Oon alkanut pikkuhiljaa ymmärtämään sen tosiasian, etten tule pääsemään viiltelyarvista ehkä ikinä eroon. Ilmeisesti en edes noista käsissä olevista, vaikka ne ei ole mitenkään syviä. Elättelen kuitenkin vielä pientä toivoa niiden haalistumisen suhteen, mutta jos ne on pari vuotta vanhoja, eikä haalistuneet viimeiseen vuoteen lähes yhtään, ei ne varmaan ole siitä mihinkään katoamassa... Pohkeessa olevat arvet tulee varmasti olemaan muistona ikuisesti, tai siis siihen asti, kunnes saan kerättyä rahat niiden poistoon. Saavat nyt olla ainakin pari vuotta tuossa vielä, ellen sitten satu voittamaan lotossa.
En mä välitä siitä, mitä täysin vieraat ihmiset ajattelee noista arvista. Ei mun tarvitse piilotella niitä vieraiden ihmisten seurassa. Kommentoikoot, jos siltä tuntuu, en mä välitä. Ei ne tiedä, miksi oon ne itselleni tehnyt, eikä se niille oikeastaan edes kuulu. Mutta tuttujen seurassa joudun aina piilottelemaan niitä, koska en jaksa, halua enkä pysty vastaamaan niihin kysymyksiin, joita varmasti monet kysyisivät. Enkä mä halua paljastaa sukulaisille sitä, kuinka heikko oikeasti olen. Oon aina ollut sukulaisille, myös vanhemmilleni, "se tyttö joka pärjää aina ja selviää mistä vain yksin, eikä koskaan luovuta" ja tavallaan haluan olla se sama tyttö edelleen. Ainakin sukulaisten silmissä.
Eniten haluaisin kuitenkin noista arvista eroon itseni takia. Aina kun nään ne, mulle tulee kamala halu kaivaa terä laatikosta ja viiltää. Aina jos tekee mieli viiltää, voin sortua ajattelemaan, ettei pari uutta viiltoa mitään haittaa, kun arpia löytyy jo valmiiksi. En jaksaisi piilotella niitä jatkuvasti, en valehdella siitä, miksi mulla on tuki ranteessa. Tipuin joskus hevosen selästä ja oon siitä asti tarvinnut tukea. Ja paskat.
Ja mä häpeän niitä. Jokaista vitun arpea. Häpeän sitä, että oon ollut niin heikko, että oon sortunut viiltelyyn. Ja aika usein vihaan itseäni noiden arpien takia.
Mulla on vähän sama ongelma sen kanssa, mitä sukulaiset ajattelevat minusta. Minäkin olen aina ollut se, joka pärjää, on iloinen ja hoitaa kaiken. Oikeasti en ole enää sellainen. Olen muuttunut niin paljon. Jos en enää sukulaistenkaan keskellä esittäisi, he eivät varmaan edes tuntisi minua.
VastaaPoistaHaluan kyllä edelleen esittää sitä, mikä olin, mutta jos joudun tehdä sitä liian kauan (kohta on liian kauan), en enää jaksa esittää. Mitä sitten tapahtuu? En tiedä.
Joka tapauksessa voimia sinulle! <3
mm, kuulostaa tutulta. Ehkä se esittäminen vaan pitäisi lopettaa, jos vaan tietäisi miten. Mulla se tulee niin automaattisesti, että vaikka yrittäisin puhua totta ja olla esittämättä mitään, jossain vaiheessa huomaan, että oonkin taas valehdellut niille koko ajan.
PoistaEsittämisen lopettamiseen ensialkuun varmaan on helpointa olla sanomatta mitään jos totuutta ei voi sanoa. Lisäksi alat olla jo sen verran aikuinen että kaikki asiasi eivät automaattisesti kuulu sukulaisten tietoon joten jotenkin semikohteliaasti muotoiltu en halua puhua tästä tai ei kuulu sulle on ihan hyvä vaihtoehto. Tietysti riippuu sukulaisistakin, jotkut ovat hankalampia kuin toiset.
Poistathänks, noin se varmaan on helpointa, vaikka tuntuu tosi vaikealta noinkin. Mutta kai sitä täytyy yrittää, en mä voi näinkään enää kauaa jaksaa. Mulla ei onneksi montaa hankalaa sukulaista ole :)
PoistaKannattaa kokeilla bio-oilia, se auttaa arpiin oikeesti! mä oon ainaki huomannu eron:) Ja muutenki sitä on kehuttu hirveesti! se käy vähä mihi vaa:'D
VastaaPoistaJa ei sun tarvii nii paljon ävetä niitä, sulla on ollut niin paska olo ettet o nhny muuta vaihtoehtoa! Ne on nyt vaan osa sua..
Mut tsemppiä!♥
Kiitti, pitää varmaan kokeilla! On mulla nytkin yksi öljy käytössä, mutta se taitaa olla yhtä tyhjän kanssa, joten vois hyvinkin metsästää jotain uutta testiin...
PoistaMä mietin vuosikausia mitä ihmiset, varsinkin sukulaiset ajattelevat. Mun piti olla se tyttö joka pärjää, menee kouluun ja menestyy ja lukee hyvään ammattiin. Hyvä tyttö, kaikinpuolin. Mutta sairastuin henkisesti. Meni vuosia ennenkuin ymmärsin että se EI johdu siitä että olen heikko, epäonnistuja, luuseri eikä se ollut minun syyni että sairastuin. Arpeni ovat osa minua, en peittele niitä mitenkään erityisemmin, viiltelin vuosia ja arpia jäi paljon. Ne ovat osa menneisyyttäni ja entistä minua. Ne ovat taisteluarpiani, jotka muistuttavat että olen vielä tässä, kaiken tämän jälkeenkin. Se oli suunnattoman helpottavaa kun lopulta vain lopetin välittämästä siitä että mitä ihmiset ajattelevat. Minä elän omaa elämääni, omalla tavallani. Sinä et ole heikko, kuten en minäkään. Päinvastoin; sinä olet vahvempi kuin useimmat ihmiset, niinkuin minäkin. Jokapäivä me nousemme ylös ja kohtaamme maailman, vaikka toisinaan meillä ei olisi siihen voimia. Teemme asioita joihin emme usko kykenevämme. Teemme tämän ilman että kukaan oikeastaan edes ymmärtää millaista tahdonvoimaa ja lujuutta se toisinaan vaatii. Se on vahvuutta. Oikeaa vahvuutta on myös se että uskaltaa olla heikko ja myöntää että tarvitsee tukea, vahvuutta on pyytää apua silloin kun ei enää itse jaksa. Ihminen joka ei tarvitse ketään eikä mitään on maailman yksinäisin ja onnettomin ihminen. Älä ole itsellesi niin hirvittävän ankara, iso halaus <3 Ps. Sukulaiset tykkäävät musta kuulemma nykyäänkin, vaikka tietävätkin kaikki nykyään että olen "hullu" ;)
VastaaPoistaKiitti, oot ihana :)♥ en mä osaa vastata mitään järkevää mutta kiitos, sait mut piristymään ees hetkeksi :)
Poista