Koirablogin lukijat eivät saa tietää vielä hetkeen, että musta ja piskistä tulee kesän ajaksi väliaikasia turkulaisia. Mä kävin vuoden ekassa kesätyöhaastattelussa ja nyt on nimi paperissa, joten sinne mennään. Tein taas sen saman asian kuin esimerkiksi nykyisen koulun haastattelussa tai joskus ratsastuskisoissa, jännitin etukäteen ihan pirusti, mutta paikan päällä kaikki jännitys jotenkin katosi. Mä luotin itseeni, vaikka en ollut suunnitellut yhtään, mitä haastattelussa sanon. Ja kaikki meni hyvin. Mulla on kesätöitä. Ensimmäinen kerta, kun en mokannut haastattelua pelkojen takia.
Lähdin tarkemmin miettimään, miksi pystyn joissain jännittävissä tilanteissa rauhoittamaan itseni ja toimimaan tosi itsevarmasti, kun taas toisinaan se ei onnistu sitten millään. Taikasana taitaa olla tahdoinvoima. Ne työhaastattelut, jotka oon mokannut, on kaikki olleet sellaisiin paikkoihin, joihin en ole oikeasti halunnut. Tänne kouluun mä halusin, mulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin tänne pääsy tai itsari. Ratsastuskisoissa mä halusin pärjätä, mä tunsin mun kisaponin läpikotaisin ja halusin näyttää sen myös muille. Ja mähän pärjäsin. Tai me, ponihan siinä suurimman työn teki, mä päätin vain vauhdin ja suunnan. Tuon työpaikan mä halusin, paskaa hommaa, mutta halusin syyn muuttaa hetkeksi muualle täältä, mä tarviin pientä lomaa tästä paikasta, kämppiksestä ja muista kavereista, vaikka niistä pidänkin.
Ja koska mä haluan menestyä tuon koiran kanssa, uskallan luottaa siihen, että mun tahdonvoima riittää. Mä pystyn toimimaan rauhallisesti kisoissa, mä pystyn toimimaan rauhallisesti silloinkin, kun tuon koiran temppuilut ottaa päähän ja kaikki menee muutenkin päin persettä. Mulla on tulevaisuutta, ehkei missään muussa asiassa, mutta ainakin mulla on koira, harvinaisen hyvä sellainen, jonka kanssa yhteistyö pelaa harvinaisen hyvin. Enkä mä tarvii mitään muuta.
Mutta edelleen on se yksi ongelma. Miksi mä en halua puhua? Jos pystyn tahdonvoiman avulla tekemään niin monia vaikeita asioita, miksei se riitä puhumiseen?
En tunnista, olet väärästä kaupungista ja eri ikäpolvea :) mutta kommentoin nyt taas...
VastaaPoistaPsykologille puhuminen ei ole mikään itsestään selvä ja autuaaksi tekevä asia. Itse kävin psykolla tähänastisista masennusjaksoista pahimman aikaan, _enkä kertaakaan kertonut itsetuhoisista ajatuksistani_. Puhuin vaan väsymyksestä ja haluttomuudesta ja siitä kuinka kaikki tuntuu niin turhalta paskalta. Itsetuhoisuus on kuitenkin ainakin minulle hyvin henkilökohtainen asia ja arvelin että psyko tarttuisi siihen kuin monni akvaariolasiin emmekä sitten pääse siitä jauhamisesta koskaan eteenpäin. Jos mietinkin itseni tappamista kaiken päivää niin psykolla oli ihan mukava jauhaa jostain muusta. Uskon että psyko arvasi kyllä jotain pitkistä hihoista ja liiankin ei-ei-enhän-minä vastauksista, mutta ei ottanut asiaa puheeksi kun en itse siitä aloittanut.
Tiesin myös että vaikka ajatukset vaivasi ja suunnitelmiakin oli niin en oikeasti ollut itseäni tappamassa. Enemmän apua minä tarvitsin siihen että saisin itseni pidettyä liikkeellä enkä vaan umpeutunut kotiini, ja tässä siitä psykologista oli oikeasti iloa. Hän osasi olla kannustava jo siitä että olin käynyt kaupassa ja jaksoin peseytyä edes kerran viikossa...:)
Ehkä et halua puhua koska et tunne tarvitsevasi sitä niin kovasti ja/tai et luota psykologiin tarpeeksi? Ehkä olet liian tottunut olemaan se joka pärjää ja kannattelee muita että oman pärjäämättömyyden ja ahdistuksen tunnustaminen ei tunnu omalta itseltä? Olet selvinnyt niin paljosta että ahdistuksen valittaminen tuntuu hölmöltä, onhan sitä ennenkin pärjätty? Psykolle puhuminen on myös tavallaan sen myöntämistä että nyt en pärjää itse, toisaalta silloin kun on energiaa hoitaa pyskojuttuja ei yleensä ole huonoimmillaan, joten tuntuu myös siltä että emmä oikeestaan mitään apua tarvitse.
Psykolle puhumiseen ei myöskään liity mitään julkista näyttämistä siitä että pystyit ja ole siinä hommassa yksin toisin kuin koiran tai hevosen kanssa, eläimen kanssa on pakko pitää itsensä kasassa koska se luottaa sinuun niin täysin. Monesti on helpompi olla vahva kun on 'pakko'...
Aikamoista keittiöpsykologisointia...sori :P
"Ehkä olet liian tottunut olemaan se joka pärjää ja kannattelee muita että oman pärjäämättömyyden ja ahdistuksen tunnustaminen ei tunnu omalta itseltä? Olet selvinnyt niin paljosta että ahdistuksen valittaminen tuntuu hölmöltä, onhan sitä ennenkin pärjätty?"
PoistaTämä. Kiitos. Hassua, kun en oo koskaan tajunnut tuota itse. Tai tavallaan joo, mutta en oo koskaan tajunnut, että se voi olla juuri se syy siihen, miksen pysty puhumaan.
En tunne, mutta oot ihan hirmukaunis! Etenkin siin kuvas missä oot hepan selässä (siel Omistaja-sivulla) :)
VastaaPoistaSamaa mieltä!(:
PoistaKiitos :)
Poistanätti olet :)
VastaaPoistamullakin on puhumisongelmia ja jos niihin keksin jonkun parannuksen niin kerron sulle. kiva kuitenkin että sait kesätöitä. ja sait mut muistamaan, että itsekin pitäisi hakea...
Kiitos :) Mäkin lupaan kertoa sulle, jos keksin jotain, mikä helpottais puhumista.
PoistaToivottavasti työnhaussa onnistaa, pidän sulle peukkuja!