Ahdistaa ahdistaa ahdistaa

Yö oli kamala. Kävin pitkästä aikaa kävelemässä yläasteen pihan läpi. Ei ehkä olisi kannattanut. Liikaa pahoja muistoja. Tais olla eka kerta tänä vuonna, kun paniikkikohtaus meinas tulla päälle. Jotenkin taas sain sen pahimman vaiheen estettyä, mutta sain kuitenkin jonkun typerän päähänpiston ja kävelin yhdelle joelle, mihin oon ollut menossa hukuttautumaan monta kertaa joskus muutama vuos sitten. Seisoin siellä rannalla melkein tunnin miettimässä, miltä tuntuis jos vaan uskaltais mennä ja tappaa ittensä. Ei tarttis enää jaksaa tällästä paskaa. Vaikka oonkin nykyään tosi usein ihan tyytyväinen mun elämään, itsari kummittelee silti aina välillä mielessä. Ei niin usein kuin ennen, mutta useemman kerran viikossa kuitenkin. En mä oo enää tappamassa itteeni, mutta ei se tarkota sitä, etteikö sekin vaihtoehto pyörisi mielessä.

Loppuyön valvoin vanhemman koiran takia. Kumpa vaan tietäisin, mikä sitä vaivaa... En haluais menettää sitäkin nyt.

Päivä ei ollut paljon yötä parempi. Piti käydä autokoululla kysymässä, miten niillä on kesällä kakkosvaiheita, mutta jätin menemättä. Jos ilmottautuisin sinne, se tarkoittais sitä, että mun on pakko uskaltaa ajaa tuolla keskustassa. Pakko se on joskus tehdä, mutta en pysty ainakaan vielä ilmottautumaan sinne koululle...

Sitten vielä se täti... Juttelin siitä sen sairaudesta yhden tutun kanssa ja se sanoi tietävänsä monia, jotka on kuollut tosi nopeesti leikkauksen jälkeen. En olis halunnut kuulla sitä. Tädillä on leikkaus parin viikon päästä. Tietysti sitten on niitäkin, jotka on vielä kymmenenkin vuoden päästä leikkauksesta hengissä. Ei kaikki toivo ole vielä menetetty.

Tekis mieli viiltää. Täytyy varmaan mennä vetämään unipillerit nassuun, jos vaikka pystyis nukkumaan hetken. Ja siitä tulikin lisää ahdistumisen aihetta. Nekin loppuu pian, pitäs mennä pyytämään uutta reseptiä...