Vihaan itteeni. Sitä miten kerta toisensa jälkeen meen siihen samaan ansaan, vaik miten oikeesti tietäsin et asiat ei tuu meneen niin ku on suunnitellu. Vaik sitä hokis itelleen kuin monta kertaa et ei saa odottaa liikaa ja et muistaa ettei muihin saa luottaa ni silti joku osa päästä on sillee hähähäää luotat kuitenki ja tuut taas pettyyn.
Pysyn vaan mun masennusluolassa enkä enää ees harkitte sitä et sopisin kenenkään kanssa ikinä mitään tai suunnittelisin mitään yksinänikään. Jos sovin muitten kanssa ni ne peruu joka tapauksessa, jos suunnittelen itteni kanssa ni vähintään sotken unirytmin niin et menee suunnitelmat perseelleen. Asiat on ollu näin jo ihan helvetin pitkään mut silti mä aina meen ja takerrun niihin mahiksiin et pääsis ees hetkeksi muualle. Pitäs alkaa vittu päähän uppoomaan et sattuu vaan enemmän jos menee ajatteleen niin.
Mut hei ennakoin sentään vähän ja koukkasin päivällä siiderihyllyn kautta ja nyt saan vetää vitutuskännit. Ja koirat saa liikkua suht normaalisti taas molemmat ni pääs ennen kännejä sentään käymään mettässä vähän rauhottuus. Valosalla ois ollu kivempi mut koko valosan ajan odotin ihmettä ni piti sit tyytyy pimeeseen. Viikonloppuki pitää tyytyy pimeeseen ku seuraavat kaks päivää siel on valosaan aikaan kauheesti porukkaa. Arkisin puolenpv maissa saa olla aika itekseen onneks, jos ens viikolla pääsis pitkästä aikaa valosalla sinne ees hetkeks. Siel saa ajatukset sentään hetkeks irti täst paskasta ja kuolemasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti