Hetki aikaa kirjoittaa. Mun on pakko koota vanhoja juttuja johonkin talteen, kun meinaan aina unohtaa jotain. Eikä mulla oo nyt varaa unohtaa mitään oleellista. Olkoot kuinka pieniä asiota tahansa muiden mielestä, mun elämään ne on voinut silti vaikuttaa ja paljon. Osan näistä jutuista oon aikasemmin tänne kirjoittanutkin, mutta kaikkea en.

- Mulla ikää 7 vuotta, meille tuli koira. Kiva juttu joo, mutta siitä tuli tapaus ongelma. Ei muita kohtaan, mutta mua ja veljeä, joka varovaisempana pysyi poissa sen läheltä. Mä en aina vauhdikkaalla tuulella ollessani tai yöllä vessaan hiippaillessani muistanut varoa. Se puri, ja helvetin lujaa purikin. Nostin aina käden ilmaan ja siinä se roikkui mukana. Huudettiin äiti irrottamaan se, enhän mä kakarana itse osannut. Puhdistettiin haavat ja jatkettiin elämää, vaikka monesti pyysin viemään koiran pois. Mikä koti se sellainen on, jossa pitää koko ajan olla varuillaan, tai koira roikkuu kädessä tai jalassa?

- Veli. Puukolla jahtaamiset, varastelut, riidat yms joista sain syyt niskoilleni, vaikka veli ne aiheutti. Kukaan ei koskaan uskonut mua.

- Huomion & hellyyden puute lapsena. Ehkä. Olettaisin näin, koska äidillä oli muitakin lapsia hoidossa -> kiire niiden kanssa, mä ja veli mentiin siinä sivussa vähemmällä valvonnalla, oltiinhan me äidille tutumpia. Alan vaihto -> äiti juoksi koulutuksissa, töissä milloin missäkin, huolehti rahoista... Isällä vuorotyöt, se oli usein väsynyt ja sillä oli huonosti aikaa meille lapsille. Minä epätoivoisena, saadakseni edes hetken olla jommankumman lähellä, valvoin sängyssä hetken, hyppäsin lattialle ja menin nopeasti makaamaan ja näyttelemään nukkuvaa. Kaikki luulivat, että tipuin sängystä. Äiti nosti aina takaisin sänkyyn. Sai olla hetken sen lähellä, sai edes hetken tuntea, että joku välittää. Oli meillä hyviäkin hetkiä, koko perhe yhdessä, mutta ehkä tuo kuitenkin jotain vaikuttaa.

- Perheneuvolaan pakottaminen. Eka kerta joskus ala-asteella, kun en nukkunut. Kukaan ei koskaan kysynyt miksi, olisin hyvin voinut vastata siihen suoraan ("en halua, tuntuu siltä, että seuraava koulupäivä tulee hitaammin kun valvoo"). Vuosi(?) siellä käymistä, pyynnöistä huolimatta en saanut lopettaa, kerran jätin vain menemättä. Kutosella sinne uudestaan, koska olin rasittava kakara. Perheneuvolan täti ei edes suostunut kertomaan, miksi kävin siellä. Tiesin syyn kyllä, mutta olisin halunnut kuulla sen siltä. Vihasin siellä käymistä. Tuntui siltä, että vanhemmilla ei ollut mitään halua auttaa, että heitä ei kiinnostanut ratkoa ongelmia yhdessä, vaan he heittivät mut heti juttelemaan jonkun vieraan ärsyttävän mummelin kanssa, jos käyttäydyin vähänkin huonosti.

- Koulukiusaaminen. 10,5 vuoden helvetti. 1,5 vuotta ajasta asuntolassa kiusaajien keskellä asuen. Eikä kukaan puuttunut siihen. Aikasemman amiksen opettajan sanat, "en mä voi tehdä sille mitään". Jos se kävelisi joskus vastaan, menisin varmasti sanomaan sille, että jumalauta se olis ollut sen velvollisuus tehdä sille jotain.

- "Ei sillä mitään masennusta ole, se on vain laiska." Äidin ja mummun keskustelusta kuultua amiksen lopettamisen jälkeen. Joo laiskuuttahan se on, jos ei moneen kuukauteen pysty pakottamaan itseään sängystä ylös. Muutenkin sukulaisten asenne; "Eksynyt nyt pärjää aina." Mene nyt tuollaisen jälkeen kertomaan, että tosiasiassa et pysty edes käymään kaupassa ilman ahdistusta.

- Vanhempien riitelyt, äidin poismuutto, isän masennus, valitukset ja nettikeskustelut, jotka ei tainneet olla mun silmille tarkoitettuja (sehän kirjoitti mm. siitä, että itsari on käynyt sen mielessä), äidin takaisinmuutto, niiden nykyinen tilanne. Ottaa niistä nyt selvää.

- "Kaveri", johon opin ajan kanssa luottamaan ja jolle kerroin asioita, joita en ollut uskaltanut kertoa kenellekään muulle. "En mä oo oikeasti ollut koskaan sun kaveri, en oo koskaan välittänyt susta paskan vertaa ja voit painua kuuseen niiden ongelmiesi kanssa."


Joo tuosta puuttuu nyt jotain, mutta en keksi mitä. Loppuu aikakin, joten lista jääköön nyt kesken. Mutta onko mikään ihme, ettei musta oo tullut kovin tervepäistä? Onko mikään ihme, että musta tuntui lapsena (ja tuntuu usein nykyäänkin) siltä, ettei kukaan välitä?

Oon muuten tullut siihen tulokseen, että kun mulle jossain vaiheessa lätkästään ainakin masennusdiagnoosi, siitä ei ainakaan sukulaiset kuule. Vaikka toisaalta vois olla ihan kiva lätkästä joku lappu niiden nokan eteen just, kun ne on taas puhumassa siitä, ettei mulla voi olla mitään ongelmia. Kavereista en oo ihan varma, voi olla että ne kuulee asiasta joskus. Kämppikselle ainakin pitäis kehittää joku selitys siitä, miksi ramppaan vähän väliä sellasilla hippasen reilun tunnin reissuilla.