668.

Lueskelin vanhoja tekstejä mitä kirjoitin aikoinaan polikäyntien jälkeen. Kyllä mua aina hetkittäin houkuttaisi palata sinne takaisin. Mutta. Nyt mä muistan taas sen miten vaikeeta se mulle oli. Siis sain sieltä kyllä apua ja näin, mutta mulle se apu oli lähinnä se että mä tiesin että ne tutut ihmiset on siellä, se että oli pakko nähdä ihmisiä ja se että terpan kanssa sai hoidettua kauppa-asioita ja muita mihin ei yksin pystynyt. Kävin siellä kaksi vitun vuotta enkä oppinut puhumaan mistään vaikeemmista asioista sille. Vaikka luotin siihen kyllä täysin, vaikka se ymmärsi ja oli pelottavankin kärsivällinen mun kanssa. Mä pakenin silti jatkuvasti emmätiijän taa. Jossain vaiheessa olin kirjottanu et pystyin parina kertana vähän puhumaan mut sit olinki takas lähtöpisteessä. Samasta kerrasta olin kirjottanu et mulla oli terpalle joku teksti mukana mutten uskaltanu antaa sitä sille, en vaikka se huomas että mulla oli vielä jotain mielessä ja kysyi siitä.

"- Vieläkö sä mietit sanoisitko sen?
- Joo
- Olis tässä vielä hetki aikaa
- En mä pysty

Ja koko kotimatkan itkin."

Oon niin monta vuotta miettiny sitä miks tunteista yms. puhuminen on mulle niin vaikeeta. Ja mulla on ollu varmaan kymmeniä eri vaihtoehtoja, mut en sit tiedä onks niistä yksikään osunu oikeeseen. Tai kaikki varmaan osittain, mut mitään yksittäistä syytä en oo keksiny. Kai mä pelkään. Sitä et satutan (vaik tiedän et monesti satutan viel enemmän sillä et oon vaan hiljaa vaik pitäis puhuu), sitä et sanoisin jotain sellasta minkä takia mut jätettäs yksin, sitä mitä muut aattelee siitä et mulle jotkut muille mitättömältä tuntuvat asiat on ihan valtavan suuria. Sitä ettei sit kuitenkaan ymmärrettäis enkä uskaltais korjata ja sit toinen jäis johonki ihan väärään käsitykseen jostain tosi oleellisesta asiasta. Sitä et teen sen jotenkin väärin (miten sen voi tehdä väärin?). Oli miten oli, oon jo luovuttanu puhumisen suhteen enkä tiedä mitä hyötyä polista muka olis jos ei vieläkään pysty puhumaan mistään niistä asioista mistä pitäis.

Ehkä surullisinta tässä on se, et oon hukannu myös mun otteen kirjottamiseen. Ehkä ollu blogissakin havaittavissa, mut vielä vaikeempaa on yrittää kirjottaa kelle vaan viestiä jostain hankalasta aiheesta. Koitan vaan vältellä, väitän kaiken olevan ihan hyvin sellasillekin joille oon ennen uskaltanu kertoa paljonkin asioita. Nyt en enää uskalla laittaa ees viestiä ja sanoa et haluisin jutella. En haluu olla taakka, en haluu olla aina se joka ei pärjää yksin ja joka tarvii apua mut joka ei sit kuitenkaan osaa ees ottaa sitä vastaan.  


 Enkä jaksais enää olla itseni vanki. Omien pelkojeni vanki. en vaan jaksais.