Eilen tuli täyteen tasan vuosi siitä, kun lopetin aikaisemmassa amiksessa. Jep, ystävänpäivänä. En mä silloin ajatellut lopettaa koko koulua, mutta niin siinä kävi. Oon aina vihannut kaikkia ystävänpäivähömpötyksiä, joten päätin lintsata sen päivän. Lintsasin toisen, kolmannen ja neljännenkin päivän. Noin kuukauden sängyn pohjalla lojumisen jälkeen vasta pystyin tekemään päätöksen koulun lopettamisesta. Siitä meni vielä melkein kuukausi siihen, että uskalsin kertoa asiasta muille. Siitä pari viikkoa siihen, että uskalsin hakea tavarat asuntolasta pois. Kertaakaan en ollut tunneilla ystävänpäivän jälkeen, vaikka monta kertaa yritin mennä sinne.

Hassua ajatella, että vielä puolitoista vuotta sitten kuvittelin kuuluvani sinne. Ja puolen vuoden kuluttua siitä olin sen koulun takia siinä kunnossa, etten jaksanut edes avata ulko-ovea koiralle. Ei se tainnutkaan olla mun paikka. En koskaan kuulunut sinne, vaikka aluksi niin luulinkin. Ja luulen välillä edelleen. On päiviä, jolloin vihaan itseäni vain siksi, koska lopetin sen koulun. Luovutin sen kanssa. Mutta alan pikkuhiljaa uskoa siihen, että mulla oli oikeus luovuttaa. Kukaan ei saanut sitä kiusaamista loppumaan. Eikä kenenkään, edes minun, tarvitse jaksaa sellaista.