Monta kertaa tänään oon tullut bloggeriin ja aloittanut kirjoittamisen. Aina se on jäänyt pariin lauseeseen, vaikka koko ajan mulla on sellainen "pakko kirjoittaa ja purkaa asioita"-olo. Mulla ei ole mitään kirjoitettavaa, mun elämässä ei yksinkertaisesti tapahdu mitään.

Tänään tapahtui sen verran, että puolen tunnin varoitusajalla soitin sille psykologille, jonka luona kävin joskus viime vuoden lopulla, ja varasin sinne ajan mun kämppikselle. En olisi muuten soittanut, mutta kaverit tietää mun soittamiskammosta ja jokainen sanoi, etten pysty soittamaan. Mun oli sitten pakko, kun oon sellanen ihminen, että teen tai ainakin yritän tehdä varmasti kaikki asiat, joihin en muiden mukaan pysty. Eikä se ollutkaan niin kamalaa. Oikeat sanat löytyivät itsestään, en saanut suunniteltua sitä puhelua etukäteen kun soittoaika meinasi loppua, enkä tiennyt mitä se psyko haluaa tietää kaverista. Muiden ongelmista on niin helppo puhua luotettavalle taholle, miksi mä en sitten pysty ikinä kertomaan kenellekään, mikä mua vaivaa?

Nää kaverin ongelmat tavallaan auttaa mua, vaikka en tietenkään toivois, että sillä menee huonosti (tai ei sillä omien sanojensa mukaan mene, kun se ei tiedosta ongelmiaan kunnolla). Mä näen, miten muut kaverit suhtautuu siihen ja tiedän, että vielä jonain päivänä mä uskallan kertoa ainakin kämppikselle sen, etten aina oo se sama ihminen joka kavereiden seurassa olen.

Jotenkin toi psykolle soittokin auttoi, vaikka en käy siellä enää ja se tuskin edes muistaa mua, tuli vaan sellanen tunne, että hei, kyllä tässä maailmassa apua saa. Jos mä olisin tyyliin hyppäämässä junan alle, mä tiedän että voisin soittaa terkalle tai sille, jos en ketään muuta keksis. Vaikka en saisi sanottua mitään, ehkä se tunne siitä, että joku välittää, riittäisi ja jaksaisin sen avulla jatkaa edes hetken. Ja onhan se poliaikakin viikon päästä... Mä niin toivon että sieltä löytyy joku, jolle pystyisin puhumaan.

Tältä viikolta jo kahdesta koulupäivästä selvitty, kolme jäljellä. Voimat alkaa loppua, mutta pakko jaksaa. Stressaan amiksen puolen tunneista nykyään ihan hirveesti, kun meillä on niin usein ryhmätöitä (arvotaan ryhmät, hyi helv) ja esitelmiä, ja vihaan niitä molempia. Kavereiden kanssa ryhmätyöt on jees ja esitelmätkin menee, mutta mulle melkein tuntemattomien muiden luokkalaisten seurassa molemmat on kamalia.

Syntyihän sitä tekstiä. Vaikka ei mulla pitänyt olla mitään kirjoitettavaa. Helpotti tai ei, ainakin sain hetkeksi jotain tekemistä.