni sen kauemmas kaikki vaan katoo. Enkä voi tehdä yhtään mitään muuta ku kattoa miten menetän kaiken. Taas kerran.

Oon useemman kerran täs vuosien aikana uskonu et täst elämästä vois vielä tulla jotain. Viimeks keväällä ja kesällä. Piti olla mun vika kokonaan vapaa kesä, piti reissata paljon, viettää aikaa rakkaimpien ihmisten kanssa, käydä uusissa paikoissa ja kokeilla uusii juttuja et sit niitten muistojen voimilla jaksais alkaa tekeen jotain sen eteen et sais töitä. Mut ei, muutaman yön nukuin autossa, telttaretkille en päässy ku en saanu seuraa millon mistäkin syystä enkä uskalla nukkuu teltassa yksin. Oli monet reissut suunniteltu mut kaikki peruuntu. Ja sit oli niin helvetin kuumaki ettei oikeen ees jaksanu tehä mitään. Ja sit loppukesästä kaikki vikatki asiat hajos, en oo nukkunu yhtään yötä kunnolla heinäkuun jälkeen, menetin kaikki tärkeimmät asiat mun elämässä, menetin kaiken sen avun mitä mulle oli luvattu ja mitä olisin tarvinnu et mulla ois ollu ees joku mahis saada itteni työllistettyy.

Ei sitä kesällä aatellu et syksyllä oon taas vaan oottamassa sitä hetkee et kuolen. Ku kaiken piti olla hyvin. Mut joskus jonkun muun tekemä valinta voi tuhoo kaiken sen mitä on ite halunnu eniten ikinä. Enkä haluu sillee syyllistää (okei tavallaan haluan ja ihan helvetisti koska oli se nyt ihan saatanan itsekästä ja mua vituttaa et sen takia kaikki suunnitelmat meni paskaks), ei kellään muulla oo mitään vastuuta mun hyvinvoinnista ku mulla itelläni. Mut siltä se tuntuu et sillä valinnalla multa vietiin kaikki. Ja mä en vaan pääse siitä yli vaik tekisin mitä. Enkä jaksa elää tän tuskan kanssa enää. En jaksa sitä et mun pitäis taas alottaa kaikki alusta ja tällä kertaa viel yksinäisempänä ku koskaan. En mä uskalla. Eikä enää ees kiinnosta. Tien etten pysty siihen yksin mut en enää uskalla luottaa siihen et kukaan sellanenkaan pysyis joka ois luvannu auttaa ja pysyy. Ku ei ihmisiin vaan voi luottaa. Oon ihan tarpeeks monta kertaa tehny sen mokan ja joka kerta oon joutunu kärsimään sen takia.

Tarviin aika paljon omaa tilaa ja aikaa. Mut tarviin myös ihmisii mun ympärille. Jos en nää ihmisii useempana päivänä viikossa ni alkaa aika villi alamäki aika nopeesti, oon huomannu sen niin monta kertaa. Lääkkeet ei tähän auta, ei oo mitään sellasta pilleriä joka taikois mulle ystäviä. Poli ei auta, ei ne siellä pysty ikinä korvaamaan mitään ystäväsuhdetta eikä se oo niitten tarkotuskaan. Muut ihmiset ei auta koska noh, en enää anna niitten auttaa, en uskalla tutustuu uusiin ihmisiin enkä haluu päästää ketään tuttuakaan enää liian lähelle. Satuttanu ihan tarpeeks monta kertaa enkä uskalla enää ottaa sitä riskiä. Ni en vaan nää enää mitään mahista siihen et voisin koskaan olla onnellinen tai ees jotenkuten tyytyväinen. Eikä mulla oo enää mitään mahollisuutta saada niitä asioita mitä oon aina halunnu eniten. Siks mä oon valinnu kuoleman.

Sori sekava teksti, en aio lukee mitä kirjotin ja kirjotin vaan sitä mitä mieleen sattu tulemaan ilman et pääs liikku mitään.