Mä oon kateellinen mun veljelle siitä, että se pystyy oppimaan mokailuistaan, eikä ota nokkiinsa siitä, jos joku sanoo sille suoraan sen mokanneen. Se sanoo vaan ok, ei jää pyörittelemään asiaa mielessään sen enempää ja tekee seuraavalla kerralla asiat paremmin.

Mä taas... Tossa just mokasin koiran kanssa. Koirapiireistä löytyy niitä, jotka kertoo faktoja ja kannustaa, kuten tuon kasvattaja, ja niitä, joka vaan haukkuu ja kertoo mulle kaikki asiat, jotka oon niiden mielestä tehnyt väärin. Ja mä menen ja itken kasvattajan kanssa juttelun jälkeen, vaikka se ei tasan tarkoittanut mitään pahaa sen neuvoilla, kertoi vaan millaisia nää koirat osaa joskus olla, ja miten tästä eteenpäin. Se ei sanallakaan syyllistänyt eikä haukkunut, mutta silti mä pahoitin mieleni siitä.

Sain sit vielä noita haukkuviakin tyyppejä kimppuuni. Pyörittelen jatkuvasti niiden kommentteja päässäni ja mietin, että oonpas paska koiranomistaja, vaikka samalla tiedän, että en mä oikeasti mokannut niin pahasti kuin ne väittää. Veli olis tässä tilanteessa vaan lukenut ne kommentit, vastannut niille että okei, te ootte sitä mieltä ja minä tätä mieltä. Mun täytyy koota itteäni pari päivää, ennen kuin voin edes harkita vastaavani niille mitään. Ja varmaan vielä vuodenkin päästä mietin sitä, kuinka suuresti (ja paskanmarjat) mokasin tuon koiran kanssa, ja jos se tekee toiste saman jutun mistä tää koko hässäkkä lähti, varmasti muistan muiden kommentit ja oon heti syyllistämässä itteäni. Vaikka kasvattaja nimenomaan sanoi, että nää nyt vaan on välillä tämmösiä, eikä siihen voi paljoa omalla käytöksellä vaikuttaa.

Kaiken lisäksi mua ärsyttää se, että jos suutun jollekin, kuten nyt noille haukkujille, käännän sen suuttumuksen lopulta itseeni. En mä ole kohta enää vihainen niille, vihaan vaan itseäni entistä enemmän.