220

Koulussa on liikaa aikaa ajatella.

Mietin taas vaihteeksi sitä, miksen pysty kertomaan tästä porukoille. Pelkään...

- ettei mua tälläkään kerralla uskota
- niiden reaktiota
- omaa reaktiotani (menen lukkoon, alan itkeä, suutun niille tmv.)
- ettei niitä kiinnosta vaikka tiedän, että niitä oikeasti kiinnostaa
- että ne alkaa käyttäytyä mun seurassa jotenkin eri tavalla kuin ennen
- että alan varomaan sanomisiani niiden seurassa entistä enemmän
- että kadotan sen iloisen ja itsevarman puoleni niiden seurassa, kun tiedän niiden tietävän tästä
- että ne alkaa vahtia mun tekemisiä entistä tarkemmin (syömisiä, kaveripiiriä yms.)

Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta nuo taitaa olla ne suurimmat syyt siihen, miksen ole kertonut niille mitään. Pelkään myös, mitä ne sanoo viiltelystä. Tiedän itsekin ettei siinä ole mitään järkeä, mutta teen sitä silti.

Viiltelystä muuten... En oo tainnut taas hetkeen yrittää tosissani lopettaa sitä. En tällä hetkellä oikeastaan edes halua lopettaa sitä. Sorruin taas hetkeksi ajattelemaan, ettei se haittaa, jos viillän aina samaan käteen. Mutta olisihan se pitänyt tietää, ettei siinä riitä tila ikuisesti. Reiden jäljet on jo parantuneet aika hyvin, mutta nyt oon taas siirtynyt nilkan kimppuun - pitkävartiset sukat vaan jalkaan, kämppis ei ihmettele mitään kun tietää, että mun varpaat on aina jäässä, vaikka olisi kuinka lämmin. Tai nilkkatuki, mutta helpompi laitettava ei peitä niitä kaikkia.

Mietin, että kai sitä voisi taas yrittää lopettaa, vaikken sitä haluakaan. En jaksais nollata tuota laskuria joka päivä.