Mä olen aina ollut se, joka on kuunnellut muiden murheita ja tehnyt kaikkensa sen eteen, että muilla olisi hyvä olla. Oon aina yrittänyt olla vahva, yrittänyt unohtaa omat huoleni ja auttaa muita. Pienempänä olin oikeastikin vahva, mutta en enää, vaikka muut niin luulevatkin. Mutta jaksoin liian pitkään yksin. Siinä vaiheessa, kun aloin ymmärtää etten jaksaisikaan välttämättä ilman apua, olin pärjännyt jo liian pitkään itsekseni. En koskaan oppinut puhumaan tunteistani, koska pärjäsin niiden kanssa hyvin yksinkin.

Joskus sitä toivoo, että olisi joku, jonka kanssa pystyisi puhumaan vaikeistakin asioista. Pärjään kyllä taas ihan hyvin yksinkin, ei mulla mitään hätää ole, mutta puhuminen voisi auttaa vanhojen asioiden käsittelyssä paremmin kuin kirjoittaminen ja yksin miettiminen. Oon kyllä saanut asioita käsiteltyä aika kivasti yksinkin. Mikään ala-asteen tapahtumista ei enää kummittele mielessä. Nelosluokan asiat on vielä käsittelemättä, mutta ihan vain siitä syystä, etten muista niistä mitään. Sen vuoden muistot on täynnä tyhjää. Yläasteen asioista suurin osa on nykyään mulle ihan okei, mutta sitten on muutama juttu, joita en voi tänne kirjoittaa. Eikä niistä voi puhua myöskään terkkarille, tuskin kallonkutistajillekaan. Oon monesti miettinyt, että voisi käydä siellä psykologilla pari kertaa kokeilemassa, terkkarin antama numero on edelleen mulla tallessa, mutta tuskin koskaan menen sinne. Ei mulla kuitenkaan ole mitään pakottavaa tarvetta puhua, tuskin edes pystyisin puhumaan vaikka sinne menisinkin, ja mun ajat saattais olla pois joltain, joka oikeesti tarttis apua.

En käynyt eilen treeneissä, vaikka piti. Tämän yhden kerran annoin pelon voittaa. Seuraaviin treeneihin menen varmasti. Sen jälkeen alkeiskurssi loppuu ja pitäisi päättää, siirrynkö toiseen ryhmään jatkamaan vai en... Ei mun liikkumiset mihinkään loppuis, vaikka en siellä jatkaisikaan. Tiedän kyllä, mikä on mun laji, on aina ollut. Muistan hyvin, kuinka halusin pienempänäkin treenata öisin. Karkasin melkein joka yö ikkunasta, kävelin urheilukentälle ja juoksin siellä kilpaa kelloa vastaan. Ja se tunne kun voitti kilpailuissa, sitä en unohda varmaan ikinä.

Tuskin juoksen enää ikinä kilpaa muita kuin itseäni vastaan, mutta saa nähdä, monenako yönä käyn tänä vuonna kentällä juoksemassa. Erona entiseen on vain se, että nykyään ei tarvitse kiipeillä ikkunasta.