246

Hassu, hyvä olo. Kiitos tästä kuuluu vahvoille särkylääkkeille. Näillä on kiva leikkiä.

Tiedän että näillä sais hengenkin pois. Viinan kanssa aika helposti, ja ainahan meidän kaapista viinaa löytyy. Nyt mulla olis tilaisuus tappaa itteni niin helposti, tiedän missä sen tekisin ja oikeastaan mulla ois kaikki valmiina. Mutta en mä saa. En mä voi tehdä sitä, en mä voi siirtää tätä pahaa oloa porukoille ja kämppikselle. Mä oon ansainnut tämän, ne ei.

Tosin tällä hetkellä tuntuu ihan hyvältä. Ehkä mä otan vielä yhden, ettei tää vaikutus lopu ihan heti.

Lupaan että oon huomenna hengissä.

245

Kirjotin entisestä amiksesta joskus vanhaan blogiin, en muista oonko kertonut täällä siitä paljoakaan.

Mä menin sinne hyvillä mielin. Ajattelin, että pääsin vihdoin muuttamaan kauemmas kiusaajista, pystyisin vihdoin tekemään edes jotain ilman, että joku on jatkuvasti puuttumassa mun asioihini. Asuntola ei kuulostanut pahalta, olinhan jo selvinnyt kymppiluokan ajan asuntolassa melkein ongelmitta, vaikkei se aina mitään hauskaa ollutkaan.

En jaksa keksiä mitään uusia nimiä enää, terveiset vaan kaikille tutuille, mä puhun asioista nyt niiden oikeilla nimillä. Kavereiden nimiä en mainitse, mutta kiusaajat pitäkööt omat nimensä, mulla ei oo mitään tarvetta pitää niitä piilossa.

Tutustuin ensin Emppuun. Se vaikutti mukavalta, naurettiin jo ekana päivänä yhdessä ja tuskailtiin sitä, kun ei kumpikaan oltu nähty huonekavereitamme. Tauolla huomattiin että kappas, mehän asutaan samassa huoneessa. Ekan viikon ajan me tehtiin kaikki asiat yhdessä, tutustuttiin yhdessä muihin luokkalaisiin, naurettiin kaikelle ja pidettiin hauskaa. Siitä siirryttiin pikkuhiljaa Maijan ja Heidin seuraan, jotka oli muuten molemmat meitä paljon vanhempia, joten olisi voinut olettaa niiden omistavan aivot. Muistan miten me yksi ilta istuttiin nelistään asuntolan sohvalla ja niistä kolmesta joka ikinen sanoi tietävänsä miltä kiusaaminen tuntuu, ja etteivät he varmasti koskaan aio kiusata ketään.

Aloin siinä pikkuhiljaa jäämään vähän ulkopuoliseksi, kun en uskaltanut aina olla niiden seurassa. Meillä alkoi käytännön tunnit ja lähdettiin yhden hullun opettajan kanssa metsään "leikkimään" moottorisahoilla. Kaikki muut osasivat käyttää niitä jo, paitsi minä ja kaksi muuta vähän syrjittyä tyttöä, ja jostain syystä opettaja ei jaksanut meitä opettaa, joten se käski meidän kävellä koululle. Matkan aikana kuulin totuuksia siitä, mitä silloiset "kaverit" olivat musta puhuneet ja päädyin sitten vaihtamaan porukkaa. Harmi vaan kumpikaan näistä tytöistä ei asunut asuntolassa, joten jouduin olemaan illat aina yksin. Noina yksinäisinä iltoina mä tutustuin kunnolla viiltelyyn ja jäin siihen koukkuun. Välillä yksi kavereista yritti tulla asuntolaan hetkeksi pitämään mulle seuraa, mutta huonosta maineestaan johtuen muilla asuntolassa asuvilla oli tarpeeksi syitä ajaa se sieltä pois - jos se ei lähtenyt muiden käskystä, asuntolanvalvoja tuli ajamaan sen pois. Vaikka se ei oikeasti tehnyt mitään muuta kuin istui mun sängyllä juttelemassa, eikä siitä ollut kenellekään mitään haittaa. Mä kävin muutaman kerran sen luona, mutta sinne oli monen kilometrin matka asuntolalta, pikkukaupungissa ei toimineet julkiset eikä mulla ollut siellä edes pyörää, joten kulkeminen oli aika vaikeeta.

Mun onneksi meidän luokalle tuli kuitenkin yksi uusi tyttö, joka tuli suoraan meidän porukkaan. Me muutettiin samaan huoneeseen, pelailtiin yhdessä, käytiin öisin läheisessä joessa uimassa, lenkkeiltiin ja valitettiin toisillemme muista luokkalaisista. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin muuttui ja se alkoi viettämään enemmän ja enemmän aikaa kiusaajien kanssa. Mä en kuitenkaan syytä sitä kiusaamisesta, en tiedä osallistuiko se siihen vai ei, eikä mua oikeastaan edes kiinnosta.

Mitä se kiusaaminen sitten oli... Varastelua, tavaroiden piilottelua asuntolassa, jatkuvaa naureskelua, asuntolassa paskan jauhamista musta ja mun kavereista niin, että varmasti kuulin sen, ajan viettäminen mun ja silloisen kämppiksen huoneessa siten, ettei mulla ollut mitään paikkaa mihin mennä, en halua edes kirjoittaa kaikkea. Opettajien taholta epäsuoraa ja suoraa haukkumista, huonoja arvosanoja vaikka tehtiin osa asioista oikeasti ihan hyvin, me saatiin käytännön tunneilla vaan siivota muiden tehdessä alaan liittyviä juttuja, koska me ei etukäteen osattu kaikkea (oon vissiin ymmärtänyt koulujen idean väärin, mun mielestä sinne mennään oppimaan eikä tekemään ilmaista työtä koululle?), opettajatkin jättivät meidät ulkopuolelle kaikesta. Me kerrottiin kiusaamisesta luokanvalvojalle, ja mitä se sanoi? "En mä voi tehdä asialle mitään." Ahaa, kukakohan sanoi kovaan ääneen vielä koulujen alkaessa, että kiusaamista ei sallita missään muodossa, ja että siitä tehdään aina loppu...

 Mä olin ensimmäinen joka luovutti, yhden viikonlopun jälkeen en vain pystynyt enää menemään sinne vaikka halusinkin. Myöhemmin kuulin, että muutkin meidän porukasta lopetti.

Kattelin tossa, että siellä on edelleen samat opettajat töissä. Siellä on opettaja, joka ajoi kännissä ylinopeutta oppilaat kyydissä, siellä on opettaja joka haluaa vaan lytätä kaikki oppilaat maan alle, siellä on meidän entinen luokanvalvoja jota ei kiinnosta muu kuin raha, siellä on asuntolanvalvoja joka myöskin osallistui kiusaamiseen... Kaikista opettajista on mennyt valitusta eteenpäin, mutta kukaan ei näemmä halua tehdä asialle mitään. Mä tiedän, että siellä tapahtuu edelleen samanlaista kiusaamista kuin ennenkin, oon kuullut ihan liian monta samanlaista tarinaa kuin omani. Koulun suunnalta asialle ei vaan tehdä mitään, ei niitä kiinnosta.

244

Piti mennä nukkumaan ja sitä jo vähän yritinkin, mutta ei tästä tule taas yhtään mitään.

Mä en mene sinne kouluun. Mä en todellakaan tiedä mitä teen, mutta en mä voi mennä sinne nyt. Musta tuntui tältä viimeksi silloin kun lopetin aikaisemman amiksen, ja sen jälkeen en päässyt puoleen vuoteen ylös sängystä. Ja kokemuksesta tiedän, että tää olo tulee vielä muuttumaan paljon huonommaksi, vaikken tällä hetkellä tajuakaan miten se on mahdollista.

En mä sais siitä koulusta tässä kunnossa irti sitä kaikkea, mikä sieltä olisi mahdollista saada. Ei ole mitään järkeä maksaa siitä nyt, kun en tiedä, pystyisinkö edes raahautumaan paikalle.

Oikeesti musta ei ole yhtään mihinkään. En pysty käymään yhtään koulua loppuun asti, näytöt sun muu paska on mulle liikaa. Aikasemmassakin amiksessa kaikki kaatui osittain näyttöihin, suoritin niitä siellä pari ihan hyvin arvosanoin, mutta en kestänyt sitä jännitystä. Okei se koulu oli muutenkin syvältä, etenkin meidän "me ei ikinä kiusata ketään"-luokkalaiset ja pari opettajaa ja alakin oli ihan väärä mutta silti.

En pystynyt edes heittämään sitä hemmetin terää pois.

243

Mahtui mun lapsuuteen niitä hyviäkin hetkiä. Kun mä olin pieni, meillä oli lapsia hoidossa. Mä leikin niiden kanssa, sain sitä kautta kaverin, jonka kanssa me nähdään edelleen melkein aina kun käyn porukoilla. Me leikittiin aina pikkueläimillä. Tehtiin niille kodit ja kokonainen pikkukylä meidän pihan sepelille. Muistan vieläkin meidän "päähenkilöiden" nimet, mulla oli aina karhu nimeltä Vilkku ja H:lla kani Töpö.

Iltaisin äiti luki mulle ja veljelle. Me saatiin aina yhdessä valita kirjat, joita me haluttiin äidin lukevan. Monet tappelut asiasta käytiin, kun tykättiin veljen kanssa niin eri asioista, mutta en muista niistä tappeluista mitään, joten ne taisi olla aika pieniä kuitenkin. Veli nukahti aina iltasadun aikana, mä en kertaakaan. Halusin aina kuunnella loppuun asti, välillä pinnistelin väkisin hereillä vain koska halusin kuulla äidin äänen. Ne oli niitä harvoja hetkiä, kun oikeasti tunsin olevani turvassa, äidin ja veljen vieressä. Me taidettiin aika usein tapella veljen kanssa myös siitä, kumpi sai olla lähempänä äitiä, nää tais päätyä melkein aina mun voitoksi kun ilmoitin, että veli kuitenkin nukahtaa heti.

Mulla oli yksi äidin mielestä varmasti tosi ärsyttävä tapa, tosin se ei vieläkään tiedä, että tein sen tahallaan. Halusin vielä ennen nukahtamista tuntea hetken olevani turvassa, joten näyttelin meneväni nukkumaan, jossain vaiheessa nousin ylös sängystä, hyppäsin aiheuttaakseni tömähdyksen ja menin lattialle näyttelemään nukkuvaa. Äiti tietysti luuli mun tippuneen sängystä, ja tuli aina nostamaan mut takaisin. Sen jälkeen oli paljon helpompi nukahtaa. Jos äiti ei ensimmäisen tömähdyksen takia tullut, toistin hypyn niin monta kertaa, että varmasti pääsin hetkeksi äidin syliin.

Mä pelkäsin pienenäkin kamalasti kaikkea. Mun suurin pelko oli jostain kumman syystä se, että meidän talo syttyisi palamaan. Saatoin joka ilta kömpiä vanhempien makkariin, herättää äidin ja kysyä, syttyykö meillä yöllä tulipalo. Heh, kerran äiti unenpöpperössä vastasi joo, mutta menin silti tyynesti takaisin nukkumaan :D Mulla oli silloin parvisänky, mutta just ton tulipalon pelkäämisen takia en koskaan uskaltanut nukkua siellä, vaan nukuin aina mun huoneen oviaukossa ja sänky oli kissan käytössä. Pelkäsin myös jatkuvasti menettäväni äidin, ja pelkään sitä muuten edelleen, jos olin yksin kotona, mun oli pakko vähän väliä soittaa sille vain kuullakseni, että se on kunnossa, vaikka viihdyinkin yksin. Sen takia nykyäänkin välillä kehittelen turhia syitä soittaa äidille (me ei harrasteta "mitä kuuluu"-puheluita), haluan vaan kuulla sen äänen ja varmistaa, että kotona on kaikki kunnossa. Saatan vaikka soittaa sille ja varmistaa, onko se muistanut leikata pikkupiskin kynnet.

En mä yksinoloa pelännyt. Paitsi kerran. Yksi veljen kaveri tiesi mun olevan yksin kotona ja päätti vähän säikytellä. Istuin keskellä yötä tietokoneella, ja se alkoi koputella ikkunaa mun vieressä, meni piiloon aina kun katsoin ulos. Nettitutut käski mun soittaa poliisit, mutta minä hölmönä nappasin Maxin mukaan, painelin pihalle ja huusin kovaan ääneen, että tämä koira muuten puree ja kovaa. Eipä kiusanneet veljen kaverit sen jälkeen.

Mulla oli muutenkin välillä pakottava tarve näyttää muille olevani rohkea, vaikken oikeasti edes ollut sitä. Yksi ilta oltiin veljen ja parin hoitolapsen kanssa keskenämme ulkona ja veli siinä heitti, ettei meistä kukaan varmasti uskalla kävellä yksin meidän talon ympäri, kun oli niin pimeää. Njoo, en suostunut ottamaan edes taskulamppua mukaan. Kävelin talon ympäri täristen ja hoin koko matkan itselleni, ettei siellä oikeasti voi olla mitään vaarallista. Muiden luo päästyäni piilotin taas pelon ja sanoin, että se oli ihan helppoa.

Muutenkin oon oikeastaan jo pienestä asti piilottanut kaikki tunteeni. En mä muista, oonko koskaan sanonut äidille pelkääväni mitään. Jos jokin ärsytti, huusin hetken ja menin huoneeseeni tai metsään murjottamaan. Sanoin aina viihtyväni koulussa, vaikka oikeasti vihasin sitä paikkaa alusta asti.

Joo ehkä kirjoitan lisää huomenna, tällä sai kivasti ajatukset hetkeksi muualle, mutta jos vielä jatkan, tästä tulee aivan liian pitkä. Tästä viikonlopusta tulee totisesti vaikea, oon taas yksin ja yritän olla viiltämättä. Terä lentää tänään ulkoroskikseen, heti kun saan raahattua itseni koiran kanssa pihalle. En haluaisi luopua siitä, mutta en pysty olemaan ilman jos pyörittelen sitä jatkuvasti käsissäni kuten nyt.

Puhuin muuten äidille tänään puhelimessa osittain totta, kun se soitti. Sanotaan vaikka niin, että valehtelin sille vähemmän kuin yleensä.

242

Kämppis paiskaa oven kiinni perässään, me paiskotaan aina ovia, jään taas yksin ja ahdistus valtaa mielen. Tuijotan käden arpia, tekisi mieli tarttua terään, mutta ei, en mä saa.

En tiedä miksi aina odotan kämppiksen lähtöä niin innolla, ajattelen että saan yksin jotain aikaiseksi ja vietän aikaa koiran kanssa. Ja joka kerta joudun pettymään itseeni, joka kerta huomaan, etten taaskaan jaksanut tehdä mitään. Yritän taas haaskata aikaa, joten blogi(t) tulevat saamaan monta uutta tekstiä viikonlopun aikana, kun en jaksa tehdä mitään muutakaan. Salaisessa on nytkin uutta!

Söin tänään liikaa, siis jopa "normaalien" ihmisten mittakaavalla. Sipsiä, karkkia, jäätelöä, kaikkea mitä olen yrittänyt kieltää itseltäni. Tekisi mieli mennä oksentamaan, mutta en mä saa aloittaa sitä. Viiltelyn suhteen en koskaan uskonut ketään, en uskonut että siihen voi jäädä koukkuun. Tällä kertaa uskon sen mitä sh-foorumilla kerrotaan, ainakin yritän uskoa. Kai tää syöminen voi tehdä ihan hyvääkin.

Alatte varmaan kyllästymään koira-aiheisiin, mutta en mä osaa kirjoittaa mistään muustakaan. Olen jauhanut samoja asioita Maxista jo pidemmän aikaa, mutta jauhan niitä silti lisää.

Mä muistan, kuinka monta kertaa huusin äitiä auttamaan, irrottamaan Maxin hampaita mun sormista, kun en itse saanut sitä irti. Se puri tosissaan, toiset pitivät sitä hulluna ja olisivat antaneet sille tappotuomion heti. Mä tiesin, että se vain pelkäsi. Mä siedin sen, että se saattoi koska tahansa käydä päälle jos kävelin sen ohi tai erehdyin katsomaan sitä päin. Joskus sanoin äidille, etten jaksa sitä, haluan että me annetaan se pois, mutten koskaan oikeasti tarkoittanut sitä. Seuraavana päivänä olin taas valmis yrittämään uudelleen. Pahimpina aikoina se koira puri kaikkia jotka meni sen lähelle, joskus kukaan ei saanut ottaa siltä pantaa pois, joskus se oli kaikkien paras kaveri. Mä jotenkin ymmärsin sitä, tiesin mitä se oli joutunut kokemaan pentuna. Kyllä munkin teki useasti mieli vetää kiusaajia kunnolla turpaan, en vain koskaan uskaltanut tehdä sitä. Max ei voinut tietää, kuka oli satuttamassa sitä ja kuka ei. Se vain teki vaistojensa mukaan, puolustautui luulemaltaan vaaralta, kun ei keksinyt muutakaan vaihtoehtoa. Joskus yritin saada apua sen kouluttamiseen, mutta kaikki sanoivat sitä toivottomaksi tapaukseksi, käskivät viemään sen lopetettavaksi. Kukaan ei uskonut, että siitä voisi tulla tasapainoinen koira.

Mä tein sen kanssa töitä niin monta vuotta. Takapakkia tuli monta kertaa, välillä ehdin iloita siitä, ettei se purrut ketään moneen kuukauteen, ja seuraavassa hetkessä olinkin repimässä sitä irti sormistani. Olin monta kertaa valmis luovuttamaan sen kanssa, mutta päätin aina yrittää uudelleen. Ja se kannatti. Jossain vaiheessa huomasin kaikkien vanhojen arpien parantuneen, huomasin, etten ollut saanut hampaasta moneen vuoteen. Eikä ollut kukaan muukaan. Mä olin saanut maailman parhaan ystävän, ystävän joka jaksoi aina kuunnella, odotti ovella kun tulin koulusta, nukkui mun kainalossa ja antoi syyn nousta aamuisin.

Ei sen kanssa ollut muutenkaan helppoa. Eläinlääkärissä rampattiin milloin mistäkin syystä, tiputuksessa Max ehti olla elämänsä aikana ainakin 10 kertaa, leikkauksissa 4 kertaa, monta kertaa eläinlääkärit sanoivat tilanteen olevan toivoton, mutta me selvittiin siitä kaikesta. Kerran Max lähetettiin eläinlääkäriltä kotiin, käskettiin päättää leikkaus vai lopetus, joista lääkäri suositteli lopetusta. Me ei tarvittu kumpaakaan, me tarvittiin vain aikaa ja kärsivällisyyttä. Viimeisinä vuosina ei eläinlääkäriä enää tarvittu.

Mä en oikeasti usko, että voin ikinä saada yhdenkään koiran kanssa yhtä hyvää suhdetta mitä meillä Maxin kanssa oli. Tulihan pikkupiskikin mulle huonoista oloista, pelkopurijana ja muutenkin ongelmaisena, mutta sen kouluttaminen ei ole ikinä ollut mitään verrattuna siihen, mitä Max vaati. Tore taas, noh, onhan meilläkin ollut vaikeutemme ja sen kanssa olen päässyt kokeilemaan paljon uusia asioita, mutta ei meidän suhde ole silti mitään verrattuna siihen, mitä mun ja Maxin välillä oli.

 

241

Mä en enää osaa edes kirjoittaa kuten ennen. En löydä oikeita sanoja, en tiedä mistä kirjoittaa vaikka tulisin bloggeriin jokin tietty aihe mielessä. Lätkin tänne enimmäkseen vain kuvia, ne on tällä hetkellä paljon helpompia kuin kirjoittaminen. Onneksi sekin vähän helpottaa oloa, mutta kirjoittaminen toimisi paremmin.

Ääh, jatketaan kuvalinjalla. Salaisesta löytyy taas vähän tekstiäkin.

240

"Sinut on hakemuksesi perusteella valittu alkavaan koirahierojakoulutukseen."

Mä vaan tuijotan tuota tekstiä mitään tajuamatta. Siis oikeasti?

Enkä tiedä mitä ajatella. Toisaalta voisin hyppiä riemusta, toisaalta olen valmis unohtamaan koko koulun. Mutta jos tämä on ainoa asia mitä haluan tehdä, niin ehkä se kannattaa..? Jos kävisin tuon nyt, valmistuisin tammikuussa ja saisin siitä eteenpäin tienata rahani sillä ainoalla asialla, josta saan nykyään jotain iloa irti. Opiskelu tulisi olemaan rankkaa, vaan viisi viikonloppua opistolla ja muutoin kaikki pitäisi tehdä itse - toisaalta se sopii mulle äärimmäisen hyvin, ei ole liian tarkkoja aikatauluja ja saisi tehdä kaiken oman jaksamisen mukaan. Voisi pitää vapaapäivät koska huvittaa. Ja kuitenkin, koska tuo on se juttu mitä haluan tehdä, jaksaisin varmasti myös tehdä töitä sen eteen, edes jotain pientä päivittäin.

Mutta mitä tehdä nykyisen koulun suhteen? Ehkä jaksaisin käydä molempia samaan aikaan, ehkä en, en tiedä. Kun en tällä hetkellä jaksa tuota nykyistä koulua ollenkaan. Ahdistaa ajatuskin sinne menemisestä.

Ja toki rakas ongelmamme raha. Mutta raha-asiat on aina järjestynyt jotenkin, luotetaan siihen että niin käy tälläkin kerralla, vaikka tili onkin tyhjenemässä huolestuttavasti. Ei muuta kuin kaikki sukulaiset läpi ja kunnon kinuaminen käyntiin. Täytynee iltapäivällä soitella, jos vaikka joku pystyisi lainaamaan vähän.

Kyllä mä tonne kouluun haluan. Sen alkuun on kuitenkin vielä kuukausi aikaa, joten tää olokin ehtii toivottavasti siihen mennessä muuttua edes vähän paremmaksi. + Pari ekaa kuukautta siellä ois mulle tosi tuttuja aiheita, eli saisin ottaa ekat kuukaudet aika rennosti.

En mä tiedäääää. Pitäisi tänään päättää. En haluais jättää tätä tilaisuutta käyttämättä, kun toi on kuitenkin ainoa asia mitä haluan tehdä. Ja oon valmis tekemään töitä sen eteen, vaikkei mun vointi mikään hyvä tällä hetkellä olekaan.

239

Unohdin eilen ruokkia koiran, mitään pahaa ei tapahtunut mutta olen silti vihainen itselleni. Eihän se aikuisen koiran kohdalla haittaa, pärjää tuo muutaman päivän ilman ruokaakin ihan helposti, mutta entäs sitten kun (jos) mulla on se pentu? Sen ruokkimista ei saa unohtaa, ei vaikka olisi kuinka väsynyt.

Koira on muutenkin alkanut perseillä mun seurassa, kai nyt kun se on ihan liian vähällä liikunnalla, suuremmillakin ulkoilumäärillä aktiiviselta koiralta hajoaisi pää. En kehtaa pyytää kämppistä lenkittämään sitä jatkuvasti, joten yritän väkisin raahata itseni sen kanssa ulos joka päivä. Päässä pyörii vaan enjaksaenjaksaenjaksa enkä oikeastikaan jaksa, mutta yritän silti. Oltiin me tänäänkin hetki ulkona, vähän liiankin kauan kun kaikkien oli taas pakko tulla rapsuttamaan tuota. "Minkä rotuinen se on, minkä ikäinen se on, oikun se on kauniin värinen, onpas se energinen..." Tyydyn kohtalooni ja vastailen muiden kysymyksiin, kun en kehtaa paeta paikalta vaikken jaksaisi tänään yhtään ihmistä. Yhden vastaantulijan kanssa puhuttiin kauemman, puhuttiin vanhoista koirista, Maxin ja vastaantulijan koiran lopetuksista, siitä miten siitä selviää. Ei siitä selviä.

Huomaan sulkeneeni ajatukset Maxista kokonaan pois mielestä, tänään ikävä taas vyöryy päälle. Välillä olen puhunut kämppikselle Maxista kuin se olisi edelleen elossa, enkä ole ikinä jaksanut korjata sanomaani, kämppis korjatkoon sen mielessään. En halua korjata sitä. En suostu hyväksymään sitä tosiasiaa, ettei Maxia enää ole. Ettei mulla ole enää mitään syytä elää, mulla ei ole enää sitä koiraa, joka on ollut mulle aina tärkeämpi kuin oma äiti.

Ihanaa, talkkari tulee pian käymään ja oon täällä silmät punasina, huone on kuin mikäkin kaatopaikka ja hiukset on nähneet suihkun viimeksi viikko sitten. Pitäisi ehkä tehdä jotain.

Salaisessa uutta!

238

237

Eilen istuin keittiön nurkassa leikkimässä siivoustarvikkeilla, mutten jaksanut käyttää niitä. Katsoin vierestä kämppiksen siivoamista ja vein sen kanssa roskat. Muuta en jaksanut tehdä, vaikka olisin halunnut. Kämppis yritti kannustaa siivoamaan, tuntui hassulta kun ei se yleensä puhu sellaisia kuin eilen.

Lupasin jatkaa siivousta tänään, mutta en oikeastaan jaksa tehdä sitäkään. Kävin radanvarressa hyppelemässä pitkästä aikaa, sen jälkeen istuin tunnin pienen lammen rannalla kun en jaksanut kävellä kotiin. Ei varmaan edes tarvitse erikseen mainita, etten jaksanut mennä kouluunkaan.

Mä olen vaan laiska paska joka ei saa mitään ikinä aikaseksi.

236

"Kahelta alotetaan siivous"
"En mä jaksa"
"Kyllä sä jaksat"
ETKÖ SÄ YMMÄRRÄ, MÄ EN TODELLAKAAN NYT JAKSA.
"Kai se sit on pakko"

Mä en oikeasti jaksa. Mutten jaksaisi myöskään tapella siitä, jaksanko siivota. Kyllä mä haluaisin, mua ärsyttää itseänikin tää kämpän kunto, mutta kun ei pysty niin ei pysty.

Koiran jaksoin sentään lenkittää. Tai no lenkittää ja lenkittää, vein sen metsään ja istuttiin siellä, kun en vaan jaksanut liikkua kauemmas kotoa.

En mä jaksa edes kirjoittaa. Kämppiskin alkoi pörräämään tossa sen näköisenä, että munkin pitäisi tehdä jotain. Kaiken lisäksi se on katellut uutta kämppää. Mä vaan toivon ettei se muuta nyt, en mä ole siinä kunnossa että voisin asua yksin.

235

Musta tuntuu just nyt siltä, että voisin tappaa itteni. Nyt heti.

Mutta en taida jaksaa tehdä sitäkään.

234

Tätä koulua on jäljellä periaatteessa kolme jaksoa + lukuloma + kirjotukset + työssäoppiminen, ei kuulosta mitenkään mahdottomalta suoritukselta, vaikken siellä viihdykään.

Noin mä kirjoitin eilen... Nyt se taas tuntuu mahdottomalta. Tää vuosi tulee olemaan täynnä ryhmätöitä, ja meillä melkein aina arvotaan ryhmät. Olin koko viimeviikonkin koulussa joka päivä tosi jännittynyt ihan vaan siksi, kun mietin noita tulevia ryhmätöitä. Mä en nuku osittain sen takia, kun mietin vaan niitä. Silloin harvoin kun nukun, näen melkein aina painajaisia siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen ryhmätöiden aikana. Amiksen puolen tunneilla ootan jatkuvasti, koska opettaja sanoo ne sanat: seuraavaksi tehdään ryhmätyö.

Hain sittenkin jo nyt sinne koirahierojakouluun. Saa nähdä miten käy, aika täynnähän se koulutus jo oli, joten en tiedä mahdunko sinne mukaan, eikä mun hakemuskaan tainnut olla mitään huippuluokkaa. Rahat siihen pitäisi repäistä tyhjästä, aloitusmaksu mulla on kasassa mutta se loppuosa... Noh, stressataan siitä jos nyt edes pääsen sinne.

En vaan tiedä, mitä teen tuon nykyisen koulun kanssa. Koirahierojakoulu on vaan satunnaisesti viikonloppuisin, eli pystyisin kyllä käymään molempia samaankin aikaan. Mutta kun en halua. Mä en oikeasti haluaisi mennä nykyiseen kouluun enää koskaan, ahdistaa ajatuskin siitä. Vaikkei sitä oliskaan montaa jaksoa jäljellä. Tän jakson loppupuolella ois ekat näytöt, tiedän jo valmiiksi etten ole ainakaan vielä valmis niihin. Mutta jos lopetan ton koulun nyt, niin loppuu myös opintotuki, viikonloppuopiskeluhan ei kelalle riitä. Enkä mä todellakaan jaksa mitään töitä nyt, kun en jaksais tuota nykyistä kouluakaan.

Oikeestaan en jaksais yhtään mitään. Koirakaan ei oo pääsyt viikonlopun aikana kertaakaan kunnon lenkille, vaikka yleensä hoidan sen vaikken jaksaisikaan. Tänään on pakko viedä se vaikka pyöräilemään, vaikka tuntuukin siltä etten pysty. Pakko pystyä.

Ja mua pelottaa, kun kämppis muuttaa ehkä keväällä pois. Jos nää viikonloputkin on näin vaikeita, niin mitäs sitten kun pitäis asua yksin...?

233

Tää yksinolo ei tee mulle hyvää... Onneks kämppis tulee huomenna, täytyy selvitä enää yhestä yöstä yksin.

232

Voiskohan tää olo nyt päättää ollakko hyvä vaiko huono. Tää vuorotellen ja välillä samaankin aikaan molemmat ei kuulu mun suosikkifiiliksiin. Oon ollut tässä jotain 32 tuntia putkeen hereillä, ehkä se vaikuttaa asiaan, vaikka ei mua oikeestaan edes väsytä. Toivottavasti viimeistään nukkuminen tasoittaa vähän fiiliksiä, tää on rasittavaa kun tahtois tehdä vaikka ja mitä, mutta sitten ei kuitenkaan jaksakaan mitään. Monta kertaa oon ollut lähdössä koiran kanssa lenkille, lenkkarit jalassa ja ulko-ovikin auki, mutta päättänyt etten sittenkään jaksa ja tullut takaisin koneelle.

Syömiset yrittää taas hankaloittaa elämää. Ensin aattelin paastota koko tän päivän, tajusin sen olevan typerää ja lähdin kauppaan ostamaan kunnon ruokaa. Joo, mukaan tarttui kolme pilttiä ja purkkapussi, niillä muka ajattelin elää maanantaihin asti. Tietää siis kauppareissua huomisellekin, vaikka vihaan yksin kaupassa käymistä. En mä alota sitä paastoilua enää. Sehän ei tarkoita ettenkö voisi laihduttaa, mutta en mä saa. 

Ei olisi koskaan pitänyt aloittaa koko laihdutusta. En mä silloin tajunnut, miten siihenkin voi jäädä koukkuun, miten siitäkin voi tulla pakkomielle ja kuinka pahasti sillä saa ajatukset sekaisin. Kyllä mä tiedän, ettei mun oikeasti tarvitse laihduttaa, mutta mun pää on asiasta eri mieltä.

231

Oon nyt taas koko ajan kirjoittamassa, mutta päätin tossa että en enää edes yritä nukkua tai en pääse aamulla sängystä ylös. Kaiken lisäksi keksin juuri jotain niin mahtavaa, etten malta nukkua. Aika harvinaista, että oon tähän aikaan näin hyvällä tuulella, etenkin kun ilta meni miten meni. Varoitus, postaus sisältää paaaaljon koiria, ei oikeastaan mitään muuta...

Oon koko ajan miettinyt, että mulla on vielä mooonta vuotta koulua edessä. Mutta suunnitelmiin tuli muutos.

Mähän halusin siis koirafyssariksi. Tai haluan edelleen, mutta tiedän, ettei musta ole siihen, että ensin pitäisi käydä normaali fyssarilinja ja vasta sen jälkeen pääsee erikoistumaan eläimiin. Ei se onnistu, vaikka kuinka haluaisinkin. Mun on turha lähteä sinne kouluun yrittämään mitään, kun kuitenkin jättäisin sen kesken. En mä jaksais sitä.

Mutta... Urheilukoirahieroja, tokon & agilityn koulutusohjaaja ja ongelmakoirakouluttaja ei kuulosta pahalta. Kaikkiin koulutuksiin pääsee suoraan, ei tarvii käydä mitään "ihmislinjaa" (:D) ensin. Pitää vaan repiä jostain rahat noihin koulutuksiin, urheilukoirahierojan koulutus maksaa jo yksinään sen kolmisen tonnia, mutta ei nyt anneta rahan tulla esteeksi. Johan mä repäisin parissa viikossa rahat ulkomailta haettavaan koiranpenikkaankin, olin oikeesti ihan rahaton kun päätin sen pennun ottaa. Köh, sossun tukia ei ehkä ole tehty ihan sitä varten, muttamutta...Niin ja ongelmakoirien kanssa oon pelannut ihan tarpeeksi muutenkin, joten niistä koulutuksista minen suostu maksamaan yhtään mitään, asiakkaita löytyy ilman koulutustakin.

Mietitte varmaan, miten muka pystyn vetämään jotain koulutuksia kun oon tälläinen ihmiskammoinen. Helposti. Oon vetänyt joskus ratsastustunteja täysin vieraille ihmisille, eikä mulla ollut silloinkaan mitään vaikeuksia. Kun kyseessä on sellanen asia, josta tietää jotain ja jonka osaa, en mä edes jännitä kun opetan sitä muille. Tai no, riippuu vähän, jos mun nyt pitäisi tästä suoriltaan ilman mitään suunnitelmaa lähteä pitämään jotain tuntia, niin ei siitä mitään tulisi, mutta kunnon suunnitelmien kanssa kaikki sujuu vallan mainiosti.

Ei eläinalalla rikastu, mutta kun en keksi mitään muutakaan mitä haluaisin tehdä. Koirapuolellakin pystyy kuitenkin itsensä elättämään ja se riittää, mä muutenkaan koskaan mitään rahalla tee.

Loppuun vielä mun suosikki aksavideo youtubesta.


Tosi helpottavaa tietää, ettei mun tarviikkaan enää istua montaa vuotta koulussa. Tätä koulua on jäljellä periaatteessa kolme jaksoa + lukuloma + kirjotukset + työssäoppiminen, ei kuulosta mitenkään mahdottomalta suoritukselta, vaikken siellä viihdykään.

En muuten tajua miten oon joskus teininä halunnut valvoa, tää on hirveen tylsää.

Salaseen tulee parin tunnin sisällä taas vaihteeksi uutta.

230

Kiitos taas kaikki ihanat kommenteista, en taaskaan jaksa vatata niihin erikseen.

"Kaveri" mietti keskiviikkona koulussa ääneen onkohan hän narsisti. Ja mitä teen minä?
Sitä me ollaan kämppiksen kanssa mietitty koko kesä ja tultiin siihen tulokseen että olet.
No et oo, älä nyt hulluja puhu!

Enkä mä enää edes tiedä mitä mieltä olen siitä. Mä annan sen taas saada kaiken vallan, huomaan tekeväni kaiken kuten se tahtoo, vaikka me just kämppiksen kanssa puhuttiin, ettei totella sitä enää. Enkä mä edes enää tiedä, pidänkö sitä narsistina vaiko en. Sen verran näen sen läpi, että vaikka se esittääkin kovista, se on tosi epävarma itsestään. Se ei uskalla olla yksin. Ja koska kolmen porukka ei toimi paritöissä, se on jo vuoden verran yrittänyt savustaa kämppistä pois meidän porukasta. Enkä mä tajua, miksi se haluaa olla just mun kanssa eikä kämppiksen. Oonko mä helpompi uhri sille vai viihtyykö se vaan mun seurassa paremmin? Vai eikö se näe meissä mitään eroa ja on vain valinnut toisen meistä "kaverikseen"?

Stressaa yksi asia, josta en voi (tai voin, mutten uskalla) kirjoittaa tähän blogiin, mutten jaksa kirjoittaa siitä salaiseenkaan. Enkä oikeastaan osaa miettiä mitään muuta kuin sitä, ja sen takia oon vielä hereillä, kun en haluais taas turvautua diapamiin.

Reilun viikon päästä on ekat tokokisat koiran kanssa (just kun kirjoitin, että oon kyllästynyt tokoiluun :D), epäviralliset mutta kuitenkin. Ja tuo koira on ihan kesken vielä. Lähinnä menen sinne siksi, kun haluan tietää, kuinka paljon mua jännittää siellä. Teenkö samalla tavalla kuin joskus ratsastuskisoissa, unohdan koko suorituksen ajaksi muun ympäristön, samoin kuin koiranäyttelyissä, eli tärisen siellä mutta pystyn kuitenkin toimimaan normaalisti vai hukkaanko viimeisetkin toimintakyvyn rippeet oman vuoron aikana. Ja onhan se ihan kiva nähdä, miten tuo koira reagoi mun jännitykseen. Joidenkin mielestä oon todella nolo, kun kehtaan mennä sinne näin keskeneräisen koiran kanssa, mutta ei se oikeastaan haittaa mua. Ajatelkoot mitä lystäävät, me mennään sinne vaan kokeilemaan mitä kisamaisessa tilanteessa kumpaisellekin tapahtuu ja mikä tärkeintä pyrin siihen, että meillä molemmilla on hauskaa. Muulla ei ole mitään väliä. Oikeastaan ei silläkään ole väliä, onko mulla hauskaa vai ei, kunhan koira viihtyy. Jos ei paikanpäällä naurata, nauretaan meidän mokailuille sitten kotona.

Muistan eiliseltä terveystiedontunnilta tasan yhden asian. "Jos menetät X-määrän verta, se on varmasti henki pois." Kiitos opettaja, tämän olenkin aina halunnut tietää, en vain ole koskaan jaksanut selvittää asiaa. Tänään valutin verta viemäriin ja mietin, kuinka helppoa se oikeastaan olisi. Kyllä mä siihen pystyisin, mutta silloin pitäisi olla varma siitä, että saan olla pitkään yksin. Kuten nyt viikonloppuna. Mutta enhän mä vois sitä kämpillä tehdä enkä porukoillakaan, onneksi on niitä muitakin paikkoja.
Miten nää ajatukset taas päätyikin tähän... Kun ei mua edes tällä hetkellä ahdista, ei mulla oo mitenkään erityisen huono olokaan tai mitään. No jaa, en mä kuitenkaan ole nytkään tekemässä itelleni mitään, painun tästä käyttämään koiran ulkona ja yrittämään uudelleen sitä nukkumista.

229

Puhuin tänään puhelimessa luokanvalvojan kanssa, se soitti enkä uskaltanut olla vastaamatta. Ja nauroin sen jutuille ja uskalsin sanoa sille suoraan, etten osaa antaa sille mitään selkeitä ajo-ohjeita kämpille. Noo, se kuitenkin löysi perille ja toi mulle ja kämppikselle vähän koulupapereita ja juteltiin siinä kaikkea muuta samalla. Maanantai on etäpäivä, pitäisi tehdä ryhmätyötä jota saa mennä tekemään koululle, mä taidan tehdä helpoimman kautta ja pysytellä kotona tekemättä mitään, vaikka sitten varmaan huonomman numeron saankin, kun meillä joka ryhmätyön jälkeen jokainen ryhmäläinen antaa arvionsa siitä, kuinka suuren osan hommista kukakin on tehnyt. Mun osallistuminen on varmaan 0% joka tuskin näyttää hyvältä opettajan silmissä, mutta olkoot.

Ajattelin yllättää kämppiksen ja siivota ainakin keittiön viikonlopun aikana, jos vaan vähänkin jaksan. On ainakin jotain tekemistä. Vähän pakkokin siivota, kun huoltomies tulee ensviikolla käymään, meidät varmaan oikeesti heitettäis pihalle täältä jos joku näkis missä kunnossa tää kämppä on. Marsutkin vapaana keittiössä, täytyy siirtää nekin häkkiin ennen kuin se huoltomies tulee. "Hoidossa"-lappu päälle, kun en tiedä, saataisko me edes pitää niitä täällä. Kämppiksen koirakaan ei saisi asua täällä, eikä meidän kummankaan tulevat penikat. Mutta ne onkin kaikki leikisti vaan hoidossa täällä, paitsi Tore, sen pitämiseen mulla sentään on lupa :D Uusiin elukoihin ei tähän kämppään enää lupia saa, näihin opiskelijakämppiin tuli kesän aikana lemmikkieläinkielto kiitos meidän koirien, joita joku naapureista pelkää, kun ne on niin kamalia petoja... "Vihaisia ja arvaamattomia", niinhän se meni. Onneksi muut naapurit auttoi ja ilmoittivat isännöitsijälle, ettei noista ole yhtään mitään haittaa. Saadaan asua tässä jatkossakin, kunhan koiria pelkäävä naapuri ei keksi valittaa lisääntyneestä koiramäärästä...

Neljä päivää ilman terää, kai sekin on jo jotain. Vaikka tiedänkin, että viillän tänään taas kun joudun olemaan kämpillä yksin.

Salaisessa taas uutta!

228

M: "Mä en osaa päättää, oisinko tänään kipeä vai jaksaisinko raahautua kouluun"

K: "En mäkään"

M: "Ääh, jäädään kotiin."

Ensimmäinen poissaolo tälle vuodelle jaksamattomuuden takia. Ilmoitin luokanvalvojalle, että ollaan molemmat kämppiksen kanssa kipeinä, ja tällä hetkellä tekstailen sen kanssa pikkupiskin voinnista, älkää kysykö miksi. Se on hupsu, ensimmäinen opettaja jota oikeasti kiinnostaa opiskelijoiden asiat. Ehkä sille voi kertoa polikäynneistä, jos jossain vaiheessa olen koulusta pois niiden takia. Entiselle luokanvalvojalle ei onneksi tarvinnut ikinä sanoa mitään, sen kun häipyi luokasta eikä se edes tajunnut koko asiaa. Tai sitten sitä ei vaan kiinnostanut. 

No mutta, nyt kun kerran jäätiin kämppiksen kanssa molemmat kämpille, ehditään tässä käyttämään koirat pellolla juoksemassa (vaikka omani onkin jo ollut 1,5h lenkillä) ennen kuin kämppis lähtee äitinsä luo viikonlopuksi. Vähän jännittää jäädä pitkästä aikaa kokonaan yksin, tai onhan elukat täällä, mutta ilman ihmisseuraa. Ehkä voisi yrittää vaikka nukkua. Ja kehittää jotain uutta toimintaa koiralle.

Nyt tuskailen sen kanssa, kuinka hankalaa agilityryhmiin on päästä. Toko alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää, osasinkin odottaa tätä. Tason noustessa homma alkaa olla liian tarkkaa mun makuun. Ei mun pitänyt Toren kanssa aloittaa agilityä, mutta en osaa olla ilmankaan. Pikkupiskin kanssahan harrastin aksaa joskus ahkerasti, käytiin näytöksissäkin todistamassa, että pientenkin koirien kanssa voi harrastaa. Ekasta näytöksestä muistan lähinnä sen, kuinka pikkupiski päätti juosta täysillä koko kentän ympäri mun käskyistä välittämättä heti, kun otin hihnan irti. Vaikka olikin paljon vieraita ihmisiä ympärillä, ei sille voinut kuin nauraa. 

Ehkä niihin aksaryhmiin pääsisi mukaan helpommin, jos uskaltaisi soittaa, sähköposteihin vastataan kovin heikosti. Tänään olisi aikaa soitella, mutta en mä uskalla.

227

Mä en tiedä mitä mä haluan vai haluanko mä yhtään mitään. Mulla ei ole hajuakaan siitä, haluanko mä tosissani parantua tästä. Aina välillä olen varma siitä että haluan, toisessa hetkessä totean tän kaiken olevan osa mua ja päätän, etten edes halua tästä eroon. Tai ehkä haluankin, mutten uskalla edes yrittää, pelkään etten osaa elää ilman näitä ajatuksia ja tunteita. 

Viiltelyn suhteen samat fiilikset. Mutta ainakin mä yritän lopettaa, vaikken edes tiedä haluanko sitä. Suurimman osan ajasta taidan kuitenkin olla sitä mieltä, että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Salaisessa uutta!

226

Ei mulla oikeastaan ole mitään kirjoitettavaa, mutta pakko saada ajatukset irti viiltämisestä.

Aika osuva kuva sattui silmään. Tällä hetkellä mä uskallan väittää olevani välillä jopa suht onnellinen, mutta kaikki iloisuus saattaa kadota sekunnissa. Pienikin moka, väärä sana väärässä paikassa tai muuta vastaavaa, ja hyvä olo katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Aina olon huonontumiselle ei ole edes mitään erityistä syytä (tai sitten en vain tajua sitä), se vain tapahtuu eikä sille voi tehdä mitään.

Koulu taitaa olla ihan hyvä juttu, vaikka siitä loman jälkeen stressasinkin. On sentään jotain tekemistä päivisin, näkee vähän ihmisiä, tulee noustua sängystä ylös aamulla eikä ole liikaa aikaa ajatella. Kyllähän se väsyttää ja tuntuu välillä vähän liiankin rankalta, mutta ei koulu ole ainakaan tähän mennessä huonontanut mun oloa yhtään. Läksyt on aina tekemättä, jos en kopioi niitä kämppikseltä, eikä mun tuntiaktiivisuudella huippuarvosanoja saada, mutta ainakin pystyn menemään sinne joka aamu.

Äh, kirjoittaminen ei näemmä auta tänään yhtään. Taitaa olla aika ilahduttaa koiraa pienellä iltalenkillä, jos se vaikka auttais. Mähän en tänään viillä vaikka tuntuis miltä.

225

Tähän päivään mahtui niitä onnellisiakin hetkiä.

Silloin kun koira on onnellinen, minäkin olen. Ei tuolle hölmölle voi olla nauramatta, vaikka kuinka ahdistaisi.

En vieläkään jaksa vastata kommentteihin erikseen, mutta tätä kautta kiitokset kaikille, ootte tärkeitä kaikki<3

224

Olipas... mielenkiintoinen viikonloppu.

Monta kertaa havahduin siihen, että istuin pesuhuoneessa verilammikon keskellä, ilman mitään muistikuvaa viiltämisestä. Muutaman kerran istuin siellä myös aivan liian kovien löylyjen jälkeen tasaamassa oloa.

En tunne tällä hetkellä mitään. Kaksi marsua lähti uuteen kotiinsa, parempi niille näin, ei tunnu missään. Porukoilla oli tyhjää kun Max ei enää ole siellä, mutta en silti ollut surullinen. Kämpillä ehdin jo viiltämään tajuamatta sitä kunnolla, ainoa ajatus asiasta oli hups, paketoin käden ja unohdin koko jutun.
Ainoastaan ahdistus tunkee välillä syömisten yhteydessä päälle, muttei sekään kovin pahana.

Enkä mä jaksa tehdä tällä hetkellä yhtään mitään. En jaksaisi pysytellä hereillä (enkä hengissä), mutta jos menen nyt nukkumaan, herään yöllä yhden-kahden aikaan enkä pysty nukahtamaan uudelleen. Pakko olla hereillä vielä hetki.

Huomenna pitäisi jaksaa kouluun.

223

En näköjään pysty olemaan kirjoittamatta.

Ihan liian rankka päivä takana. Koira on suht ok, mitä nyt päätyy leikkaukseen reilun kuukauden päästä. Ei auta kuin toivoa, että se menee hyvin. Pystyin jopa puhumaan eläinlääkärin kanssa, kertomaan sille pikkupiskin vaivoista ja sain pikkupiskin käyttäytymään kunnolla (äidin kanssa se olisi kuulemma purrut lääkäriä heti, mun kanssa se yritti vasta verikokeen aikana ja silloinkin lopetti heti kun käskin). Ehdin vaan hetkeksi pelästyä, että äiti näki nuo kädessä olevat jäljet, kun pikkupiski verikokeen aikana sai siirrettyä mun rannetukea, mutta ei se ainakaan sanonut asiasta mitään. 

Muutenkin rankka päivä. En jaksa tehdä mitään, en jaksa edes ajatella, mutten silti pysty nukkumaan. Kuvat kertokoot fiiliksistä lisää, mutta älkää suotta huolestuko, en mä porukoilla tee mitään typerää vaikka kuinka haluaisin. 

En jaksa vastata edes kommentteihin, anteeksi.

222

Fiilikset koulussa

Fiilikset porukoilla

Ei musta ollutkaan antamaan sitä kirjettä, vaikka koko päivän olin varma siitä, että nyt annan sen kämppikselle. En mä enää tiedä, onko musta sittenkään koskaan kertomaan tästä kenellekään.

Viiltelylaskuri katoaa ainakin viikonlopun ajaksi, en todellakaan oo tulossa joka päivä nollaamaan sitä. Katellaan josko vaikka alkuviikolla yrittäisin alottaa jonkun sortin tauon, en mä täällä pysty olemaan ilman kun pitää esittää vielä enemmän kuin kämpillä. Vaikeuttaa vaan lopettamista, kun en osaa olla iloinen siitä, jos pystyn olemaan päivän tai pari ilman, kun sillon kerran olin sen melkein 500 päivää putkeen viiltämättä. Nyt pitäisi olla iloinen jostain yhdestä. Joo ei onnistu.

Ehkä pitäisi vaan pysyä viikonloppu poissa bloggerista, pelottaa liikaa jos vanhemmat tai veli päättääkin käyttää tätä konetta, kun en ikinä jaksa poistaa sivuhistoriaa. Ei niiden nyt ainakaan tätä kautta kuulu saada tietää. 

221

Kirjoitin kämppikselle tänään. Rehellisesti. Aattelin, että annan sen tekstin sille huomenna, just ennen kuin häivyn viikonlopunviettoon porukoille. Se saa hetken miettiä rauhassa, eikä mun tarvii heti pystyä puhumaan sille. Nyt vaan toivon, että se ymmärtää.

Jos vaikka ei tarttis jatkossa aina esittää. Koulukavereille, tai siis "kavereille" ei kyllä kerrota yhtään mitään, mutta kaippa sitä pitää kokeilla, miten kämppis asiaan reagoi.

Viiltely meni tänään taas yli. Ja mun piti lopettaa. Hah. En mä pysty, enkä edes halua. Taidan kuitenkin yrittää olla porukoilla olon ajan ilman terää, kun ei mulla oo oikeestaan enää ees omaa huonetta siellä, eikä houkuta että ne sais tietää asioista löytämällä mut terän kanssa leikkimästä.


En varmaan pysty kirjoittamaan ennen sunnuntaita, joten ei tarvii huolestua vaikkei musta kuuluiskaan mitään. En mä porukoiden luona voi tehdä itelleni mitään viiltelyä suurempaa.