jokohan mä pian saan mennä

kuolla

Pieni väsynyt rakkauspakkaus muutti tänään mun kämpille. En osaa päättää, onko tämä sitä kohtaan oikein vai ei. Jos se saisi valita pienen kerrostalokopperon ja ison omakotitalon(+oman pihan) väliltä, se tuskin valitsisi tätä. Toisaalta mulla on sille paljon enemmän aikaa kuin porukoilla, mutta siellä sillä olisi kuitenkin toinen koira seurana. Oon vähän miettinyt, että jos toi eläin nyt jää tänne asumaan pysyvästi, otan sille jonkun toisen koiran kaveriksi. Mutta ensin pitää selvittää se, jaksanko hoitaa sitä täällä.

Pikkuinen antoi mulle taas syyn puhua ihmisille. Jo ihan lyhyen ulkoilun aikana yksi jätkä tuli juttelemaan ja rapsuttelemaan sitä... Ja mä uskalsin jopa puhua! :)

Jos alle viikon porukoiden luona olemisen jälkeen oon tässä kunnossa, niin mun on pakko repiä jostain rahaa kesänkin vuokriin. Tämä talo tuntuu jotenkin ahtaalta, vaikka mun oma kämppä onkin huomattavasti pienempi.

Meinaa käydä viiltelyn kanssa samalla tavalla kuin viimeksikin. Arvet rupeaa haalistumaan, joten mua alkaa ahdistaa. Ei mun ihon kuulu olla ehjä. Täytyy toivoa, että pystyn olemaan vielä huomisen viiltämättä, jos ylihuomenna omalla kämpällä taas helpottais.

Tällä hetkellä haluaisin, että mulla menisi huonosti. En mä ansaitse mitään hyvää. Paska fiilis, vaikka vielä pari tuntia sitten naureskelin lapsuudenkaverin kanssa ja olin oikeasti iloinen.

Oon ihan sekasin taas. Ehkä yritän nukkua huomisen yli.

Ahdistaa ahdistaa ahdistaa

Yö oli kamala. Kävin pitkästä aikaa kävelemässä yläasteen pihan läpi. Ei ehkä olisi kannattanut. Liikaa pahoja muistoja. Tais olla eka kerta tänä vuonna, kun paniikkikohtaus meinas tulla päälle. Jotenkin taas sain sen pahimman vaiheen estettyä, mutta sain kuitenkin jonkun typerän päähänpiston ja kävelin yhdelle joelle, mihin oon ollut menossa hukuttautumaan monta kertaa joskus muutama vuos sitten. Seisoin siellä rannalla melkein tunnin miettimässä, miltä tuntuis jos vaan uskaltais mennä ja tappaa ittensä. Ei tarttis enää jaksaa tällästä paskaa. Vaikka oonkin nykyään tosi usein ihan tyytyväinen mun elämään, itsari kummittelee silti aina välillä mielessä. Ei niin usein kuin ennen, mutta useemman kerran viikossa kuitenkin. En mä oo enää tappamassa itteeni, mutta ei se tarkota sitä, etteikö sekin vaihtoehto pyörisi mielessä.

Loppuyön valvoin vanhemman koiran takia. Kumpa vaan tietäisin, mikä sitä vaivaa... En haluais menettää sitäkin nyt.

Päivä ei ollut paljon yötä parempi. Piti käydä autokoululla kysymässä, miten niillä on kesällä kakkosvaiheita, mutta jätin menemättä. Jos ilmottautuisin sinne, se tarkoittais sitä, että mun on pakko uskaltaa ajaa tuolla keskustassa. Pakko se on joskus tehdä, mutta en pysty ainakaan vielä ilmottautumaan sinne koululle...

Sitten vielä se täti... Juttelin siitä sen sairaudesta yhden tutun kanssa ja se sanoi tietävänsä monia, jotka on kuollut tosi nopeesti leikkauksen jälkeen. En olis halunnut kuulla sitä. Tädillä on leikkaus parin viikon päästä. Tietysti sitten on niitäkin, jotka on vielä kymmenenkin vuoden päästä leikkauksesta hengissä. Ei kaikki toivo ole vielä menetetty.

Tekis mieli viiltää. Täytyy varmaan mennä vetämään unipillerit nassuun, jos vaikka pystyis nukkumaan hetken. Ja siitä tulikin lisää ahdistumisen aihetta. Nekin loppuu pian, pitäs mennä pyytämään uutta reseptiä...

Mä olen aina ollut se, joka on kuunnellut muiden murheita ja tehnyt kaikkensa sen eteen, että muilla olisi hyvä olla. Oon aina yrittänyt olla vahva, yrittänyt unohtaa omat huoleni ja auttaa muita. Pienempänä olin oikeastikin vahva, mutta en enää, vaikka muut niin luulevatkin. Mutta jaksoin liian pitkään yksin. Siinä vaiheessa, kun aloin ymmärtää etten jaksaisikaan välttämättä ilman apua, olin pärjännyt jo liian pitkään itsekseni. En koskaan oppinut puhumaan tunteistani, koska pärjäsin niiden kanssa hyvin yksinkin.

Joskus sitä toivoo, että olisi joku, jonka kanssa pystyisi puhumaan vaikeistakin asioista. Pärjään kyllä taas ihan hyvin yksinkin, ei mulla mitään hätää ole, mutta puhuminen voisi auttaa vanhojen asioiden käsittelyssä paremmin kuin kirjoittaminen ja yksin miettiminen. Oon kyllä saanut asioita käsiteltyä aika kivasti yksinkin. Mikään ala-asteen tapahtumista ei enää kummittele mielessä. Nelosluokan asiat on vielä käsittelemättä, mutta ihan vain siitä syystä, etten muista niistä mitään. Sen vuoden muistot on täynnä tyhjää. Yläasteen asioista suurin osa on nykyään mulle ihan okei, mutta sitten on muutama juttu, joita en voi tänne kirjoittaa. Eikä niistä voi puhua myöskään terkkarille, tuskin kallonkutistajillekaan. Oon monesti miettinyt, että voisi käydä siellä psykologilla pari kertaa kokeilemassa, terkkarin antama numero on edelleen mulla tallessa, mutta tuskin koskaan menen sinne. Ei mulla kuitenkaan ole mitään pakottavaa tarvetta puhua, tuskin edes pystyisin puhumaan vaikka sinne menisinkin, ja mun ajat saattais olla pois joltain, joka oikeesti tarttis apua.

En käynyt eilen treeneissä, vaikka piti. Tämän yhden kerran annoin pelon voittaa. Seuraaviin treeneihin menen varmasti. Sen jälkeen alkeiskurssi loppuu ja pitäisi päättää, siirrynkö toiseen ryhmään jatkamaan vai en... Ei mun liikkumiset mihinkään loppuis, vaikka en siellä jatkaisikaan. Tiedän kyllä, mikä on mun laji, on aina ollut. Muistan hyvin, kuinka halusin pienempänäkin treenata öisin. Karkasin melkein joka yö ikkunasta, kävelin urheilukentälle ja juoksin siellä kilpaa kelloa vastaan. Ja se tunne kun voitti kilpailuissa, sitä en unohda varmaan ikinä.

Tuskin juoksen enää ikinä kilpaa muita kuin itseäni vastaan, mutta saa nähdä, monenako yönä käyn tänä vuonna kentällä juoksemassa. Erona entiseen on vain se, että nykyään ei tarvitse kiipeillä ikkunasta.

Miksi jotain pahaa tapahtuu aina, jos mulla on hetkenkin hyvä olla?

Monet kesäsuunnitelmat saattaa peruuntua. Ei se haittaa. Mutta se haittaa, että saatan menettää yhden mun elämän tärkeimmistä ihmisistä. Sen ainoan, joka on aina antanut mun olla sellainen kuin olen, jonka kanssa en ole tainnut tapella kertaakaan, ja joka on aina jaksanut piristää ja saanut mut nauramaan vaikeimpinakin päivinä.

Mä tiedän, etten kestä sitä, jos menetän tädinkin. Aika ihme, ettei nyt ahdista. Oon vaan surullinen, ehkä vähän vihainenkin. Jotenkin ymmärsin heti sen, että mä en voi vaikuttaa siihen, kuinka tässä käy. Mä voin vaan yrittää parhaani mukaan olla tädin tukena ja toivoa parasta. Ja hyväksyä sen, mitä ikinä tapahtuukin. Täytyy vaan yrittää jaksaa.

Onneksi näen ylihuomenna yhden vanhan kaverin, jota en oo nähnyt melkein kahteen vuoteen. Ehkä se piristää.

Oon taas päässyt asioissa eteenpäin. Tänään taas esitelmä luokan edessä. Ei jännittänyt, paitsi ihan lopussa, kun tajusin että tosissani selitin jotain omiani siellä kaikkien edessä. Soitin yhdestä kesätyöpaikasta, vaikka tappelin yli tunnin siitä, soitanko sinne vai en. Mokasin jännityksen takia sen verran, että tuskin sitä paikkaa saan, mutta ainakin pystyin soittamaan. Toivottavasti seuraavalla kerralla ei jännitä yhtä paljon. Kävelin ruokalassa yksin, söin yksin, kaverit lähti kotiin ja minä päätin jäädä syömään. Ei se kivaa ollut, muttei mitenkään kamalaakaan.

Jotenkin mulla on taas parempi olo kuin aikoihin. En ole onnellinen, en ole edes varma, tiedänkö mitä onnellisuus oikeasti on, mutta olen kuitenkin tyytyväinen nykytilanteeseeni. Se riittää.

Eilen tuli täyteen tasan vuosi siitä, kun lopetin aikaisemmassa amiksessa. Jep, ystävänpäivänä. En mä silloin ajatellut lopettaa koko koulua, mutta niin siinä kävi. Oon aina vihannut kaikkia ystävänpäivähömpötyksiä, joten päätin lintsata sen päivän. Lintsasin toisen, kolmannen ja neljännenkin päivän. Noin kuukauden sängyn pohjalla lojumisen jälkeen vasta pystyin tekemään päätöksen koulun lopettamisesta. Siitä meni vielä melkein kuukausi siihen, että uskalsin kertoa asiasta muille. Siitä pari viikkoa siihen, että uskalsin hakea tavarat asuntolasta pois. Kertaakaan en ollut tunneilla ystävänpäivän jälkeen, vaikka monta kertaa yritin mennä sinne.

Hassua ajatella, että vielä puolitoista vuotta sitten kuvittelin kuuluvani sinne. Ja puolen vuoden kuluttua siitä olin sen koulun takia siinä kunnossa, etten jaksanut edes avata ulko-ovea koiralle. Ei se tainnutkaan olla mun paikka. En koskaan kuulunut sinne, vaikka aluksi niin luulinkin. Ja luulen välillä edelleen. On päiviä, jolloin vihaan itseäni vain siksi, koska lopetin sen koulun. Luovutin sen kanssa. Mutta alan pikkuhiljaa uskoa siihen, että mulla oli oikeus luovuttaa. Kukaan ei saanut sitä kiusaamista loppumaan. Eikä kenenkään, edes minun, tarvitse jaksaa sellaista.

Mä rakastan meidän treenejä. Siellä mä uskallan olla oma itseni, siellä hyväksyn jopa omat arpeni, vaikka yleensä vihaan niitä. Ohjaajat on tosi mukavia, ja jo näiden kahden treenikerran jälkeen oon oppinut tuntemaan paremmin sen kaverin, jonka kanssa käyn siellä. Ja itseasiassa meidän treeniporukassa on pari ihan kivalta vaikuttavaa tyyppiä. Yritän kerätä tarpeeksi rohkeutta, että uskaltaisin mennä juttelemaan.

Liikunnasta on tullut mulle tosi tärkeetä. En enää vammaile syömisten kanssa, en yritä laihduttaa, vaan tykkään liikkua. Se tuntuu jotenkin... vapaalta.

"Me ei yritetä saada sua muuttumaan. Me tykätään susta just tollasena, kuin sä nyt olet"

Ja mä tykkään mun ystävistä. Kerroin niille sen, että kaikki mun aikasemmat "kaverit" on yrittänyt muuttaa mua, eikä koskaan yksikään antanut mun olla minä.
Niiden vastaus jäi päähän pyörimään. Ehkä mä en olekaan täysin paska ihminen?

En ole edes esittänyt niille mitään pitkään aikaan. Ei mun tarvii enää esittää.

Maanantaina kiva juttutuokio jonkun lehtimyyjän kanssa, jolle vastasin vahingossa.
Tiistaina ensimmäinen yksin tehty kauppareissu tämän vuoden puolella.
Keskiviikkona toinen yksin tehty kauppareissu, ja jäin vielä juttelemaan sen myyjän kanssa jotain.
Tänään lenkillä juttutuokio jonkun koiranlenkittäjän kanssa, jota en ollut koskaan ennen nähnyt.

Niin, munhan ei pitänyt uskaltaa puhua puhelimessa edes kaikkien tuttujen kanssa. Ei pitänyt uskaltaa käydä yksin kaupassa, eikä varsinkaan uskaltaa puhua kenenkään tuntemattoman kanssa.
Uskalsin kuitenkin.

Treeneissä oli kivaa. Ja mä tein sen, mitä en olis uskonut vielä tekeväni. Hypein siellä niin, että varmasti kaikki näki mun käsissä olevat arvet, mutten jaksanut välittää. Ainakin se kaveri tietää nyt, vaikkei siitä mitään puhuttukaan. Mähän muutin täysin vieraaseen kaupunkiin siksi, ettei mun tarttis enää esittää kenellekään mitään, mitä en ole. Enkä mä jaksa enää esittää, ainakaan kavereille. Arvet on osa mua, joten kai mun täytyy opetella hyväksymään ne, kun ei ne tosta näytä haalistuvan. Muutama siellä olleista aikuisista kattoi niitä jälkiä paljonkin, mutta en mä jaksanut välittää. Tuijottakoot rauhassa.

Treenien jälkeen sitten toinen kaveri tuli kylään muutamaksi tunniksi. Tehtiin vähän kesäsuunnitelmia ja tilaan tossa kohta yhdet festariliput meille. Nyt se on sitten varma, että mulla on kesällä edessä ainakin kolmet festarit. Tästä tulee mun elämän paras kesä. Vähän pelottaa näyttää noita jaloissa olevia jälkiä kellekkään, kun ne on 'vähän' käsissä olevia näkyvämpiä, mutta kai senkin kesällä joskus uskaltaa. Ei huvita istua sisällä piilossa koko kesää.

Nyt mä todella haluan elää. Eiköhän tää into kohta lopahda, huomenna pitäis saada valmiiksi 3000 sanaa pitkä essee, enkä ole vielä edes aloittanut, ja tiistaina alkaa viikon kokeet, joihin en oo vielä jaksanut lukea yhtään. Onneksi perjantaina pääsee vetämään kännit. Ja huomenna pitkästä aikaa lenkille, kun nää helvetin pakkaset häipyy hetkeksi.

Huomenna pitäisi uskaltaa nähdä uusia ihmisiä ja kokeilla uusia asioita, kun ne treenit alkaa. Ei mua oikeestaan ne uudet ihmiset pelota, kaveri on kuitenkin mukana ja sen seurassa oon paljon rohkeempi kuin yksin. Ainoa asia, joka pelottaa on se, etten tiedä saanko vanhoja viiltelyarpia piiloon niiden varusteiden kanssa. En oo ihan vielä valmis kertomaan viiltelystä kellekkään, saati sitten näyttämään noita jälkiä... Oon uskaltanut kertoa tolle mukaan tulevalle kaverille ihmeen paljon mun asioista, mutta viiltelystä en haluais kertoa vielä. Vaikka ennen kesää on kuitenkin pakko kertoa. Enää en jätä uimatta noiden arpien takia. 

Maanantainakin täytyy pistää rohkeus koetukselle. Yritän soittaa vielä yhteen mahdolliseen kesätyöpaikkaan. Mun on pitänyt soittaa sinne oikeestaan jo aika monta päivää, mutta jokainen yritys on jäänyt siihen, että oon saanut numeron kirjotettua ja päättänyt, etten uskallakkaan soittaa. Maanantaina soitan oikeasti, enää en anna itteni luistaa siitä. 

Minä vs. masennus 

1 - 0