Kävelen radanvartta, katselen kaukaa lähestyvää junaa. Mietin, miltä tuntuisi tietää, että juuri tuo juna olisi pakotie tästä elämästä. Miltä tuntuisi nähdä sen lähestyvän, miltä tuntuisi hengittää viimeisen kerran. Piiloudun pensaan taa, jotten säikäyttäisi junankuljettajaa, annan junan mennä ohi. Sydän jyskyttää, kun kiipeän takaisin radalle kävelemään. Ehkä vielä jonain päivänä...

En mä ole tappamassa itseäni, vaikka kuljenkin joka ikinen yö junien keskellä. Tykkään katsella niitä, tykkään leikitellä ajatuksella siitä, että voin koska tahansa tehdä lopun tälle kaikelle.

Lenkillä yritän oksentaa. Jossain vaiheessa tajuan, "mitä hittoa olen tekemässä?". Lopetan yrittämisen siihen, enhän ole edes syönyt paljoa. Tää on toistunut liian monta kertaa. En mä oikeasti halua oksentaa, tässä syömisvammailussa on tarpeeksi kestämistä muutenkin.

Oon pinna kireellä koko ajan. Suutun koirille pienistäkin asioista, oon vihainen niille aina jos ne pysähtyvät lenkillä, suutun jos vanhemmat ei vastaa heti jos yritän soittaa niille, suutun jos kämppis ei vastaa heti viesteihin, suutun jos en jaksa liikkua tarpeeksi, suutun jos kaupassa on jonoa, suutun jos hukkaan jotain, vaikka se olisi kuinka arvotonta. Oikeastaan suutun melkein kaikesta. Tänään suutuin telkkarille (:D), koska kanavat vaihtuivat niin hitaasti. Eilen koneelle, koska netti ei alkanut toimimaan sadaosasekunnissa ja itselleni, kun en muistanut ottaa vesipulloa mukaan pyörälenkille, vaikkei koko matkalla edes tullut jano. Kiroan, raivoan, hakkaan seiniä, juoksen, en vain kestäisi olla itsessäni. Onneksi en osaa olla pitkävihainen edes itselleni, saati sitten jollekin telkkarille.

Huomenna terapia ja labra + sydänfilmi, stressaa, vaikka terapeutti lupasi saattaa mut labraan. Ainakin on hyvä syy olla aamulla syömättä.