En mä ole sille psykologillekaan vihainen. Sen näkeminen auttoi. Nyt mä muistan, missä kaikissa asioissa se kannusti mua. Mä muistan, kuinka se sanoi, että mun pitäis olla ylpeä siitä, että oon onnistunut saamaan kaksi hyvää ystävää uudelta paikkakunnalta, vaikka mulla ei aikaisemmin oo kunnon ystäviä ollutkaan. Tänään kotimatkalla tuota miettiessä tajusin, että mä osaan nykyään luottaa. Vielä vuosi sitten en osannut, ja aikaa luottamuksen syntyminen edelleen vaatii, mutta se ei ole enää mahdotonta.

Nyt tiedän myös, miksi halusin niin kovasti nähdä sen psykon. Vaikka en koskaan kertonutkaan sille paljon mitään, se ymmärsi ja sitä kiinnosti, se jaksoi kannustaa ja mikä tärkeintä, se tuntui jotenkin turvalliselta. Mulle olisi varmaan apua jopa siitä, jos kävisin sen huoneessa vaan istumassa. Puhumatta mitään, katsomatta sitä päin, koska sen pienen hetken sen huoneessa musta tuntui aina siltä, että olen turvassa itseltäni ja muilta, vaikka puhuminen ahdistikin.

Mä vaan toivon, että se toimintaterapeutti olis samanlainen. Sellainen, että sen seurassa musta tuntuis siltä, että oon turvassa. Muuta mä en tarvitse.

Ahdistaa. Tänään pitäisi vielä palauttaa yksi koulutyö, jota en ole jaksanut edes aloittaa. Kaiken lisäksi opettaja odottaa multa keskivertoa parempaa työtä, kun olen sen mukaan suoriutunut tähän asti kaikesta äärettömän hyvin. Ehkä tähän asti joo, mutta eilen taisin napata ensimmäisen hylätyn kokeesta, ja tuota tehtävää en todellakaan jaksa tehdä kunnolla.

Huomenna pitäis mennä saattamaan kaveri sille psykologille, jonka luona itsekin kävin. Ei mun olis pakko mennä sinne sisälle, mutta jotenkin mä haluan nähdä sen. Tuskin se ees mua muistaa, eikä mulla oo mitään tarvetta puhua sen kanssa, haluan vaan jostain syystä näyttää sille, että pärjään mä ilman sitäkin. Taidan olla edelleen sille vihainen (miksi ihmeessä en oo kääntänyt sitä vihaa vieläkään itseeni?), mutta ei kai siinä, mä käyn siellä sisällä ja katotaan millanen fiilis on sen jälkeen.

450 päivää viiltämättä, 50 päivää seuraavaan tavoitteeseen. Edelleen saan muutamia kertoja viikossa taistella viiltämisen halua vastaan ja pelkään, ettei tää muutu enää tästä helpommaksi. Tuntuu vaan taas siltä, että joskus vähänkin tätä huonompana päivänä voi käydä hassusti ja päivät nollaantua.

Perjantaille varattu aika toimintaterapeutille, kun en kerran pysty puhumaan niin kokeillaan sitä. Viis käyntiä sen luona ja katotaan sitten, jatkanko vai enkö jatka. Jos ei siitä oo mitään apua, joudun ilmeisesti pärjäämään yksin. Oma vikani, mitäs en puhu. En tajua miten teen siitä niin vaikeaa.

Lopetin muuten mirtazapiinin. Ei se auttanut enää nukahtamaan, joten pidän nyt ainakin parin viikon tauon ja kokeilen sit aloittaa uudestaan. Jos ei toimi, pakko pyytää jotain muuta lääkettä taas. Enkä muutenkaan tiedä, uskallanko enää syödä kahta masennuslääkettä samaan aikaan. Oon aina välillä sellasella hälläväliä-asenteella, mitä mulla ei oo ollut koskaan elämäni aikana esimerkiksi rahan suhteen. Käytin tossa parisataa kaikkeen turhaan, vaikka olis ollut oikeetakin käyttöä sille rahalle. Escitalopram saa nyt riittää, ainakin siihen asti, että nään lääkärin uudelleen joskus helmi-maaliskuun vaihteessa, kun en halua sitä aikaisemminkaan häiritä.

Koska en jaksa enää piilotella

Annan teille mahdollisuuden tutustua myös mun toiseen puoleeni. Siihen iloiseen, sinnikkääseen ja toisinaan ehkä rohkeaankin minuun. Pyydän teiltä vain yhtä asiaa: jos tunnistatte, kertokaa se. Koirani blogiin, josta löytyy myös esittely minusta, pääsette tästä. 

Koirablogin lukijat eivät saa tietää vielä hetkeen, että musta ja piskistä tulee kesän ajaksi väliaikasia turkulaisia. Mä kävin vuoden ekassa kesätyöhaastattelussa ja nyt on nimi paperissa, joten sinne mennään. Tein taas sen saman asian kuin esimerkiksi nykyisen koulun haastattelussa tai joskus ratsastuskisoissa, jännitin etukäteen ihan pirusti, mutta paikan päällä kaikki jännitys jotenkin katosi. Mä luotin itseeni, vaikka en ollut suunnitellut yhtään, mitä haastattelussa sanon. Ja kaikki meni hyvin. Mulla on kesätöitä. Ensimmäinen kerta, kun en mokannut haastattelua pelkojen takia. 

Lähdin tarkemmin miettimään, miksi pystyn joissain jännittävissä tilanteissa rauhoittamaan itseni ja toimimaan tosi itsevarmasti, kun taas toisinaan se ei onnistu sitten millään. Taikasana taitaa olla tahdoinvoima. Ne työhaastattelut, jotka oon mokannut, on kaikki olleet sellaisiin paikkoihin, joihin en ole oikeasti halunnut. Tänne kouluun mä halusin, mulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin tänne pääsy tai itsari. Ratsastuskisoissa mä halusin pärjätä, mä tunsin mun kisaponin läpikotaisin ja halusin näyttää sen myös muille. Ja mähän pärjäsin. Tai me, ponihan siinä suurimman työn teki, mä päätin vain vauhdin ja suunnan. Tuon työpaikan mä halusin, paskaa hommaa, mutta halusin syyn muuttaa hetkeksi muualle täältä, mä tarviin pientä lomaa tästä paikasta, kämppiksestä ja muista kavereista, vaikka niistä pidänkin. 

Ja koska mä haluan menestyä tuon koiran kanssa, uskallan luottaa siihen, että mun tahdonvoima riittää. Mä pystyn toimimaan rauhallisesti kisoissa, mä pystyn toimimaan rauhallisesti silloinkin, kun tuon koiran temppuilut ottaa päähän ja kaikki menee muutenkin päin persettä. Mulla on tulevaisuutta, ehkei missään muussa asiassa, mutta ainakin mulla on koira, harvinaisen hyvä sellainen, jonka kanssa yhteistyö pelaa harvinaisen hyvin. Enkä mä tarvii mitään muuta. 

Mutta edelleen on se yksi ongelma. Miksi mä en halua puhua? Jos pystyn tahdonvoiman avulla tekemään niin monia vaikeita asioita, miksei se riitä puhumiseen? 

En mä pysty puhumaan tästä paskasta. Lääkärikäynti takana ja mä todella mietin, voiko tuosta polista olla mulle mitään apua. Käyn juttelemassa sairaanhoitajan kanssa nyt viis kertaa, sit uudestaan lääkärille ja mietitään, jatketaanko niin vai keksitäänkö jotain muuta. Ja mun kohdalla toi jotain muuta saattaa tarkoittaa sitä, että unohdetaan koko juttu, kun ne luulee, että pärjään suht hyvin yksinkin. Tai nyt tällä hetkellä pärjäänkin, mutta entäs viikon tai kuukauden päästä?

Olin kyllä vähän omissa ajatuksissani sieltä lääkäriltä lähtiessä. Selvitin ikuisuuden kuulokkeiden johtoja, laitoin kuulokkeet korvaan ja tallustelin kotiin. Kämpillä huomasin, että en ollut laittanut koko soitinta päälle, enkä tajunnut sitä 40 minuutin kävelymatkalla...

23 kirjoitettua kesätyöhakemusta, tälle viikolle 2 haastattelua. Ja huomenna polilääkäri, enkä vieläkään tiedä, mihin mun pitää mennä ja kenet laitan lähiomaiseksi tohon esitietolomakkeeseen.

Stressaa. Mutta hei, oon edistynyt taas. Puhelimessa puhuminen, työhaastatteluiden sopiminen, ei mitään ongelmaa. Itse työhaastattelut menee varmaan penkin alle, mutta onneksi noi kaksi ekaa on paikoista, joihin en oikeasti edes halua. Eipähän harmita paljoa, jos menen mokaamaan ne. Otan ne vain harjoituksena tulevaa varten.

Ja sitä tulee miettineeksi, että tarviinko mä sitä polia? Siis oikeasti. Lääkkeet auttaa, pärjään ihan hyvin mun tunteiden kanssa ja kun en kerran pysty puhumaan näistä mitään, niin tuskin siellä käyminen edes auttaa...? Tekis mieli unohtaa koko lääkäriaika, jättää menemättä ja yrittää vielä kerran yksin. Mutta mä tiedän, että vaikeemman jakson tullessa (ja sellaisia varmasti tulee vielä) en pysty pyytämään apua.

Mä jaksoin koko viikon koulua. En lintsannut tuntiakaan.

Piti palkita itseni tuosta rentoutumalla koko viikonloppu, mutta eilisilta kului työhakemuksia kirjoitellen (kesätyöstressi), ja tänään päädyin toteamaan, että eläimillä on kumma kyky sairastua aina viikonloppuisin, ja jatkankin tästä kulkuani kohti eläinlääkäriä (heihei rahat). Jos sitä huomenna ehtis rentoutua?

Monta kertaa tänään oon tullut bloggeriin ja aloittanut kirjoittamisen. Aina se on jäänyt pariin lauseeseen, vaikka koko ajan mulla on sellainen "pakko kirjoittaa ja purkaa asioita"-olo. Mulla ei ole mitään kirjoitettavaa, mun elämässä ei yksinkertaisesti tapahdu mitään.

Tänään tapahtui sen verran, että puolen tunnin varoitusajalla soitin sille psykologille, jonka luona kävin joskus viime vuoden lopulla, ja varasin sinne ajan mun kämppikselle. En olisi muuten soittanut, mutta kaverit tietää mun soittamiskammosta ja jokainen sanoi, etten pysty soittamaan. Mun oli sitten pakko, kun oon sellanen ihminen, että teen tai ainakin yritän tehdä varmasti kaikki asiat, joihin en muiden mukaan pysty. Eikä se ollutkaan niin kamalaa. Oikeat sanat löytyivät itsestään, en saanut suunniteltua sitä puhelua etukäteen kun soittoaika meinasi loppua, enkä tiennyt mitä se psyko haluaa tietää kaverista. Muiden ongelmista on niin helppo puhua luotettavalle taholle, miksi mä en sitten pysty ikinä kertomaan kenellekään, mikä mua vaivaa?

Nää kaverin ongelmat tavallaan auttaa mua, vaikka en tietenkään toivois, että sillä menee huonosti (tai ei sillä omien sanojensa mukaan mene, kun se ei tiedosta ongelmiaan kunnolla). Mä näen, miten muut kaverit suhtautuu siihen ja tiedän, että vielä jonain päivänä mä uskallan kertoa ainakin kämppikselle sen, etten aina oo se sama ihminen joka kavereiden seurassa olen.

Jotenkin toi psykolle soittokin auttoi, vaikka en käy siellä enää ja se tuskin edes muistaa mua, tuli vaan sellanen tunne, että hei, kyllä tässä maailmassa apua saa. Jos mä olisin tyyliin hyppäämässä junan alle, mä tiedän että voisin soittaa terkalle tai sille, jos en ketään muuta keksis. Vaikka en saisi sanottua mitään, ehkä se tunne siitä, että joku välittää, riittäisi ja jaksaisin sen avulla jatkaa edes hetken. Ja onhan se poliaikakin viikon päästä... Mä niin toivon että sieltä löytyy joku, jolle pystyisin puhumaan.

Tältä viikolta jo kahdesta koulupäivästä selvitty, kolme jäljellä. Voimat alkaa loppua, mutta pakko jaksaa. Stressaan amiksen puolen tunneista nykyään ihan hirveesti, kun meillä on niin usein ryhmätöitä (arvotaan ryhmät, hyi helv) ja esitelmiä, ja vihaan niitä molempia. Kavereiden kanssa ryhmätyöt on jees ja esitelmätkin menee, mutta mulle melkein tuntemattomien muiden luokkalaisten seurassa molemmat on kamalia.

Syntyihän sitä tekstiä. Vaikka ei mulla pitänyt olla mitään kirjoitettavaa. Helpotti tai ei, ainakin sain hetkeksi jotain tekemistä.

Mä oon kateellinen mun veljelle siitä, että se pystyy oppimaan mokailuistaan, eikä ota nokkiinsa siitä, jos joku sanoo sille suoraan sen mokanneen. Se sanoo vaan ok, ei jää pyörittelemään asiaa mielessään sen enempää ja tekee seuraavalla kerralla asiat paremmin.

Mä taas... Tossa just mokasin koiran kanssa. Koirapiireistä löytyy niitä, jotka kertoo faktoja ja kannustaa, kuten tuon kasvattaja, ja niitä, joka vaan haukkuu ja kertoo mulle kaikki asiat, jotka oon niiden mielestä tehnyt väärin. Ja mä menen ja itken kasvattajan kanssa juttelun jälkeen, vaikka se ei tasan tarkoittanut mitään pahaa sen neuvoilla, kertoi vaan millaisia nää koirat osaa joskus olla, ja miten tästä eteenpäin. Se ei sanallakaan syyllistänyt eikä haukkunut, mutta silti mä pahoitin mieleni siitä.

Sain sit vielä noita haukkuviakin tyyppejä kimppuuni. Pyörittelen jatkuvasti niiden kommentteja päässäni ja mietin, että oonpas paska koiranomistaja, vaikka samalla tiedän, että en mä oikeasti mokannut niin pahasti kuin ne väittää. Veli olis tässä tilanteessa vaan lukenut ne kommentit, vastannut niille että okei, te ootte sitä mieltä ja minä tätä mieltä. Mun täytyy koota itteäni pari päivää, ennen kuin voin edes harkita vastaavani niille mitään. Ja varmaan vielä vuodenkin päästä mietin sitä, kuinka suuresti (ja paskanmarjat) mokasin tuon koiran kanssa, ja jos se tekee toiste saman jutun mistä tää koko hässäkkä lähti, varmasti muistan muiden kommentit ja oon heti syyllistämässä itteäni. Vaikka kasvattaja nimenomaan sanoi, että nää nyt vaan on välillä tämmösiä, eikä siihen voi paljoa omalla käytöksellä vaikuttaa.

Kaiken lisäksi mua ärsyttää se, että jos suutun jollekin, kuten nyt noille haukkujille, käännän sen suuttumuksen lopulta itseeni. En mä ole kohta enää vihainen niille, vihaan vaan itseäni entistä enemmän.

Kaks päivää koulua veti voimat pois, tänään en enää pystynyt raahautumaan sinne. Miten ihmeessä mä selviän seuraavaan lomaan asti? Lukion tunneilta poissaolot tältä jaksolta täynnä ja lukiota neljänä päivänä viikossa, ne on ainakin pakko olla koulussa. Eikä sitä joka viikko voi amiksenkaan tunneilta lintsata tai tulee liikaa poissaoloja niiltäkin. Kaks päivää oli liikaa, mitäs sitten kun ensviikolla pitäisi jaksaa viisi päivää...

Helmikuussa vaihtuu jakso, mutta ei paljon helpota. Sillon meillä on jotain sellasia koulutuksia, joilta ei saa olla tuntiakaan pois. Sitä seuraava jakso työssäoppiminen, sieltäkään voi paljoa olla pois, vaikka mietin kyllä, että pitäiskö yrittää saada siihen työharjottelun kohdalle edes joku viikon saikku, jos sen avulla jaksais taas paremmin. Pystyis nukkumaan muutaman yön paremmin ja ehtis tekemään muutakin kuin kouluhommia ja koiranhoitoa. Mutta siihen on vielä aikaa, kattoo sillon sitten mikä on tilanne. Muutenkin mietin, että yritän saada sen paikan jostain muusta kaupungista, sais olla hetken itsekseen vaunussa asumassa, kun tää soluasuminenkin vaatii multa paljon, vaikka kämppis onkin hyvä kaveri.

Viimeaikoina ei oo ahdistanut melkein yhtään. Ahdistus on vaihtunut väsymykseksi, en jaksa tehdä mitään, haluaisin vaan nukkua jatkuvasti. Itsari houkuttaa vaan siksi, koska sen jälkeen ei edes tarvitsisi jaksaa.

Lenkillä jaksoin tänään käydä, oli pakko saada kiusata itseään jotenkin, joten juoksin niin kauan, etten enää meinannut pysyä pystyssä. Kivasti hajotin siinä sivussa nilkankin taas, eihän siitä ookkaan kun puoli vuotta kun se nyrjähti enkä voi vieläkään juosta ilman, että loppupäivänä se ei taivu mihinkään.

Vituttaa.

Kai kaikki on oikeasti ihan hyvin, vaikka aamuisin en jaksaisikaan nousta sängystä, vaan haluaisin jäädä tekemään itsemurhasuunnitelmia. Polin lääkäriaika stressaa, en tiedä yhtään mihin pitäisi mennä ja mitä sanoa. Esitietolomakkeeseen pitäisi merkitä lähiomainen, mutta ei mulla ole ketään kenen tiedot voisin tuonne antaa, ettei ne vahingossakaan kerro kenellekään mitään.

Aamuisin mä en jaksaisi olla, mutta kunhan saan taas raahattua itseni koululle, olo paranee ja olen koko päivän taas se ihminen, joka "ei voi olla masentunut", kuten kaverit sanovat. Enkä mä vieläkään esitä niille mitään(paitsi sen, kun sanoin niille, että lääkärin mukaan mulla on masennus, mutta ei musta tunnu siltä), mulla on niiden seurassa oikeasti hyvä olla. Mä olen oikeasti se positiivinen, elämänhaluinen ja aina menossa oleva ihminen, enkä tämä masentunut paska, joka olen yksinolessani ja aamuisin, vaikka kämppis onkin täällä seurana.

Loman aikana lihoin melkein kaikki laihtumani kilot takaisin, annoin siihen itselleni luvan. Mutta nyt seuraavaan jouluun on melkein vuosi aikaa, nyt voi vapaasti laihtua ilman, että tarvitsee olla porukoilla ilmaisen ruokapöydän vieressä pitkiä aikoja putkeen.