Kolme viikkoa ilman yhtäkään viiltoa. Tällä hetkellä tää on aika helppoa, mutta kokemuksesta tiedän, että parin kuukauden päästä ilman terää oleminen muuttuu taas vaikeammaksi. Jäljet alkavat haalistua ja mua alkaa ahdistaa, kun ei ole mitään ns. todistetta tästä pahasta olosta. Niinkun muka jotain todistetta tarttisin. Ehkä tässä on taustalla jotenkin se, ettei mua koskaan lapsena uskottu? Ehkä pelkään (tai ei mitään ehkä), ettei mua uskottais nykyäänkään jos kertoisin tästä jotain vaikka äidille. Hah, ihan kuin uskaltaisin näyttää sille nuo jäljet...

Mutta noh, mä lähden tästä nukkumaan ja aamulla suuntaan turun kautta mökille. Tiedossa taas yhtä mukava juhannus kuin aikaisemminkin: tiedossa kännisten vanhempien ja isovanhempien perään katsomista, koirien hoitoa (joka sysätään täysin mun vastuulle, vaikka kaikki toista sanovatkin) ja tylsistymistä. Eikä siellä metsän keskellä tietenkään toimi netti eikä edes kännykkä, joten oon täysin jumissa siellä. Sunnuntaina aamun ekalla bussilla äkkiä pois sieltä, ja taas on vuosi seuraavaan juhannukseen.

Onneksi juhannus on vaan kerran vuodessa.