Oon oppinu nukkumaan. Jotenkin. Ei ole mikään ihanne kyetä nukahtamaan vasta kolmen aikaan yöllä, mutta on se tyhjää parempi. Tää yksin nukkuminen pelottaa vieläki sen verran et aikasemmin ei vaan nukahda. Aamuisin voi onneksi nukkua pitkään, tosin syystä X herään nykyään joka aamu järkyttävään ahdistukseen ennen herätyskellon soittoa. Mut joka tapauksessa tää on parempi kuin se ettei pystynyt nukkumaan ollenkaan tai vaan tunnin-pari.
Selkä vammailee edelleen, mut on se vähän parempi. Tai ainakin oli tähän päivään asti, saa nähdä aamulla mitä se tykkäs siitä että vedin kipulääkkeitä naamaan ja kylmägeeliä selkään ja painuin aloittamaan tämän syksyn canicrosskauden. Vielä ei ainakaan tunnu kovin pahalta. Siellä koiran kanssa juostessa unohtui kaikki ahdistuskin hetkeksi. Lyhytaikainen ilo sekin, ahdistus palasi heti kun avasin kotioven, mutta sainpahan olla tunnin ilman.
Jotain tollasia yksittäisiä lyhyitä hyviä hetkiä löytää jos niitä tarpeeks etsii. Harvemmin vaan voimat riittää siihen, enkä usko että nää mihin pystyn riittää pitämään elämässä kii. Mut ei se oikeestaan edes haittaa enää. Oon jo hyväksyny sen ajatuksen et kuolen. Tai se tuntuu jopa aika hyvältä, oikeelta.
*Halaus*
VastaaPoista