342

Googlettelen hakusanalla lapsen itsemurha, itkeä vollotan ja mietin, selviäisikö äiti siitä koskaan. Oppisiko elämään sen asian kanssa, ettei lapsensa halunnut elää. Entä isä? Ja miten veli mahtaisi selvitä, se on muutenkin kuolemaan liittyvissä asioissa tosi herkkä..?

Katselen koiria ja mietin, mitä niille kävisi. Kuinka nopeasti ne sopeutuisivat elämään ilman minua, jossain muualla? Pystyisivätkö porukat pitämään ne, äiti ainakin pitää niistä molemmista ja olisi aina innoissaan ottamassa niitä hoitoon, mutta olisiko niiden kanssa asuminen kuolemani jälkeen liian vaikeaa? Yksi isän ystävistä rakastui Toreen tässä yhtenä päivänä, joutuu viemään nykyisen koiransa lopetettavaksi alkuvuonna, suostuisikohan hän ottamaan Toren?

Tämä on ollut niitä öitä, jolloin tosissani pelkään itseäni. Pystyisin tekemään sen, ihan varmasti. Ja haluaisinkin. Mutta en halua siirtää tätä pahaa oloa muulle perheelle.

Nyt haluaisin vain puhua. Mutten tiedä kenelle, en kehtaa soittaa kenellekään, en halua huolestuttaa ketään, en halua häiritä niitä, joilla on itselläänkin vaikeaa. Enkä luultavasti edes pystyisi puhumaan, vaikka kuinka tahtoisin. Oikeastaan ei ole mitään puhuttavaa. Kumpa joku vain olisi tässä, vieressä.

341

Oikeastaan kaikki on ihan hyvin.

Se vaan pamahti tajuntaan. En vieläkään tiedä, mitä haluaisin elämälläni tehdä. Tiedän kuitenkin, mitä haluan seuraavaksi. Miten olisi kolme vuotta oppisopimuksella, hevosten parissa. Paska palkka, rankka työ, ärsyttävät työajat, onhan siinä paljon huonoja puolia. Mutta mä rakastan sitä työtä.

Kaksi kahden viikon jaksoa vuodessa koululla, niistä tunneista voisi jopa selvitä. Asuminen niiksi jaksoiksi pitäisi järjestää jotenkin, asuntolat ei houkuta, mutta sellaisissakin tullut asuttua kuitenkin jotain 1,5 vuotta, muutama parin viikon jakso ei voi olla mahdotonta. Tai sitten julmasti käyn pihistämässä porukoiden pihasta asuntoauton, sinne saisi ainakin koiratkin mukaan.

Olisi kolme vuotta aikaa miettiä, mitä tehdä sen jälkeen. Ammattikouluista kun ei löydy mitään kiinnostavaa alaa, jostain se kelpoisuus jatko-opintoihin on revittävä. Valmistuisin toki nopeammin jos vaan kituuttaisin tuon amiston loppuun, mutta tuskin edes jaksaisin heti perään mitään ammattikorkeaa - jos sinne joskus päädyn, haluan ensin olla varma siitä, että pystyn käymään sen loppuun asti.

Mietin vaan, kuinka paljon paremmin oon voinut aina, kun oon ollut hevosten kanssa tekemisissä. Muutama vuosi töissä tallilla olisi mulle tavallaan sitä parasta terapiaa. Kukaan ei olisi jatkuvasti hönkimässä niskaan, ensimmäiset viikot ehkä, mutta talleilla kenelläkään ei ole aikaa vahtia toisen tekemisiä 24/7. Ei tarvitsisi jaksaa liikaa ihmisiä, mutta koska haluaisin ratsastuskoululle, tulisi niitäkin väkisin nähtyä sen verran, ettei kokonaan erakoituisi. Palkkakin olisi kuitenkin suurempi kuin opintotuki, ja hommat henkisesti huomattavasti helpompia. Jos vielä löytäisi tallin, jonne saisi ottaa koirat mukaan edes välillä, ei tarvitsisi murehtia niidenkään lenkityksistä heti töiden jälkeen.

Pitää nyt miettiä vielä. Tutkia ja kysellä, miten riittävän hyvien kulkuyhteyksien päässä oleville talleille otetaan opiskelijoita töihin. Onneksi on aikaa, en ihan heti halua aloittaa kuitenkaan, haluan ensin pienen hengähdystauon. Parin kuukauden vuokriinkin on taas rahat kasassa, kiitos sukulaisten<3

Tämä yö menee valvomiseksi ihan tahallaan, pakko saada unirytmi kuntoon mutten pysty pakottamaan itseäni sängystä ylös lyhyiden yöunien jälkeen, joten valvotaan nyt tässä välissä ja ihmetellään sitten illalla, jos ei vielä silloinkaan väsytä.

340

Monta kertaa päivän aikana meinasin mennä metsään oksentamaan. En kuitenkaan mennyt, järki(?) voitti ahdistuksen. Hah, ainakin on sukulaisilta saadut suklaat syöty, ei tarvitse enää miettiä mitä tehdä niiden kanssa. Paastoiluhan mun piti aloittaa mutta yritys jäi aika lyhyeen, ei onnistu porukoilla se kun en halua huolestuttaa niitä. Yritän vain syödä niin vähän kuin mahdollista, ettei tää paino nyt tästä ainakaan nousisi enää.

Nyt haluaisin vaan viiltää. Olin jo kaivamassa terää laatikosta, mutta mun teräkätkö on kadonnut jonnekin - joko olen ollut huolimaton, tai sitten äiti on löytänyt ja hävittänyt ne. En tosin keksi mitään syytä sille, miksi se olisi penkonut noita laatikoita ja kai se olisi halunnut tietää, miksi mulla on läjä teriä kirjoituspöydän laatikossa, jos se olisi ne nähnyt.

En haluaisi pilata tätä kaikkea taas, mutta mun on yksinkertaisesti pakko viiltää. Kyllä tästä talosta teriä löytyy, ei ehkä mun huoneesta mutta kaikki on nukkumassa, joten voin hipsiä tuolla ihan vapaasti.

Kai sitä vielä vois kokeilla jotain muuta, mutta en usko että mikään muu auttaa tarpeeksi.

Vittukun allergiaoireetkin yrittää pamahtaa päälle taas. En oo tainnut täällä mainitakaan, että oireista päätellen oon ollut pienestä asti koirille ja muillekin elukoille allerginen. Porukoille en oo koskaan kertonut asiasta, ne ei ehkä katsois kovin hyvällä mun eläinharrastuksia jos ne tietäis. Päivällä käytiin katsomassa yhtä kissaa, toivon että tämä johtuu siitä eikä noista koirista.

Kirjottaminen taisi vähän helpottaa. Ehkä viillän, ehkä en, kovasti tekis kyllä mieli.

339

Makoilen sängynpohjalla, yritin nukkua mutta vaihteeksi koulu- ja rahajutut alkoi pyöriä mielessä. Nyt testailen uutta kännykkää, en osannut odottaa mitään näin kallista joululahjaksi enkä tietääkseni edes ole koskaan valittanut vanhan kännykän sekoamisista porukoiden kuullen. Onneksi porukatkin pitivät lahjoistaan, silti vähän harmittaa kun en olisi halunnut niiltä mitään näin kallista..

Kännykän lisäksi kamalasti suklaata... Tulee huono omatunto jos heitän mitään muilta saatua pois, joten yritän syödä osan itse, on ne ihan hyviä kuitenkin, ja raahaan loput kämppikselle.

Illalla istuttiin autossa koko perhe, kuuntelin muiden juttuja ja ai että siinä oli hyvä olla. Melkein nukahdin vaikken normaalisti pysty nukkumaan autossa, perheen seurassa tuntui vaan niin turvalliselta.

Nyt ahdistaa taas. Mietin, pitäisikö kouluasiat ottaa huomenna puheeksi äidin kanssa, olisi varmasti tosi vaikeaa kertoa rehellisesti missä mennään, mutta joskus se in kuitenkin tehtävä ja jos siitä puhuminen vaikka auttaisi tähän nukkumiseen...

338

Haluaisin vaan viiltää, viiltää syvemmälle kuin koskaan ennen. Leveitä, syviä jälkiä. Tuntea puhdistusaineen kirvelyn, miettiä millä pirulla saan verenvuodon loppumaan, kävellä huonosti housujen hangatessa haavoja. Tuntea kipua, tuntea edes hetken olevani elossa.

Tuolla olisi teriä kyllä, kaikki muut on nukkumassa ja mulla saattaisi jopa olla rohkeutta painaa enemmän kuin aikaisemmin.

Tyydyn nyrkkeihin. Aamulla on jalat mustelmilla, mutta mitä väliä sillä on.

Kaikesta huolimatta hyvää joulua teille kaikille ihanille!<3

Jos mulla olisi täällä sopivia lääkkeitä ja viinaksia, en epäröisi hetkeäkään.

Kävin muuten tänään vaa'alla. Hyi vittu, en ole koskaan painanut näin paljoa. Ei se ehkä näy päällepäin, mutta hyi.

Vielä mä näytän kaikille ja lopetan tämän läskeilyn tähän. Aattona saa syödä, pakko tai sukulaiset alkaa kaikki epäillä jotain, mutta sen jälkeen jatketaan muutaman päivän paastolla. Mun on nyt vaan pakko laihduttaa, en voi tälle mitään enkä oikeastaan edes halua. Antaa mennä vaan, tuleepahan halvemmaksi kun ei syö mitään.

337

Ettäkö minä poissa bloggerista? No ei onnistu!

Auttaa tämä kuvien lätkiminenkin vähän, kun sanat ei riitä enkä edes jaksa jauhaa sitä samaa päivästä toiseen.

Syömispelleily on täällä taas. En mä silti usko, että paino ainakaan porukoilla ollessa putoaa yhtään, kyllä noi mun syömisiä sen verran tarkkaan vahtii...

336

Kymmeneltä mieleen pamahti taas ajatus koulusta. Tore mukaan ja pihalle, en pystynyt olemaan muiden seurassa. Takaisin sisälle vasta äskön kun muut olivat menneet nukkumaan (paitsi veli mutta se istuu tuolla kuulokkeet päässä). Miten nää ajatukset taas pääsikin karkaamaan kouluun.. Siihen, kuinka olen paska ihminen kun en pysty käymään edes yhtä kevennettyä amista. Siitä tavalliseen tapaan kuolemaan, siihen miltä se tuntuisi porukoista, mitä veli siitä ajattelisi, kuka ottaisi koirat...

Mutta tällä kertaa mä pystyin siihen. Sanoin itselleni, että koulu ei ole niin suuri asia. Yöunet ja mielenterveys ovat tärkeämpiä. Yhden paskalaitoksen takia mä en itseäni tapa.

Päädyn varmaan takaisin siihen samaan vanhaan ajatteluun heti, kun yritän mennä nukkumaan, mutta pystyin ajattelemaan noin edes hetken. Edistystä sekin.

Nyt häivyn bloggerista ja tulen takaisin joskus jouluaaton jälkeen. Ennen aattoa en edes lue muiden blogeja, kokeilen nyt olla edes muutaman päivän kokonaan ilman tätä.

335

Heräsin iltapäivällä kämppiksen kolistellessa ulko-ovella koulupäivänsä jälkeen. En tiedä koska nukahdin, mutta ei ainakaan kovin levänneeltä tunnu, koko illan istuin vain tuijottamassa koneen näyttöä tajuamatta mistään mitään. 

Viimeksi taisin kirjoittaa, ettei edes tee mieli viiltää. Tuijottelin tuossa hetken noita vanhoja jälkiä ja ihmettelin, mitä järkeä tässä lopettamisen yrittämisessä edes on. Säikähdän aina nähdessäni pari vanhaa arpea, ei ne ole aikaisemmin tuntuneet noin isoilta. Olisi ehkä ollut järkevää käydä tikkauttamassa ne silloin, mutta tyhmänä ajattelin etteivät ne ole edes pahoja. Oli miten oli, ei ne tule koskaan haalistumaan tarpeeksi. Joudun aina piilottelemaan niitä, joten mitä väliä sillä on, vaikka niitä tulisikin lisää..?

Pakko myöntää, että lääkeöveritkin houkuttaisi taas. En tajua miksi, ei siitä viimeksikään mitään apua ollut. 

Tänään mä menen nukkumaan maha nälästä huutaen, jotta saan olla tyytyväinen edes johonkin asiaan tässä päivässä. Ehkä syön seuraavaksi vasta illalla porukoilla (en jaksanut vielä raahautua sinne), mutta sen jälkeen yritän taas saada syötyä normaalisti. 

En mä voi sille mitään, että haluaisin taas aloittaa sen helvetin syömispelleilyn. 

Illalla pitäisi kertoa porukoille, etten valmistu keväällä. Äiti ehkä ymmärtääkin, tai ainakin se yrittää vaikka kai se sitäkin ainakin vähän harmittaa, mutta isä... Mä en jaksaisi tapella sen kanssa. Tai siis kuunnella sen valituksia asiasta siihen asti että hipsin pois paikalta. 

plääh. En mä voi romahtaa nyt. Porukoilla pitää jaksaa hymyillä, nähdä sukulaisia ja selittää kaikille kuinka kivaa elämä on. Jippii.

334

Päivä meni hyvin, jos ei lasketa sitä etten taas saanut lääkärillä sanottua yhtään mitään ääneen.

Iltalenkillä ahdistus alkoi taas hiipiä päälle, vaikka kämppiskin oli vielä hereillä ja juteltiinkin jotain lenkin jälkeen. En taas keksi tälle mitään syytä, en mieti mitään ihmeempiä ja kaiken pitäisi oikeastaan olla ihan hyvin. Nukkumaankaan ei kannata edes yrittää mennä jos ahdistaa näin paljon, se vaan pahentaisi oloa.

Huomenna pitäisi lähteä porukoille, mutta en oikeastaan tiedä menenkö vielä. Täytyy aamulla soitella äidille ja kysellä, pääsiskö joku sittenkin hakemaan. Parin viikon ruoat koirille, Toren vetokamppeet, molemmat kamerat, vaatteet, porukoiden joululahjat sun muut pitäisi saada koirien lisäksi mukaan matkaan ja voishan sinne jotain kamoja raahata pois muuton tieltäkin, kun ei nää kaikki tavarat mahdu sinne uuteen kämppään. Tai mahtuisi ehkä, mutta ei me tarvita näitä kaikkia siellä kuitenkaan, siellä mitään omia huoneita ole. Hypinpä taas aiheesta kolmanteen :D Mutta joo, bussilla kulkeminen kahden koiran kanssa on ihan tarpeeksi stressaavaa ilman mitään ylimääräisiä kantamuksiakin, joten yritän välttyä siltä.

Huomenna näkee vuokranantajan ilmeen kun saan törkätä irtisanomislappusen sen kouraan. Sitä on odotettu. Se sanoi ettei me saada täältä mitenkään uutta kämppää, ainakaan yhtä halvalla. Haha, tossa uudessa on halvempi vuokra ja se on paremmalla paikalla. Eikä tarvii sielläkään maksella netistä itse mitään muuta kuin avausmaksu, eli ei tule senkään takia lisää maksettavaa.

Ehkä tän ahdistuksen kestää kun tietää, että aamulla on luultavasti taas parempi olo. Ei tee edes mieli viiltää, mutten silti halua heittää tuota terää vieläkään pois. Ehkä en kuitenkaan ota sitä mukaan uuteen kämppään.

333

Laskuri jumittaa, oikeesti siinä pitäisi kait lukea 40 päivää ilman terää.

Ja mulla on taas helvetin paha olla. Illat on pahimpia tällä hetkellä. Tai yöt. Kämppis nukkuu, koirat nukkuu, mä vaan yksinäni istun koneella kun en keksi muutakaan tekemistä

Torstaina voi onneksi valua porukoille pariksi viikoksi ja koska velikin on siellä, en ole ainoa joka on yöllä hereillä. Jos se vaikka auttaisi, ihan vaan se kun tietää veljen olevan hereillä viereisessä huoneessa.

Muuton kanssa joudutaan odottamaan tammikuun loppuun asti jos sitä kämppää vaan suostutaan pitämään enskuu tyhjillään, kämppis onnistui murtamaan kädestään jotain ja mähän en yksinäni kaikkea kanna. Heh kun kumpikaan ei tunne täältä muita, mun vanhemmat tulee kai muuttoavuksi kera auton ja peräkärryn ja niillä pitää pärjätä.

kai mä sitten lykkään vielä vähän sitä suunnitelmaa. Ihan vähän vain. Sanotaan vaikka että katsotaan sinne helmikuun loppuun asti, miltä elo uudessa kämpässä tuntuu (pelkään että oon yhdistänyt sen ahdistuksen jotenkin tän nykysen kämpän mun huoneeseen, joten muutto vois yksistäänkin auttaa) ja jos ei tunnu hyvältä niin saan tehdä sen itsarin vaikka heti. Toisaalta nyt on ehkä muutenkin vähän helpottanut niiden ajatusten kanssa. Mua ei enää itketä, jos näen junan vain kaukaa, mulla ei ole mitään pakottavaa tarvetta kulkea ratojen yli vieviä siltoja pitkin vaan tunnelikin käy, enkä todellakaan lähde ulkoiluttamaan koiria junien aikataulujen mukaan. Ei ne junat katoa sieltä minnekään.

332

Salaisessa uutta!

Me saatiin se kämppä! Tosi kiva kaksio, luhtitalon alimmassa kerroksessa. Vähän ehkä eksyttiin siellä kun niitä taloja oli aika monta, mutta kai siellä oppii kulkemaan. Kivalla paikalla se on ainakin, pääsee vähän kauemmas keskustasta ja sieltä löytyy muistaakseni ihan kivoja lenkkireittejäkin. Eläinlauma on hyväksytty ja meitä haastatellut tyyppi on koiraihminen itsekin, joten elukoiden kanssa ei pitäisi tulla ongelmia jatkossakaan. Toi vaikutti sellaiselta kämpältä, että sitä voisi ehkä jopa sanoa kodiksi. Mullahan ei ole ollut mitään varsinaista kotia kertaakaan sen jälkeen, kun muutin yläasteen jälkeen pois porukoiden nurkista. On vaan kämppiä, paikkoja joissa tavarat voi säilyttää ja joissa voi ahdistua rauhassa.

Huomenna selvitellään nykyisen vuoranantajan kanssa, saadaanko me häipyä tästä heti vuodenvaihteessa vai pitääkö venailla sinne tammikuun loppuun. Se vihaa meitä ja haluaa meistä eroon, joten ehkä meillä on toivoa, mutta toisaalta tässä joulun aikaan ne tuskin löytää tähän uusia vuokralaisia...

Kiitos neljän tunnin yöunien vähän väsyttää, mutta muuten on ihan hyvä olla. Enkä suostu päästämään tätä oloa karkuun vielä hetkeen :)

Tää kuva on ollut täällä blogissa joskus ennenkin, mutta se nyt vaan sopii tän hetken fiiliksiin joten menkööt.

331

Monta kertaa olen tullut bloggeriin, kirjoittanut pitkän tekstin ja pyyhkinyt sen pois.

Tänään olen jaksanut tehdäkin vähän jotain, tosi vähän mutta kuitenkin. Perjantaina ja lauantaina en tehnyt yhtään mitään. Tänään katsottiin kämppiksen kanssa livelähetystä Helsingin koiranäyttelystä ja arvosteltiin kilpaa koiria, kun ei jaksettu raahautua sinne paikalle.

Koiratkin pääsi tänään taas lenkille. Onneksi ne kestää hyvin muutaman päivän ilman lenkkejä.

En mä jaksa kirjoittaa. Hengissä ollaan kuitenkin. Edelleen tekisi mieli viiltää ja terä on ollutkin muutamaan otteeseen kädessä, mutta ei. Ei se mitään auta.

330

Mä kuolen tähän ahdistukseen.

Tekis vaan mieli vetää lääkeöverit viiltää heittää kaikki loput diapamit kurkusta alas kun ei toi yks vaikuta tällä hetkellä yhtään mitään huutaa rikkoa jotain kuollakuollakuolla 

mutta koska olen pelkuri en tee noista yhtään mitään. puren vain rannetta ettei viiltämisen halu pääsisi liian suureksi, yritän pysyä kasassa ja halin koiria.

Taitaa tulla toinenkin valvottu yö. Ihan vaan sen takia, että huomisen koulupäivän skippaaminen tarkoittaa sitä, että mun on mahdotonta valmistua samaan aikaan muiden kanssa. Eikä sille voi tehdä enää yhtään mitään. Mutta en mä pysty menemään kouluunkaan.

Tuolla olis ne lääkkeet joilla sais hengen pois. Pakkanen puuttuu mutta onnistuis se ilmankin. Viinaakin löytyy. Mutta ei. En mä koske niihin. Yritän vaan kestää, en tiedä kestänkö mutta yritän.

miksi nää pahat olot tulee aina yöllä?

329

Eihän se vielä varmaa ole, mutta...

Me päästään ehkä sittenkin tästä kämpästä eroon!

Ainoa ongelmahan on se, että se tapahtuis siinä tammi-helmikuun vaihteessa. Olis vähän muita (tyhmiä, tosi tyhmiä) suunnitelmia siihen väliin. TAASKO mun pitäisi siirtää kaikki itsarisuunnitelmat? Kun tota suunnitelmaa ei sitten voikaan toteuttaa enää keväällä... Arrrgh. Taas päätöksiä, vihaanvihaanvihaan niitä. En mä voi luvata ottaa sitä kämppää yhdessä kämppiksen kanssa, jos en oliskaan silloin enää hengissä tai tekisin sen heti muuton jälkeen. Ei se olisi kämppistä kohtaan oikein, se joutuisi muuttamaan heti uudelleen, ei se tee yksinään noin isolla kämpällä (ja isolla vuokralla...) yhtään mitään.

Katsotaan. Käydään kai ensviikolla siellä jossain haastattelun tyylisessä ja saadaan tietää, kelvataanko me edes sinne asumaan eläinlauman kanssa. Onhan sieltä sanottu, ettei eläimet ole ongelma, mutta kun koiriakin on neljä... Nooh, pianhan se kuullaan. Olis kyllä yksi stressinaihe vähemmän jos saatais se kämppä, siis jos nyt päätän pysyä hengissä. Mulla ei ole hajuakaan siitä.

Mitäs muuten... Valvottu yö taas takana, kiitos koulun. Yllätys. Opo laittoi eilen viestiä, oli yrittänyt soittaakin mutten huomannut. Halusi tietää mitä kuuluu, kun ei ole koulussa näkynyt. Jaksoin vastata vasta tänään, kerroin rehellisesti että mun piti palata kouluun, käydä tää jakso tunneilla, mutten nyt vain pysty siihen. Tehdään joskus jotain opiskelusuunnitelmaa yhdessä, se ehdotti että pistäisin koulun hetkeksi paussille. Joo en mä ainakaan muiden kanssa samaan aikaan voi enää valmistua. Mietin kyllä vähän muitakin vaihtoehtoja. Ei tää nykyinen koulu ole mitenkään ainoa vaihtoehto. Aikuislukioon tai oppisopimuksella johonkin sitten jos ei tästä vaan tule mitään. Voi sen käydä myöhemminkin loppuun sitten... Oppisoppari kyllä houkuttaisi, kun ei noi koulujen penkit oikeen ole mun juttu. Pitäisi vaan löytää joku kiinnostava paikka...

Ja taas teen jotain tulevaisuudensuunnitelmia jotka ei koskaan toteudu. Haha. Teen niitä aina.

Haluun kuolla ja haluun elää. Mutten halua kumpaakaan.

Puhelimessa yritin sopertaa äidille tietoa siitä, etten valmistu keväällä. En mä pystynyt sanomaan sitä. Harmittaa liikaa. 

328

En mä pysty.

Odotan luokanvalvojan soittoa, se soittaa heti kun saa tietää, etten ollut tänäänkään koulussa. En tosin oo ihan varma onko se tänään töissä, ehkä se soittaa vasta huomenna. Mietin mitä sanoisin sille, kun viimeksi valehtelin niin lahjakkaasti enkä haluais myöntää sitä. Miten mä voin sanoa luokanvalvojalle, joka on aina luullut että viihdyn koulussa ja haluan käydä sen loppuun, että koulu vaan pahentaa mun oloa ihan mahottomasti?

Oon ihan tosissani miettinyt että lopetan. Tuijotan aikatauluja. Pitäisi suorittaa se puuttunut voimankäyttö, käydä tunneilla, tehdä yksi tai kaksi kurssia itsenäisesti, suorittaa monta näyttöä (niille oli varattu muistaakseni neljä päivää...), tehdä päättötyö, selviytyä alakohtaisesta (hyi) työssäoppimisjaksosta ja tais siinä olla jotain muutakin vielä. Okei, lopettaisin varmaan heti, mutta mistä mä saisin sitä aina kaikkeen vaikuttavaa helvetin rahaa? Sossupummeilu ei oikeen innosta, vaikka teen sitä nytkin, maksaahan ne mun lääkkeet sieltä ja joskus vähän muutakin.

Pankistakin yritettiin soittaa, mitähän asiaa niilläkin on? Valittavat varmaan siitä, että pyysin niitä lähettämään mun tiliotteet kun en ite pysty raahautumaan sinne. Valivali joo, mutta on ne ennenki ne mulle lähettänyt.

Ja jostain haastattelunumerosta(googlettelun perusteella) ahdistellaan mua, ne yrittää soittaa monta kertaa päivässä. Tekisi mieli vastata ja huutaa puhelimeen, että nyt saatana loppui, mua ei kiinnosta teidän haastattelut enkä osta mitään vaikka myisitte mitä. paitsi jos teillä olisi jotain helppoja itsemurhakapseleita myynnissä, ne kyllä kelpais. tai jotain millä voisi hypätä edes muutaman päivän yli.

Tänään on itsesäälipäivä. En jaksa mitään enkä ketään, joten tästä minuutista eteenpäin kännykästä on ääni pois, en vahingossakaan mene facebookkiin tai skypeen ja painun pihalle kun kämppis tulee koulusta. Ärsyttää sekin, ja ilmeisesti suututin sen eilen illalla, kun en suostunut (en jaksanut) siivoamaan vaikka se sitä ehdotti. Siivosi sitten yksinään niin kiukkuisena että. Joo voin mä siivota, mutta sillon kun mä itse jaksan, en sillon kun neiti kämppis yhtäkkiä niin itsekseen päättää.

Voispa kuolla. Mutta kun ei voi. Ei vielä.

327

Salaisessa uutta!

Tilasin vähän lisää vitamiineja (tai en tiedä mitä ne on). Kaupasta ei löytynyt kaikkea mitä vielä tarvitsin. Tai oikeastaan vieläkin puuttuu pari purnukkaa, mutta ajattelin pyytää niitä joululahjaksi ("hei saanko vitskuja joululahjaksi?" :D) äidiltä, kun tili alkaa olla hälyyttävän tyhjä. Enskuussa saan vielä maksettua vuokran, sen jälkeen vaan jos saan jotain sossusta lääkkeiden maksamisen lisäksi. Oon ainakin ennen saanut, toivotaan että nytkin. Haluais elää vanhempien rahoilla, ärsyttää aina kun joutuu pyytämään niiltä jotain. Ei nekään rahassa kieri.

Suuri vitamiinipostaus on tuloillaan loppuviikosta, jos vaan jaksan tehdä sen.

Tekisi mieli kirjoittaa mutten tiedä mistä. Enkä kai oikeastaan jaksaisikaan. Yritän vain valmistautua huomiseen koulupäivään. Pelottaa mennä sinne taas tauon jälkeen, etenkin kun mun olisi pitänyt käydä tunneilla koko viime viikkokin. Pitäis selvittää voisinko suorittaa yhden meneillään olevista kursseista itsenäisesti, se nyt tässä eniten tökkii. Jos se onnistuisi, olisi koulua vaan perjantaisin (se ihana pitkä päivä...) ja nyt tää yksi tiistai, jolloin käydään läpi jotain kurssia jonka koko luokka kaiketi käy itsenäisesti.

326

Hassua. Päivät on ihan okei, mutta nukkumaanmennessä alkaa ahdistaa eikä mistään tule mitään.

Ulkoilutin tänäänkin kameraa, vaikkei keli mikään hyvä ollutkaan. Sen lisäksi kaivettiin kämppiksen kanssa vanhempien koirien vetokamat esiin, käytiin ostamassa pulkka (ensin testattiin sovituskopissa mahtuuko meidän perseet siihen - miksei niitä myydä isompina?) ja lähdettiin testailemaan. Tore taisi taas kerran rakastua vetämiseen entistä enemmän ja saatiin koirista aika vauhdikas valjakko tehtyä. Pari kertaa tiputtiin pulkasta ja päädyttiin pusikkoon, mutta ainakin oli hauskaa. Pidetään parin päivän tauko ja suunnataan samalle peltoaukealle uudestaan, katsotaan sujuisko silloin paremmin, nyt kun koirien eka kerta pulkan edessä meni välillä vähän turhaksi sähläämiseksi.

Torella on sellainen tietty "ei vitsi kun siistii!!"-ilme. Se on nähty tänään useampaan kertaan, kiva nähdä sitä ilmettä pitkästä aikaa useamman kerran päivässä.

Ei ollut ihan tälläistä menoa meillä vielä :D

Koulu stressaa. Tiistaina on pakko raahautua sinne, huomenna en varmaan jaksa. Tai jos menisin, en varmaan jaksaisi tiistaina ja se on tärkeämpi. Ja perjantaina odottaa se kahdeksasta neljään pakollinen päivä, ei luoja en tule selviimään siitä. Jotain käytännön juttuja vielä, jos tehdään itekseen niin stressaa etten pysy muiden vauhdissa tai en osaa jotain, jos tehdään porukalla niin stressaa ihan vaan se porukassa olo.

Tekisi mieli lopettaa koko koulu. Juttelin yhden mua melkein 5 vuotta vanhemman tyypin kanssa, jolla ei ole mitään koulutusta peruskoulun jälkeen. Ei tää mun tilanne ehkä tunnu enää sen jälkeen niin pahalta. Eikä mua oikeestaan haittaisi olla viiden vuoden päästä samassa tilanteessa kuin se. En mä jaksa enää välittää jostain koulusta.

Näppäimetkään ei toimi kunnolla, joten en jaksa kirjoittaa enempää, menee vaan hermot.

Salaisesta löytyy taas uutta!

325

Melkein kahden tunnin metsälenkki koirien ja kameran kanssa, käynti primassa (kaikkea en muistanut ostaa, kiitos ahdistus), Toren blogin päivittäminen, muiden koirablogien selailu, lyllerön kasvattajan kanssa juttelu (alkaa tuo englantikin pikkuhiljaa sujua), uusien temppujen opettaminen koirille, ihan hyvä fiilis.
Iltalenkki. Jotkut tyypit käveli mun perässä, yritin kiihdyttää vauhtia, kääntyä poluille joissa ei yleensä liiku ketään, halusin vain saada ne jotenkin pois mun takaa kävelemästä. Sinne meni ne fiilikset. Vittu.

Miten voi pelätä paria perässä kävelevää ihmistä? Siis kun tiedän, ettei ne (luultavasti) tarkoituksella seuraa mua, ne ei ole tulossa tekemään mulle mitään, tuskin edes sanoisivat mitään jos menisivät ohi, korkeintaan haluaisivat rapsuttaa koiria mikä on mulle nykyään ihan okei... Silti yritin päästä niistä mahdollisimman nopeasti eroon, mutten kuitenkaan uskaltanut hidastaa niin, että ne olisivat menneet ohi.

Typerä pää.

Mä en enää osaa vihata talvea. Koirat rakastaa lunta niin paljon ja mä rakastan nähdä ne onnellisina, joten lumi onkin kai ihan kiva juttu. 

324

"Aikuiselle 20-25 g voi olla tappava määrä."

Mmh, mulla ois 41g. Kivat pillerit. Ne vielä mukaan tammikuussa ja ah siitä tulee helppoa. Epäonnistuminen on sitten oikeestaan aika mahdotonta, kun noi yhdistää aikaisempiin suunnitelmiin. 

Nyt vaan yritän olla ottamatta niitä etukäteen. En luota siihen, että saisin pelkillä lääkkeillä henkeä pois. Kuitenkin jänistäisin ja soittaisin apua. Haha, pelkuripaska kun ei uskalla edes itseään tappaa. 

Oikeestaan mulla on ollut ihan hyvä päivä, vaikka taas lääkkeitä laskenkin. Eikä mulla ole aikomustakaan ottaa viikonloppuna tippaakaan alkoa tai liikaa lääkkeitä, yritän pärjätä ilman. Koirat on lenkitetty ja jaksoin jopa pitää pienen treenin molempien kanssa, sain pari lasta auttamaan lyllerön siedätyksessä (hölmö kun arastelee lapsia), tein marenkia ja nyt on sämpylät uunissa. Vielä lyhyt lenkki Toren kanssa ja unten maille, koko päivän ollut hirveesti tekemistä niin ei enää meinaa pysyä silmät auki. 

Huomenna ajattelin uskaltautua prismaan. Vaikka sitten diapamin voimin, mutta kuitenkin. Tekisi mieli lähteä kuvaamaan koiriakin pitkästä aikaa, mutta nuo kelit... Juu ei. Sunnuntaina ehkä, jos nuo ennustukset osuu vähänkin oikeaan. 

323

Tekis mieli viiltää. Pitkästä aikaa ihan kunnolla. Laskuri ei taas vaihteeksi toimi, mutta ollaan tässä kai kuukauden verran oltu ilman. 

Vastasin vihdoin sille luokanvalvojalle. Tiistaina on pakko mennä kouluun jos haluan päästä yhdestä kurssista läpi. Lupasin yrittää käydä koko viikon kaikilla tunneilla. Hah, turha luulo, mutta luulkoot nyt sekin että oon ihan kunnossa. Luulkoot kaikki niin, eipähän kukaan pysty estämään mua tammikuussa. Haluisin kyllä tehdä sen jo nyt, mutta lupaus on lupaus ja kai sitä reilun kuukauden kestää. 

Koskakohan koirat on päässeet viimeksi kunnon lenkille? Pakko varmaan tänään mennä. Ei jaksaisi, vaikka oon taas nukkunut koko päivän. 

Tule jo tammikuu.

322

Salaisessa uutta!

Viinaa ja lääkkeitä eilenkin. Aamusta asti sekoilua, kolmen aikaan nukahdin keskelle huoneeni lattiaa. Heräilin aina välillä hetkeksi, mutta ylös pääsin vasta kahden aikaan tänään. Teki mieli napata loputkin lääkkeet, niillä ois saattanut jopa lähteä henki, mutta ei vielä voi. Mietin kyllä, että itsenäisyyspäivä olisi hyvä päivä kuolla, mutta silloin koirat joutuisivat olemaan sunnuntaihin asti ilman hoitoa, joten pakko vaan kestää vielä.

Tänäänkin oon ollut koko päivän ihan tokkurassa, en pysty keskittymään mihinkään, nukun vähän väliä lyhyitä pätkiä ja tapan aikaa laskemalla lääkkeitä ja googlettelemassa, mitä kaikkea kivaa niillä saisi aikaan.

Lauantaina tietysti vois. Silloin elukat ei joutuis olemaan kauaa yksin.

Maanantaina ois meinaan pakko mennä kouluun. En mä pysty, kuolen mieluummin. Luokanvalvojakin yritti soittaa tänään (vai eilen, en muista?) pari kertaa, mutten jaksanut vastata.

321

Lääkkeitä, kaljaa ja viinaa. Järkevää, ei. Ei noilla henki lähde, ei varmasti. Jos vaan saisi niiden voimilla nukuttua. Ja auttoihan ne pariksi tunniksi unohtamaan ahdistuksenkin.

Kirjottaminen ei nyt oikeen onnistu, kirjaimet pomppii miten sattuu.

Saas nähdä mikä on olo aamulla. Kouluun en ainakaan raahaudu, oli kuinka tärkeet tunnit tahansa.

Kuitenkin tavallaan toivon, etten enää heräisi aamulla. Jos vaan nappais loputkin pillerit naamaan, mutta ei vielä. Tammikuussa vasta.

320

Salaisessa uutta!

Piti mennä tänään kouluun. Lähdinkin. Matkalla iski paniikki ja käännyin takaisin. Ei musta oo siihen.

Huomenna olis joku ylitärkeä tunti. En edes yritä mennä. Antaa olla vaan. Ei kiinnosta koko koulu, ihan sama valmistunko sieltä koskaan. Kuolen kuitenkin.

Nyt vituttaa kun kämppis hyppii tossa eteisessä enkä jaksa nousta laittamaan ovea kiinni. Sillä on ärsyttävä tapa valittaa mulle siitä, että koirat piilottaa sen hanskat. Joo ihan oma pentunsa niitä vie, tarttis siitäkin mulle valittaa.

Vois viiltää. Silläkään mitään väliä enää.

319

"Sä meinaat valmistua keväällä vai?"
"Niin kai"
"Molemmilta linjoilta?"
"En mä käy lukioo enää"
"TÄH? Mikset, kyllä se kannattais käydä..."

Joo kiitos isä, tiedän ettet ymmärrä etenkään kun en osaa (pysty) selittää miksi näin. Ihankuin mua ei muutenkin harmittaisi se lukion lopettaminen. Vielä muutama kuukausi sitten nauroin sille, kuinka monet pitävät kaksoistutkintoa vaikeana, mahdottomana suorittaa kolmessa vuodessa, mutta ei musta ollutkaan siihen.

Äiti haluaisi järjestää keväällä valmistujaisjuhlat, mutten taida suostua. En jaksaisi keksiä valheita sille, miksi jätin lukiopuolen pois, kaikki sukulaiset kun kuitenkin tietävät kaksoistutkinnosta. Hävettää etten jaksanut sitä.

Muuten viikonloppu meni hyvin. Otin äidin työpaikan heti kuin kodikseni, kerran joku tuijotti ja pakenin hetkeksi paikalta, muuten ei ollut mitään ongelmaa, vaikka siellä olikin hetkittäin paljon vieraita ihmisiä. Lenkitettiin yhdessä koiria, käytiin kaupoissa, katsottiin leffoja, tehtiin ruokaa ja leivoin isälle sämpylöitä, se kun ei aina ihan onnistu siinä itsekseen. Ja söin paljon. Ilman ahdistusta.

Huomenna pitäisi mennä kouluun. Ahdistaa, pelottaa, tekisi mieli skipata koko päivä. Uudet diapamit on haettu apteekista, tiedän tarvitsevani niitä nyt, kun pitää olla paljon (okei muille se on kai aika vähän) koulussa. Mutta oltiin tässä välissä jotain kuukausi ilman, kai niitä uskaltaa taas hetken popsia.

Perjantait koulua 8-16, poissaolojen kanssa tolla kurssilla kuulemma pakko mennä nollalinjalla, viimeinen bussi porukoille lähtee perjantaisin puoli viisi. Tän jakson aikana ei pääse edes sinne, kun ensviikolla on muuta menoa. Joululomalla tietysti, mutta tammikuussa en pääse käymään siellä kertaakaan. Viitti lauantainakaan sinne lähteä, olisin siellä neljän aikaan iltapäivällä ja sunnuntaina bussi lähteekin jo aamulla kympiltä. Kävisin siellä nukkumassa, jes.

Mä vihaan koulua. Mutta jos en tässä jaksossa käy istumassa tunneilla, valmistuminen lykkääntyy varmasti. Ja saisin stressata tosta samasta paskasta vielä vuodenkin päästä. Ei kiitos.

ääh, yritin etsiä tähän jotain sopivaa kuvaa, mutta tänään jumittaa sen osalta. Olkoot ilman sitten.

Asiasta kymmenenteen, aloitin taas vitamiinien popsimisen. Menee deetä, beetä, magnesiumia, sinkkiä, foolihappoa, omega kolmosia ja joskus harvoin monivitskuakin. Täytyy vielä fiksailla noita määriä ja ostaa pari purnukkaa lisää. Katotaan onko noista mihinkään. Kunhan löydän taas ne mulle sopivat määrät ja aikaa kuluu sen verran, että voisi huomata vaikutuksia(jos noi nyt mitään auttaa), niin kirjoittelen niistä varmaan enemmän.

318

Myöhään illalla kasasin kaikki lääkkeet samaan paikkaan, istuin laskemaan niitä, googlettelin hieman ja tajusin, että nuo saattaisi jopa riittää.

Mutta ei tänään, ei tällä viikolla eikä edes tänä vuonna. Ei näin lähellä joulua enää voi, en voisi tehdä sitä porukoille. Joulun jälkeen lomalla ei voi, oon silloin porukoilla. Ja kaiken lisäksi haluan pitää sen lupauksen, että oon loppiaiseen asti hengissä.

Mutta tammikuussa... Ehkä?

Uusi suunnitelma, ihan toimiva sellainen. Ja siinä tammi-helmikuussa olisi parhaat olosuhteet sen toteuttamiselle.

Nyt on kuitenkin parempi olo. Keksin tekemistä bussimatkaksi ja sain sovittua, että meen perjantaina äidin työpaikalle apuriksi. Nyt ei saa olla liikaa aikaa ajatella, muuten mulla on pian taas kaikki valmiina. Enkä mä halua kuolla vielä.

317

Eilen oli hyvä päivä.

Opettajan tapaaminen iltapäivällä, se on kuulemma nyt mun vastuuopettaja. Ihan mukava tyyppi. Olisin saanut luvan pysyä poissa koulusta koko loppuvuoden, mutta lupasin yrittää palata tunneille maanantaina, kun uusi jakso alkaa. Teen itsenäisesti niin paljon kuin mahdollista, nyt jännittää pystyykö seuraavassa jaksossa tekemään mitään itsekseen.

"Se ei kuulu muille luokkalaisille, miksi oot ollut pois, jos et halua kertoa niin sitten et vaan kerro."
"Tuut vaan tunneille, me pidetään huoli siitä että saat kaikki tehtävät tehdyksi."

Yksi vaihtoehto puuttuvan kurssin suorittamiseen olisi käydä jollain samantyylisellä kurssilla vapaa-ajalla, sain aika paljon ehdotuksia. Katsotaan, en luvannut mitään, mutta jos joku sopiva laji hyppää silmille niin käydään ainakin kokeilemassa, yritän saada kämppiksen mukaan.

Illalla nauroin kaikelle, käytiin kämppiksen kanssa pitkä lenkki koirien kanssa, pelleiltiin ja naurettiin koko ilta.

Tänään... Käytiin kämppiksen kanssa kirppiksellä ja muissa kaupoissa kiertelemässä, siinä vaiheessa jo huomasin, että alaspäin ollaan menossa. Jaksoin kyllä nauraa ja pelleillä, mutta se ei tuntunut hyvältä. Myöhemmin oli pakko livahtaa hetkeksi koirien kanssa ulos, en kehdannut itkeä kämppiksen nähden.

Huomenna lähden taas porukoille, eli uutta postausta ei välttämättä tule ennen sunnuntaita.

Nyt haluaisin vaan nukkua. Ei jaksaisi tehdä yhtään mitään. Pakko repiä jostain voimia, en kehtaa mennä porukoille vaan nukkumaan.

316

Salaisessa uutta!

Viikonloppu oli kaiketi ihan hyvä, välillä ahdistus tuli päälle (mietin taas ihan liikaa koulua...), mutta senkin pystyi sietämään. Käytiin kämppiksen kanssa lenkittämässä koirat yhdessä, katsottiin leffoja ja mässättiin karkkia. Kämppiksen ollessa salilla (jonne haluaisin itsekin, mutta pelkään, että syömiset, tai siis syömättömyys, lähtisi taas käsistä) huudatin radiota samalla kun leivoin. Ja itkin. Radio on paha, liikaa kappaleita joihin liittyy aivan liikaa muistoja.

Jaahaas, tänään ei taas kirjoiteta tämän enempää. Jumittaa vaan.

Mä vihaan tätä.

315

Aamu oli vaikea, kai se on ihan normaalia parin tunnin yöunien jälkeen. Stressasin sitten kuitenkin koko yön siitä koulusta, vaikka eilenkin meni hyvin. Meinasin jo perua koko koulun, jäädä vain sänkyyn nukkumaan. Olisin kai tehnytkin niin, mutta ajatus tuntien suorittamisesta täysin vieraiden ihmisen kanssa ei houkuttanut.

Ja menihän se koulu tänäänkin ihan hyvin. Uskalsin jopa käydä syömässä. Naurettiin kavereiden kanssa, selvisin taas muutamista ryhmätöistä ja jopa yhdestä näyttellystä tilanteesta koko luokan edessä (vaikka se menikin aika nauramiseksi, mutta sitä se oli kaikilla muillakin).

Nyt itkettää taas. Mua häiritsee muutama asia, joista en voi (uskalla?) kirjoittaa tänne enkä salaiseen blogiin. Tai ehkä en vain jaksa yrittää selittää niitä asioita, kun en tiedä itsekään mitä niistä ajattelen.

Nyt ärsyttää, kun ollaan molemmat kämppiksen kanssa koko viikonloppu samassa paikassa. Oon tottunut siihen, että ollaan aina eri viikonloput poissa kämpiltä. Täällä ollessani saan yleensä vapaasti nukkua koko päivät, mutta nyt en kehtaa. Täytyy piilotella noita viiltojälkiäkin koko viikonloppu.

314

Tänään mennään plussilla.

+Koulussa meni ihan ookoosti, onnistuin jopa nauramaan moneen kertaan. Ja mikä parasta, sain vanhan kaverin takaisin! Me ollaan edelleen se tiivis porukka siellä.
+Huominen koulupäivä ei ahdista niin paljon, kun tänäänkin meni hyvin. Edes tulevat ryhmissä tehtävät jutut ei kamalasti pelota, selvisin niistä tänäänkin, vaikka ryhmät ja parit arvottiin moneen kertaan.
+Sain seuraavan jakson lukkarin. Ma-to joka päivä koulua 2h, syy nousta ylös sängystä, näkee vähän ihmisiä mutta ehkä tuo ei ole kuitenkaan liikaa? Perjantait vaan on paha, kahdeksasta neljään käytäntöä, jotain ihme sähköjuttuja mitä en osaa eikä oikeastaan edes kiinnosta osata. Mutta niitäkin tunteja on vaan kerran viikossa ja osan voi aina skipata, ehkä niistäkin siis selviää.
+Tiistaina saadaan vihdoin sovittua, miten suoritan ne tässä jaksossa jääneet voimankäytöt, pian ei tarvitse (toivottavasti) enää stressata niistäkään. Se opettaja on aika tiukkis poissaolojen suhteen, mutta vaikutti mun kohdalla ihan ymmärtäväiseltä ja taisi se olla vähän iloinenkin siitä, että yritän valmistua ajoissa.
+Koirat on käytetty piiitkällä lenkillä, ei haitannut vesisade eikä edes litimärät kengät. Ne vaan oli molemmat niin hupsulla tuulella sateen takia, ei niille voinut kuin nauraa.
+Jaksoin käydä suihkussa ilman tunnin miettimistä siitä, jaksanko varmasti käydä siellä.
+Mikä olisi parempaa kuin uunituore sämpylä iiisolla kasalla sulanutta juustoa?

Huominen vielä, sitten reilu viikko vapaata koulusta ja uusi jakso. Vähän jännittää jaksanko sitä, mutta aion ainakin yrittää.

Oon mä tänään itkenytkin, paljon, eikä tää nyt mikään superihana päivä ollut, mutta parempi kuin pitkään aikaan. Paljon parempi.

313

Mitä jos mä en selviä huomisesta? 

Yöllä seisoin sillalla katsomassa junia. Siitä olisi ollut niin helppoa hypätä. Onneksi(?) koirat oli mukana. 

Vitun koulu. Olispa jo lauantai. Jos tää vaikka tästä helpottais taas kun on vapaapäiviä edessä. 

312

Fiilikset tällä hetkellä. Päivällä oli hetkittäin ihan hyväkin olla, mutta nyt taas...

Torstaina ja perjantaina koulua 8.00-15.30. Huominen on vielä vapaata, mutta silti koulu ahdistaa jo nyt. Vaikka mä en yleensä stressaa asioita kamalasti etukäteen, joskus joo mutten edes muista koska viimeksi näin pahasti. Tulevat asiat saattaa käydä mielessä ja huonontaa oloa hetkeksi, mutta tänään on toisin. Oon miettinyt torstaista koulupäivää tässä viimiset kolme tuntia. Yritin katsoa leffaa, lukea, tehdä ruokaa, lenkittää koiria, huudattaa musiikkia ja jutella kämppiksen kanssa, mutta mikään ei auta. Eli suomeksi tuun valvomaan kaksi (tai kolme, riippuen siitä miten torstaina menee) seuraavaa yötä koulua miettien.

Mulla on ikävä kotiin. Siis ihan kotiinkotiin, porukoille. Jos torstaina ei olisi koulua, olisin jo menossa. Mutta ei, ei ainakaan viikkoon.
Ja Maxia... Lyllerö on joissain asioissa liian samanlainen. Tänään se pelasi palloa, luulin sitä hetken Maxiksi. Lyllerö osaa myös halata samalla tavalla, se juoksee syliin, nostaa tassut olkapäälle ja painaa poskensa mun poskea vasten. Tulee aina aamuisinkin halaamaan, höpsö. Onhan siihen mukavampi herätä kuin herätyskelloon, mutta jos joka aamu alkaa ajatuksella Maxista... Ei hyvä. Mulla on vaan niin ikävä sitä.

Piti käydä tänään prismassa ja eläinkaupassa, koirilta loppuu pian ruoka. Enpä uskaltanut. Pienessä lähikaupassa pystyin sentään käymään, mutta se olikin ihan tarpeeksi kamalaa.

En taas jaksaisi yhtään mitään. Mielessä pyörii ajatukset siitä, kuinka voisin taas antaa olon romahtaa kunnolla, ihan vaan koska oon ehkä tällä hetkellä kuitenkin liian hyvässä kunnossa tappaakseni itseni. Lääkkeet houkuttaa, jos nuo kaikki vetäisi naamaan... Ei siitä henki lähtisi, mutta jos vielä hakisi jääkaapista viinapullon kaveriksi, kai sillä hetkeksi paremman olon saisi. Tai ei, en mä tarvitse edes parempaa oloa. Kunhan saisin ton helvetin koulun pois mielestä.

311

Ahdistaa tämä epätietoisuus kaikesta.

Vuokranantaja ei itsekään tiedä, saadaanko me asua tässä kämpässä vai ei. Ne pitää kuulemma jonkun palaverin ja ilmoittaa meille sitten. Kivakiva. Jotain positiivistakin, torstaina se ei huutanut mulle kertaakaan ja se taisi tykästyä Toreen. Ehkä sitä ei kiinnosta jäädäänkö me kämppiksen kanssa ilman asuntoa vaiko ei, mutta koirista se näytti tykkäävän, ehkä se ei halua heittää Torea pihalle. Toivotaan, toivotaan...

Koulujututkin stressaa taas vaihteeksi. Kun en mä haluaisi käydä tuota nykyistä koulua loppuun. Tai tavallaan haluaisin, mutten tiedä pystynkö. Mutta ei ole mitään järkeä jättää sitä keskenkään. Muutama(?) viikko ja siellä vaihtuu jakso, en voi olla toistakin jaksoa pois jos haluan valmistua ajoissa. Onhan se kevyempää kun jätin lukion pois, mutta ne käytännöntunnit... Ja se työssaoppimisjakso keväällä. Alakohtainen. Just.

Muutenkin taas... En mä tiedä. Olis vaan niin helppoa kuolla, ei tarvitsis stressata enää ikinä yhtään mistään.

Mä yritän kuitenkin vielä. Tää ei vaan toimi näin, mun on pakko muuttaa jotain asioita. Yritän aloittaa jutusta, joka oikeasti vaikuttaa mun oloon aika paljon. Oon ihan liikaa koneella. Ja oikeastaan se on aika tylsää, samat keskustelupalstat, blogit, uutissivut, facebook... Avaan samat sivut pelottavan monta kertaa päivässä. Piti aloittaa tämä jo eilen, mutten jaksanutkaan. Joten aloitin tänään.

Oon tehnyt ruokaa, kunnon ruokaa, sämpylöitä ja lättyjä. Katsonut telkkaria, ei kovin hehkeetä mutta voittanee tietokoneen. Kunhan tästä pääsen ylös, raahaan koirat lenkille, käperryn hetkeksi hyvän kirjan ääreen peiton alle tai mitä ikinä keksinkin. Huomiseksi pitäisi keksiä taas jotain muuta. Ehkä kaivan piirrustustarvikkeet esille, kun en muutakaan keksi. Jos teillä on mielessä jotain ideoita, mitä voisi tehdä koneella istumisen sijasta, niin laittakaahan kommenttia!

Vähän tätä rajaa nyt se, että oon taas ottanut takapakkia. Lenkitän koirat aina öisin, jottei vastaan tule ihmisiä. Päivisin käytän ne vaan takapihalla ja silloinkin jokainen vastaantulija jännittää. Uskallan käydä pienessä lähikaupassa, ei sekään kivaa ole mutta pystyn käymään siellä kuitenkin, tänään parin tunnin yrittämisen jälkeen uskalsin prismaan ja hyi että siellä oli kamalaa. Eli turha odottaa, että pystyisin hakemaan mitään tarvikkeita, mulla olisi kyllä ideoita mitä voisin väsäillä vaikka porukoille joululahjoiksi, mutta kun en uskalla käydä ostamassa tarvikkeita.

Täytyis vaan yrittää taas. Kohdata ne ihmiset, käydä siellä prismassa, lenkittää koiria päivisin jne, mutta se on niin pirun hankalaa.

310

Koska saa luovuttaa?

309

Salasessa uutta!

Kirjoittaminen näemmä onnistuu taas kunnolla, kun oon innostunut kirjoittamaan salaiseenkin monena päivänä peräkkäin.

Tällä hetkellä ei ole mitään pelkoa putoamisesta. En mä nyt mitään riemusta kilju tän olon kanssa, mutta tätä voi sietää. Pitäisi siivota, vuokrantaja kun tulee aamulla käymään ja kertomaan, saadaanko me vielä asua tässä vaiko ei. Se ei houkuta, mutta ehkä sen jaksaa. Ei tässä nyt paljoa siivottavaa ole, roskat vaan pihalle ja vähän tavaroita paikoilleen.

Koulussa meni ihan siedettävästi. Mulle puhutaan taas, ei paljoa mutta kuitenkin. Ei tarvii olla ihan yksin. Yö meni valvoen, tulevasta päivästä stressaten, mutta ei se yksi huonommin nukuttu yö nyt niin kamalalta tuntunut, kun oon kuitenkin muina öinä saanut nukuttua aika hyvin.

Mutta nyt ei ole aikaa jämähtää enää pidemmäksi ajaksi koneelle, jos haluan päästä joskus nukkumaan.

308

Salaisessa taas uutta!

Huomenna kouluun. Ahdistaa, pelottaa, tuntuu siltä etten selviä siitä. Mutta pakko mun on. Muutama tunti, ei se voi olla niin kamalaa. Tulee vaan ihan yläasteajat mieleen, kun istun siellä yksinäni. Mutta oikeasti, jos kestin sitä yksinäisyyttä ja kiusaamista kymmenen vuotta, ei kolme tuntia voi olla mikään mahdottomuus. Nyt tosin tuntuu siltä, että se kiusaaminenkin olisi helpompi kestää kuin tuo yksinäisyys. Kun on ehtinyt näiden parin vuoden aikana tottumaan siihen, ettei koulussa sittenkään tarvitse olla yksin, nyt se on jotenkin vaikeampi kestää kuin aikaisemmin. Hävettääkin, mietin mitä muut mahtavat ajatella musta - ennen niin nauravainen, joskus turhan äänekäskin tyyppi katoaa koulusta moneksi viikoksi, ilmestyy korttikoulutukseen ja onkin yhtäkkiä täysin erillään ennen niin tiiviistä porukasta.

Yritän vaan selvitä. Yritän löytää sen saman rohkeuden, jonka avulla selvisin peruskoulusta ja jonka avulla jaksoin aikaisemmassa amiksessa sen melkein 7 kuukautta.

Kolme tuntia. Kaksi yksinäistä taukoa, vain kaksi. Kyllä mä siitä selviän. Sen jälkeen on taas viikko taukoa ennen seuraavaa koulupäivää, joka onkin sitten pidempi. Reilun viikon päästä pitäisi jaksaa koulussa kaksi peräkkäistä kahdeksan tunnin päivää. Mutta niiden pitäisi olla helpompia, ainakin toivottavasti.

307

Salaisessa uutta!

Pää täynnä ajatuksia joista haluaisin kirjoittaa, mutta ei tästä taas tule yhtään mitään.

Voisipa kuolla.

306

Torstaina päästiin porukoille, löhöiltiin ja lenkkeiltiin koko ilta. Perjantaina käytiin siellä eläinlääkärissä, lylleröllä ei ole mitään vakavaa, ja ilta vierähti Maxin kasvattajan luona. Yrittivät juottaa mut känniin, "no nyt alkaa viina vaikuttaa, katsokaa se hymyilee jo!" Lauantaina olin ihan romahduspisteessä, piti käydä mummulassa syömässä mutten päässyt sängystä ylös. Jäin yksin kotiin, itkin koko päivän, katsoin tylsiä ohjelmia ja söin ja söin ja söin.

Tänään oli ne kasvattajapäivät. Kai siellä meni ihan hyvin, paljoa en puhunut mutta eipä tuo ole mikään ihme. Sain kuitenkin pari uutta tuttavaa kasvattajapiireistä, opin paljon uutta ihan vain kuuntelemalla kokeneempia ja lällyttelin paria pentua, jotka olivat siellä käymässä.

Nyt oon taas lähellä romahdusta. Pelottaa jo keskiviikko, silloin on taas pakko raahautua kouluun vaikken jaksaisi.

Ja mä pelkään että putoan taas. Takaisin siihen oloon, kun en pystynyt edes kirjoittamaan tänne mitään, en osannut ajatella mitään muuta kuin kuolemaa. Olin jossain toisessa maailmassa, ja ehkä tavallaan haluankin sinne takaisin. Silloin mä pystyisin siihen, mihin en tällä hetkellä varmaan pystyisi, onnistuisin varmasti tappamaan itseni. Nyt en uskalla edes yrittää, jänistäisin kuitenkin.

305

Mä haluan kuolla mutta haluan elää. Haluaisin vielä yrittää, haluaisin selvitä tästä kaikesta, opiskella samaa tahtia muiden kanssa, hankkia työpaikan, matkustella ja joskus ihan vain olla. Mutta samaan aikaan haluan kuolla ihan järjettömän paljon. Luovuttaa, antaa kaiken olla. Lopettaa yrittämästä, kun ei siitä ole tähänkään mennessä mitään hyötyä ollut. Aion vielä yrittää, mutta en tiedä, ehkä tästä ei tule koskaan mitään. Elämästä.

Haluaisin salata kaiken ja kaikilta, mutta toisaalta haluaisin kertoa kaikille kaiken. Pelkään vain ettei kukaan ymmärrä, pelkään että kaikki muutkin jättävät kuten tämä yksi "kaveri", joka on kämppiksen mukaan kateellinen siitä, että pääsen niin helpolla. Voi, tulisi päiväksi mun pääni sisälle. Kyllä mä tiedän mitä jotkut mt-ongelmista ajattelee. Mutten jaksaisi salailla ja esittää jatkuvasti. Ehkä kokeilen, istutan kämppiksen alas ja puhun sen kanssa kunnolla. En tiedä vielä.

Haluaisin viiltää, syvemmälle kuin koskaan ennen, mutta haluan päästä koko tavasta eroon. En jaksa katsella noita arpia mutten tiedä, paranevatko ne enää koskaan kokonaan. Jos eivät, niin mitä uudet viillot muka haittaisivat? Piilotella niitä jälkiä täytyy kuitenkin. Yritän vielä lopettaa, vaikken tiedäkään miksi.

Haluaisin muuttaa, mutta vuokranantajasta huolimatta jotenkin pidän tästä kämpästä. Enkä edes tiedä, haluaisinko asua yksin vai kämppiksen kanssa. Tää on kuitenkin aika kivalla paikalla ja vuokrakin on ihan siedettävä enkä pidä tavaroiden pakkaamisesta, vaikka muuttaminen muutoin ihan kivaa onkin. Siivotaan maanantaiksi, yritetään pitää tämä kämppä vielä hetki.

Haluaisin käydä koulua samalla tavalla kuin muutkin, mutta pelkään etten jaksaisi sitä.
Haluaisin pienen loman noista koirista, mutta tuskin pystyisin olemaan niistä erossa päivääkään.
Haluaisin olla laiha, laihtua kuihtua pois, mutta haluaisin suhtautua ruokaan ja liikuntaan normaalisti.
Haluaisin uusia kavereita, mutta kuitenkin haluan vaan erakoitua, tuskin edes jaksaisin koskaan nähdä ketään.

Haluaisin, haluaisin ja haluaisin. Mutta saanko mä ikinä mitään, onnistunko mä ikinä missään, kannattaako mun edes yrittää mitään..?

Mä vihaan elämää. Vihaan olla tälläinen epäonnistunut paska.

Huomenna porukoille. Perjantaina eläinlääkäriin kuulemaan mikä lylleröä vaivaa, se yskii edelleen yhtä pahasti. Pelkään sydänvikaa. Lauantaina löhöillään ja sunnuntaina on ne kasvattajapäivät, vähän stressaa. Yritän pysyä poissa bloggerista sunnuntai-iltaan asti, selvitellä ajatuksia itsekseni, kokeilla miltä tuntuu olla lukematta muiden blogeja. Lupaan pysyä hengissä, vaikka en kirjoittaisikaan. Vaikka tuskin pystyn olemaan koko viikonloppua ilman blogia, mutta yritetään.

304

Jahaaas. Mulla ei ole täällä sitten enää muita kuin kämppis. Koulussa mulle ei puhuta, "kaverin" mielestä vaan lusmuilen ja se on siitä mulle vihainen. Kämppiksen exä sentään uskalsi puhua mulle sen verran, että pyysi väistymään (oon aika yllättynyt siitä että se pyysi eikä käskenyt, teki aikanaan aika paskasesti kämppikselle joten se tuntee musta sen vihaisenkin puolen eikä olla kovin hyvissä väleissä).

Jotenki paska fiilis. Siis tyyppi, joka on joskus asunut mun ahtaassa kämpässä mun kanssa viikon putkeen, jonka kanssa ollaan tehty kaikkea kivaa ja valitettu koulujutuista yhdessä, jonka kanssa ollaan yritetty tehdä koulupäivistä siedettävämpiä ja jonka eniten luulin ymmärtävän, kun hänellä on itselläänkin ollut mt-puolen ongelmia. Ja nyt se on mieluummin kahden vihaamansa tytön seurassa kuin ees katsoo mua päin. Lusmuillaan sitte saatana. Kämppiskään ei enää usko että mulla on mitään masennusta, puhuttiin tosta "kaverista" kun kysyin, miksi se ei voi olla meidän kanssa. Kerroin kämppikselle taas miksi en käy nyt koulussa muuta kuin nuo pakolliset. "Et sä itsekään usko tuohon." Just. No, ainakin osaan näytellä yhtä hyvin kuin ennenkin.

Joo, ehkä mä vitsailen masennuksesta, puhuin niistä mun syömisistäkin naureskellen, mutta ihan oikeesti. Kämppis tietää, että mut on haluttu osastolle, luulin sen arvanneen jotain edes siitä. Mutta ei.

Luokanvalvoja sentään kävi juttelemassa kun näki mun olevan yksinäni, koulun suunnalta asiat on nyt aika järjestyksessä, vielä pitäisi sen yhden opettajan kanssa jutella ja miettiä mitä tehdään.

Tunnit istuin itsekseni, vähän erillään kaikista muista, ei kiinnostanut niiden seura eikä nekään vaikuttaneet kovin innokkailta juttelemaan. Meinasin nukahtaa tuolille, havahduin kun olin kaatumassa, kukaan ei onneksi tajunnut mitään. Ja jouduin taas pidättelemään itkua koko sen ajan kun istuin koulussa.
Enkä tiedä onko ihan normaalia kuunnella innolla sähkön vaaroista, kaikista tavoista joilla sähkö on tappanut ihmisiä, miettien samalla olisiko niistä joku toimiva keino itsellekin.

Tasan viikko ja uudestaan kouluun. Kiljun riemusta.

303

Salaisessa taas uutta!

Yön tunteina on aikaa tutkia kouluja. Niin siis, jos ikinä selviän tästä nykyisestä. Luokanvalvoja ehkä vaihtuu taas, seuraavan työssäoppimisen on kuulemma pakko olla omalta alalta eikä musta todellakaan ole siihen nyt, aamulla koulussa pitäisi näyttää selväjärkiseltä (:D) vaikken nuku tänä yönä yhtään ja korttikoulutuksista pitäisi selvitä. Jonain päivänä pitäisi myös käydä juttelemassa voimankäytön opettajan kanssa siitä, miten mun kanssa tehdään. Kaikkea paskaa suoraan sanotusti. Ei kiinnosta ei, etenkään jos luokanvalvoja vaihtuu taas, juuri kun me saatiin sellainen, joka oikeasti hoitaa työnsä. Kohta siellä on taas joku uusi joka ei tiedä itsekään mistään mitään, kiva sellaisen kanssa sitten hoitaa asioita.

Eikö muuten kuulosta hyvältä tällä sosiaalisuudella: oon jo vähän aikaa miettinyt (siis useamman kuukauden), että haluisin sittenkin opiskella sosionomiksi. Ihmisiä töissä 24/7, koulu täynnä ryhmätöitä ja esitelmiä, kuulostaa hei ihan mun jutulta! Mutta jos mä haluan sitä..? Varhaiskasvatus ja lastensuojelu, etenkin tuo viimeinen, ne vois olla ihan jees. Joku päihdetyökin, mikä jottei. Raskasta ehkä eikä palkkakaan päätä huimaa, mutta toisaalta, mä en ikinä murehdi toisten asioita sen enempää kuin on tarpeen ja tykkään auttaa, vaikkei se aina helppoa ole. Voisin nähdä ihmisiä töissä ja erakoitua koirineni vapaa-ajalla. Kouluunkaan olis nykyisestä kaupungista kuin n. 10min junamatka, jos nyt siis edes sattuisin pääsemään sinne.

Vaikka mä aina sanonkin vihaavani ihmisiä, ei se ihan niin mene. Mä vihaan vain tietyn tyyppisiä ihmisiä, ja pystyn kyllä olemaan niidenkin seurassa tiettyyn pisteeseen asti. Ja siinä tietyssä mielentilassa vihaan kaikkia, mutta se ei ikinä kestä kauaa. En mä olis turvallisuusalalla nyt, jos oikeasti vihaisin kaikkia. Oon vaan yrittänyt kieltää itseltäni sen tosiasian, että oon aina, siis ihan lapsesta asti, halunnut tehdä töitä ihmisen kanssa. Vaikka pelkäisin mitä.

Asiasta kolmanteen. Käyn taas mielessäni taistoa siitä, haluanko olla laiha vai terve. Tilanne on aika 50-50, haluaisin olla molempia. Äskön olisin halunnut yrittää syödä, tein jo ruoan melkein valmiiksi mutta kappas, meidän maitojauhe on kävellyt jonnekin. Kiitos kämppis, nyt musta vasta tuntuukin siltä, että mun kuuluu laihduttaa, kun aina ruokaa tehdessä jotain puuttuu. Vitun kimppakämpät, mutta omaankaan ole varaa. Ja on tää kaverin kanssa asuminen pääsääntöisesti ihan okei ja tekee varmaan ihan hyvää, kun en muuten ihmisiä näe.

Eläinpuolellekaan ei kuulu kovin hyvää. Lyllerö yskii, ei ole kennelyskää joka olisi vaaraton tuolle, tunnistan sen kyllä. Joko jokin mystinen, ohimenevä tauti tai sitten sillä on sydämessä tai keuhkoissa vikaa. Että jee, eläinlääkärille perjantaina. Toinen marsupoika kuoli jostakin mystisestä syystä, löytyi vain häkistään kuolleena. Tore on ärsyttävä teini josta kaipaisin ehkä pientä lomaa. Kämppiksen vanhempi koira toipuu leikkauksestaan, käy jatkuvasti tökkimässä mua selkään kaulurillaan ja nuorempi nyt on oma rasittava itsensä, hupsunnäköinen kalju rotta.

No mutta jotain hyvääkin. Itsariajatukset ei ole enää niin voimakkaita. Aika hassua, kun kaikki muu tuntuu tällä hetkellä menevän päin en-sano-mitä.

302

Salaisessa uutta!

Tajusin tänään, että en enää ole ihan niin puhelinkammoinen kuin ennen. Mähän soitin eilen vuokranantajalle suunnittelematta puhelua yhtään etukäteen, vasta puhelimen hälyttäessä tajusin, että unohdin tehdä suunnitelman, en ollut edes päättänyt miten kerron miksi soitan. Vähän jännitti, muttei se ollut mitenkään sietämätöntä. Selvisin siitä kuitenkin ja vaikka VA aika vittumainen tyyppi onkin, ei edes kädet tärisseet puhelun jälkeen. Ainakaan pahasti.

Huomenna pitäisi mennä kouluun, istua muiden luokkalaisten seurassa muutama tunti. Ahdistaa, en edes halua tietää mitä luokkalaiset ajattelee musta, kun oon ollut niin pitkään poissa ja yhtäkkiä ilmestyn johonkin korttikoulutukseen.

Söin tänään liikaa. Karkkia, hyi. Pakko lähteä vielä lenkille, ja aamulla on aikainen herätys.

301

Kunpa voisinkin kirjoittaa, että koko asumisjupakka on ohi. Mutta ei. Tässä kuitenkin tähänastinen kokonaisuudessaan:

- n. kuukausi sitten tänne kämppään oli tulossa huoltomiehet ilmoittamatta asiasta etukäteen. Tore oli kuitenkin reippaana vastassa, joten ne ei sitten päässeetkään sisälle. Samana päivänä tuli sähköposti, jossa oli valokuva meidän eteisestä ja siinä valitettiin likaisuudesta. Joo, meillä oli parin päivän postit lattialla ja Toren hihnat & kengät vähän hujanhajan, muttei mitään aihetta valitukseen. Käytiin asuntotoimistolla valittamassa, huoltomiehillä ei ollut kuulemma ollut tarkoitustakaan tulla sisälle, huvin vuoksi vaan olivat meidän oven avanneet :))
- meni viikko ja huoltomiehet tulivat uudelleen, tällä kertaa osasivat sentään ilmoittaa tulostaan etukäteen. Nyt häiritsi hamsterinhäkki, koska valitettavasti niistä lähtee sellainen tietty haju jos häkkiä ei ole kuurattu juuri. Saatiin taas sähköpostia, kuukausi aikaa hävittää jyrsijät kämpästä.
- perjantaina huoltomiehet kävi taas. Ne näki kaksi tyhjää(!!) jyrsijänhäkkiä, vittuilivat mulle kaikesta ja häipyivät. Nyt tuli vuokranantajalta vihainen soitto siitä, kuinka jyrsijät on edelleen asunnossa. Ilmoitin ettei ole, okei, lupasivat tulla maanantaina katsomaan.
- tänään sitten ovelle ilmestyi vuokranantaja itse jonkun naikkosen kanssa. Äänitin koko meidän keskustelun, joten muistan sen aikas tarkkaan. Mä olin ihan asiallinen koko ajan, lopussa ehkä vähän korotin ääntä kun alkoi vituttaa pikkasen liikaa. Vuokranantaja huusi mulle siitä, kuinka meidän keittiön pöydällä oli tavaraa ja olihan se kämppiksen huoneessa ollut tyhjä kasattu marsunhäkkikin varsin hirvittävä asia. VA ilmoitti, että vuokrasopimus puretaan. Kysyin vielä irtisanomisajoista; "mun puolesta voitte häipyä vaikka heti." Ok, olisin halunnut tietää kauanko me saadaan asua tässä, mutta tuo oli oikeastaan parempi vastaus, koska se antoi meille luvan häipyä täältä ilman irtisanomisaikaa. Pitänee selvittää, meneekö tuo nyt lain mukaan niin, että saadaan oikeasti skipata koko irtisanomisaika ja muuttaa vaikka huomenna jos siltä tuntuu.
- tarvittiin pari välikättä polin kautta, että sain VA:n puhelimen päähän, tällä kerralla se osasi jopa käyttäytyä suht asiallisesti ja kertoi asiat, jotka sitä häiritsi (tosin kuulin toista kautta ihan eri valituksen aiheet), kyseessä ei ollutkaan keittiön pöytä eikä tyhjä häkki, vaikka ne olivat ainoat asiat, joista mulle huudettiin. VA valitti siitä, kuinka parvekkeella on kuivumassa & tuulettumassa kaksi mattoa (ja koska hevostalli.net, ei, ne eivät roikkuneet kaiteen yli vaan olivat omalla telineellään) sekä marsujen kamat oli siellä tuulettumassa, etteivät haisisi sisällä. Saatiin viikko lisäaikaa, nyt mietitään kämppiksen kanssa jäädäänkö vai lähdetäänkö.

Toisaalta on ihan pirun epämukavaa asua kämpässä, jonne voi pamahtaa huoltomiehet sisälle koska tahansa mitään ilmoittamatta. Jos niille ei mene avaamaan ovea, ne tulee omilla avaimillaan sisään. Mä en myöskään jaksa jatkuvaa valitusta milloin mistäkin, jos me korjataan joku asia, keksitään heti uutta valittamisen aihetta. Tällästä tää on ollut koko sen pari vuotta kun oon ko. säätiön kämpässä asunut, vaikeuksia vaikeuksien perään, mutta nyt ne on ilmeisesti päättäneet tosissaan savustaa meidät ulos.

Ja siis tää VA josta nyt puhuin, on ilmeisesti koko säätiön pääjehu. Yrittää kusettaa opiskelijoita niin paljon kuin ehtii. Surukseen törmäsi tällä kertaa turvallisuusalan ihmisiin jotka tuntee lait. Riippuu ihan VA:n maanantaisesta käytöksestä, tehdäänkö tästä isompi juttu vai ei.

Jotenkin musta tuntuu, että VA:lla viiraa päässä pahemmin kuin mulla, on nimittäin aika heikkohermoinen tyyppi hän. Luulis nyt osaavan edes töissään käyttäytyä aikuisen ihmisen, kun minäkin jaksoin käyttäytyä kiltisti. Onneksi mun ei tarvii nähdä sitä maanantaina, jätän sen kämppiksen huoleksi tällä kertaa. Minen jaksa enää kuunnella sitä vittuilua.

300

Tajusin eilen, että mun jalat on viiltelyn takia ihan kamalan näköiset. Seuraavaksi katsoin kättä, vielä kamalampi. Kaiken lisäksi lenkillä on erittäin ärsyttävää, kun housut jäävät johonkin rupeen kiinni ja nyppivät inhottavasti. Nyt on oltu jo vuorokausi viiltämättä, mutten jaksa lisätä laskuria takaisin. Ehkä päivällä.

Oltiin kämppiksen ja koirien kanssa parin tunnin lenkillä. Puhuttiin siitä, kuinka itsensä satuttaminen (tahattomasti...) voi tuntua hyvältä, puhuttiin mun syömisistä ja kerroin kämppikselle, kuinka hyvältä tuntui kun oli kolme päivää putkeen syömättä. Melkein kerroin viiltelystäkin, mutten sitten uskaltanut. Puhuttiin meidän molempien ongelmista, enemmän kämppiksen kun mulle näiden asioiden kertominen on edelleen hirveen vaikeeta, mutta vähän munkin asioista. Se piristi hetkeksi, mutta nyt on taas aika sietämätön olo.

En vaan jotenkin jaksa uskoa, että tää koskaan muuttuisi yhtään tämän paremmaksi. Joo, välillä on ihan hyväkin olla, mutta suurimman osan ajasta ei. Sitä vaan väkisinkin miettii, että onko tämä elämisen arvoista elämää, kun joka päivä joutuu tekemään töitä pitääkseen itsensä hengissä.

Rehellisesti, mä en jaksaisi tätä enää päivääkään. Silti mun on pakko pysyä hengissä vielä hetki.

299

Mä oon aina painanut 61 kiloa, siitä asti kun pituuskasvu loppui. Paitsi syömissekoiluajat. Oon taas ollut samassa painossa pidemmän aikaa, pystynyt olemaan siihen ihan tyytyväinen ja oppinut hyväksymään sen. Oon pystynyt syömään normaalisti, miettimättä kaloreita, herkuttelemaan vaikka kuinka monena peräkkäisenä päivänä jos siltä on tuntunut.

Mutta mun on pakko myöntää, että teen sitä taas. Ajattelin ensin etten kerro teille, en kenellekään, mutta en jaksa aloittaa sitä salailua enää.

Joo tiedän, oon normipainoinen ja plaaplaaplaa, mutta normipaino on jatkossa kirosana. Alipaino kuulostaa paremmalta. Tällä kerralla en luovuta.

298

Voi vuoristorataa...

En ees muista koska viimeksi on tuntunut näin hyvältä. Uskalsin kirjoittaa suoraan ja omalla nimelläni corgien tilanteesta, siitä kuinka mua ketuttaa nykyinen näyttelyjalostus, ja tiedättekö mitä? Kukaan, siis ei kukaan, ole vielä sanonut sanaakaan mua vastaan. Päinvastoin, monet on sanoneet, että tätä on kaivattu ja odotettu. Että joku olisi valmis tekemään asioille jotain. Ja ne auttaa, neuvoo. Viikon päästä meen johonkin kasvattajapäiville, mulle tuli "pakkokutsu" sinne, en tunne sieltä ketään, mutta ei kai siinä mitään. En tiedä kuinka moni haluaa kuulla mun mielipiteitä, en tiedä kuinka monen vieraan ihmisen kanssa joudun puhumaan, kuinka monelle joudun sanomaan, etten pidä heidän koiristaan/kasvatustavoitteistaan/tms, sillä valehtelemaan en enää ala. Mutta mä päätin selvitä siitä. Mä selviän siitä. Se voi olla ihan hauskaakin, ainakin kuulen muiden kasvattajien mielipiteitä mun projektille ja voi sieltä tulla hyviä vinkkejäkin, ne on kuitenkin kasvatusasioissa mua kokeneempia.

Lyllerön pennuista on "myyty" jo 12, ainakin mulla on varaa valita minne sen pennut lähtee parin vuoden päästä.

Ja huomenna kotiutuu mahdollisesti hiirulit<3 Täytyy vaan kehittää niillekin jokin piilopaikka maanantaiksi, mutta pari pientä hiirilapsosta nyt menee vaikka mihin pieneen ilmareiälliseen purkkiin ja vaatekaappiin siksi aikaa kun huoltomiehet hipsii täällä.

Noi koirat piristää ihan älyttömästi. Vaikkei ne ymmärräkään, ettei ne mahdu syliin samaan aikaan.

Romahdusta odotellessa. Jos tää olo nyt pysyisi vaikka tunnin, eihän se ole liikaa vaadittu...? Sen jälkeen ahdistusta olisi taas helpompi kestää.

297

Pakko kirjoittaa vaikkei mulla oikeastaan ole mitään kirjoitettavaa.

A-H-D-I-S-T-A-A

Elämä. Tekemisen puute. Aikaansaamattomuus. Koirat (ihan tosi, en ole vielä jaksanut käyttää niitä tänään ulkona vaikka pitäisi, en vaan pysty vaikka haluaisin, onneksi käytiin aamuyöstä pihalla niin ei niillä mikään kiire kai ole). Tulevaisuus (tai sen puute). Kouluasiat. Yksinäisyys. Koti-ikävä ("hei olen asunut neljä vuotta omillani ja haluan muuttaa takaisin porukoille!"). Viiltely ja sen lopettaminen. Maanantai, kun joudun taas juttelemaan typerille huoltomiehille. Muiden iloiset facebook-päivitykset.

Huoltomiesjuttu... Niih, siitä en ole tainnut tänne kirjoittaakkaan. Täällä siis kävi perjantaina pari huoltomiestä tarkistamassa, ettei täällä ole enää jyrsijöitä (me ei kuulemma saada pitää niitä enää täällä, vaikka aluksi ne oli vuokranantajalle ok). Noh, ne oli kaikki kätkettynä mikä mihinkin, eikä ne niitä nähneet, kuulleet eivätkä varmasti myöskään haistaneet. Näkivät kaksi tyhjää häkkiä, sokeat idiootit. Häkeissä ei ollut purua, toisessa häkissä oli mm. kämppiksen laukku sekä muovinen heinäpussi, toisen häkin kaikki luukut olivat auki ja tavarat siellä sisällä levällään. "Olis kannattanut siivota", ilmoitti toinen huoltomies ennen lähtöä varsin vittuilevaan sävyyn. En viitsinyt kertoa siivonneeni yöllä monta tuntia, totesin vain etten ehtinyt, kun en tiennyt heidän olevan tulossa. "Joo huomaan ettei teille oltu ilmoitettu ajoissa, mutta täällä pitäis aina olla siistiä."

Siis mitä kettua? Kun täällä ei todellakaan ole yhtään likaista, tiskialtaassa oli pari hassua astiaa ja pöydillä vähän tavaraa. Tää on kuitenkin meidän koti, kai se nyt herranjumala sentään saa näkyä että täällä asutaan?

Ei siinä vielä kaikki. Meni tunti ja vuokranantajan pomo soitti mulle. "Teille on ilmoitettu, että jyrsijät on poistettava asunnosta tähän päivään mennessä, ja ne on edelleen siellä." Tässä vaiheessa myönnettäköön, että mulla meni hieman hermot ja taisin pikkaisen myös korottaa ääntä ja ilmoitin, että täällä on tasan kaksi tyhjää häkkiä. "No, he tulee maanantaina uudelleen, katsotaan onko se kämppä asumiskunnossa." Siis täh? Parin tyhjän häkin ja oikeasti tyyliin kahden likaisen astian takia täällä ei voisi asua?

Joo. Maanantaina istutan huoltomiehet kivan "palapelin" ääreen häkin vierelle, avataan se yhdessä ja tutkitaan jokainen tönö, ettei niissä vain ole yhtään jyrsijää. Ja ne saa luvan sanoa sen ääneen mun videokameralle, jossa on varsin mukava äänitystoiminto, jota aion tällä kerralla myös käyttää. Ne saa myös luvan kertoa mulle, miksi tämä kämppä ei muka ole niiden mielestä asumiskunnossa.

Ärsyttää tuollainen, kun pitää tunkea mun ja kämppiksen kotiin ja vielä vittuilla jokaisella käynnillä. Toisaalta maanantaista voi tulla ihan kivaakin, osaan minäkin vittuilla kun tarpeeksi ketuttaa ja nyt muuten ketuttaa, tiedän myös missä kunnianloukkausten sun muiden rajat menee (kiitos koulu), tiedän että mulla on oikeus äänittää omat keskusteluni ja muutenkin tunnen lait aika hyvin, tosta turva-alasta on sentään jotain hyötyä. Mähän muuten saan vittuilla niille, siinä täytyy vaan osata pitää rajat.

Jostain kumman syystä oon lähipäivinä etsinyt uutta kämppää.

296

3 päivää ja 3 tuntia. Oon ehkä vähän pettynyt, vaikka arvasin kyllä ettei yksinäinen viikonloppu onnistu ilman terän seuraa. Kaiken lisäksi viilsin käteen, ylemmäs kuin ennen että hei vaan lyhythihaiset, enää ei rannetuki riitä. Poistan laskurin viikonlopuksi, muuten saan nollata sitä jatkuvasti. Maanantaina alkaa seuraava yritys.

Mitä jos mun vaan kuuluu kuolla nuorena? Suunnittelin jo hetken päivystystä, aloin koirien leikkimistä katsellessa ajatella, että näen viimeistä kertaa niiden painivan yhdessä. Sain kuitenkin jotenkin itseni kasattua ja selvisin kotiin asti, ei mulla enää mitään hätää ole. Koirat nukkuu vieressä ja on tässä lähipäivinä tapahtumassa yksi kivakin juttu, mutta ei siitä vielä sen enempää.

Nyt en pysty edes itkemään. Taidan leikkiä terällä vielä hetken ennen nukkumaanmenoa.

295

Kaksi päivää ilman terää. Pystyin siihenkin, vaikka koko päivä oli aika syvältä. Kämppiksen vanhempi koira oli leikkauksessa, sen sydän pysähtyi jostain tuntemattomasta syystä, se oli hengityskoneessa ja nyt tiukan valvonnan alla. Mun piti ajaa autolla kämppiksen toisen hamsterin päältä, ei keksitty muutakaan tapaa sen lopettamiselle, raukka kun ei pystynyt syömään mitään ja eläinlääkäriin se olisi saatu vasta tiistaina. Kämppiksen piti tehdä se itse, muttei se sitten pystynytkään ja homma jäi mulle. Ja se marsukin lähti sinne uuteen kotiin. Aamulla seitsemän aikaan tänne tunkee pari huoltomiestä tekemään jotain tarkastusta, eli koko yö menee siivotessa. Kämppis lähti äitinsä luo koiriensa kanssa, käskin sen mennä sinne, siellä sen koiralla on varmemmin jatkuvasti joku seurana, joten siivoaminen jäi kokonaan mulle. Kyllähän se onkin mun vuoro siivota, en edes muista koska oon siivonnut yhteisiä tiloja viimeksi.

Kai mä voin silti vähän paremmin taas. Jaksoin käydä Toren kanssa melkein kahden tunnin lenkillä, jaksoin nauraa sen juoksuhepulille ja käyttää molemmat koirat vielä puistossakin nyt, kun siellä ei ole yön pimeydessä ikinä muita. Nauroin niiden leikeille, juoksin niiden kanssa (ohikulkijat piti mua varmaan fiksuna) ja olin ehkä hetkittäin jopa ihan onnellinen(?). Silti heti kun suljin kotioven perässäni aloin taas itkeä pahan olon takia, en tiedä mistä tämä tuli, muttei tämä ainakaan kovin nopeasti tunnu menevän ohi. Taisinpa puistossa nauraessanikin miettiä kuolemaa, kuinka mukavaa olisi ollut kuolla sillä hetkellä kun tuntui hyvältä.

Viikonloppu yksin kotona. Ei taas, vaikka kaipaankin omaa rauhaa, en halua olla koko viikonloppua yksin. Se on niin vaikeaa.

294

Vein marsun asemalle kädet täristen. Juteltiin hetki tytön kanssa sen hoidosta, siitä millaiseen käsittelyyn se on tottunut. Näin tytön äidin pikaisesti, vaikutti ihan vastuulliselta kuten tyttökin. Siellä se marsu nyt saa elellä, kolmantena laumassa. Laumassahan marsu viihtyy aina parhaiten, vaikka Tirinä vähän eri mieltä asiasta luultavasti aluksi onkin, tuskin se tappeluilta välttyy.

Siivosin Tirinän aitauksen itkien. Jäi sentään jotain tekemistä sen lähdön jälkeen. Tirinä oli mun marsuista vaikein, siksi myös siitä luopuminen oli vaikeinta. Mä tykkään vaikeista eläimistä. Mitä vaikeampi, sen enemmän siihen kiintyy. Tirinä pelkäsi, ihan tosissaan, sylissä ollessa se puri ja yritti sätkiä karkuun. Mulla meni monesti hermot sen kanssa, mutta oli ihana nähdä sen edistyvän. Tänään ehdin vielä pestä ja harjata sen, ei se siitä pitänyt, mutta antoi mun tehdä kaiken laittamatta yhtään vastaan.

Eipä muutkaan mun eläimet ole helppoja olleet. Paitsi Tore. Onneksi (oonko outo?) silläkin on nyt teini-ikä ja se kokeilee rajojaan, ehkä nyt pystyn kiintymään siihen kunnolla. Siis kyllä mä siitä pidän, mutten samalla tavalla kuin pidin vaikka Maxista. Lyllerökin tuntuu olevan mulle tärkeämpi. Haluaisin välittää kaikista koirista saman verran, mutta en voi tälle mitään. Lyllerö on vaikeampi = pidän siitä enemmän, vaikka aika helppo pentu sekin on. Mitä nyt pelkää lapsia ja on maailman itsepäisin olento. Tai ehkä pidän siitä siksi, koska se muistuttaa niin paljon Maxia, jota parempaa koiraa ei varmaan koskaan tule vastaan? On se erilainen luonteeltaan, mutta rakenteeltaan aika samaa luokkaa, vähän kevyempi vain. Ja luonteestakin löytyy jonkin verran samoja piirteitä kuin Maxista löytyi.

Lyllerö

Mä haluan edelleen kuolla, mutta nyt on ehkä hieman helpompi olla.

293

Viimeinen täysin mun oma marsu lähtee luultavasti aamulla uuteen kotiinsa. Mä toivon, että valitsin kodin oikein, jouduin valitsemaan sen monen kyselijän joukosta. Pieni lähtee ilahduttamaan pientä lasta kotiin, jossa tytön äidiltä löytyy paljon kokemusta marsuista. Oon aina vähän epäileväinen siitä, että jokin eläin on täysin lapsen vastuulla, mutta niin ei tässä tapauksessa ole. Ehdin vielä juttelemaan tytön äidin kanssa aamulla hetken. Tavallaan tämä on ilahduttanutkin, vaikkei marsusta olekaan helppo luopua. Oon kirjoitellut mooonia sähköposteja sen tytön kanssa ja se riemu mikä sen viesteistä huokuu, se vaan piristää itseäkin. Kun tietää, että pystyy tekemään toisen hetkeksi tosi onnelliseksi.

Meille jää enää kaksi marsua. Toinen niistä on puoliksi mun, toinen kokonaan kämppiksen. Ehkä näin on parasta, ei mun voimat riitä hoitamaan yhtäkään marsua kokonaan, vaikken niitä mitenkään haastavina pidä. Kun ei jaksa niin ei jaksa, ja vaikka Tirinästä kovasti pidänkin, tai ehkä juuri siksi, uusi koti on sille parasta mitä voin sille nyt antaa.

Nyt etsin käsistä tilaa uusille viilloille, mietin mihin pitää vetää raja niin, että pystyn jatkossakin peittämään jäljet. Johan tässä oltiin vuorokausi ilman, sekin tuntui liian pitkältä ajalta. Mutta en mä viillä, en nyt. Yritän vain kirjoittaa tätä niin kauan, että olen valmis nukkumaan. Koirat on jo käytetty ulkona, joten enää ei tarvitse poistua sisältä mihinkään. Jos olen joskus pystynyt olemaan melkein viisisataa päivää ilman terää, ei kaksi päivää voi olla mahdotonta, vaikka kuinka siltä tuntuisi.

Olisin ihan valmis kuolemaan, mutta se lupaus siitä, että oon loppiaiseen asti hengissä, aion pitää sen. Oli se kuinka vaikeaa tahansa.

Oon tänään käpertynyt peiton alle, lukenut hyvää kirjaa ja syönyt karkkia. Pitkästä aikaa pystyin keskittymään hetken lukemiseen, pystyin unohtamaan ympärillä olevat asiat ja vain lukemaan. Aikaisemmin kun oon yrittänyt lukea, aina päähän on tupsahtanut ajatuksia koulusta, viiltelystä, kesken olevista ja tulevista asioista yms eikä lukemisesta ole tullut mitään. Taidan nytkin siirtyä hetkeksi samaisen kirjan viereen, jos vaikka se auttaisi unohtamaan viiltelynhalun ja ehkä jossain tylsässä kohdassa onnistun jopa nukahtamaan. Musta on välillä iltaisin, siis silloin kun olen pystynyt lukemaan, kiva miettiä kaikkia tapoja, miten kirja voisi jatkua. Niihin ajatuksiin on helppo nukahtaa, kun ne eivät liity omaan elämään mitenkään.

292

Mä tein sen! Tasan vuorokausi ilman terää. Kokeillaan, pystyisinkö vielä toiseenkin. En lupaa mitään, mutta yritän.

Yritän vielä pysyä hengissä sinne loppiaiseen asti. Ihan tosissani yritän. Kiitos siitä kuuluu teille lukijoille, saitte mut järkiini. En osannut kuvitellakaan, kuinka paljon mun kuolema voisi satuttaa teitä. En osaa vieläkään, mutta yritän pitää mielessä, ettei se olisi teille helppoa. Enkä halua pahentaa kenenkään oloa, joten mun on pakko vielä yrittää. Vaikka vihaankin hengissä pysyttelemistä muiden takia, yritän silti.

Tähän aikaan on hyvä aloittaa kokkailut, mutta koska kämppis ei ole kotona niin miksikäs ei.