210

Nyt mä haluan kirjoittaa siitä, Maxista. Hah, taas yksi nimi lisää, kyllä joku mut pian tunnistaa, mutten jaksa enää välittää.

Max siis tuli meille kun olin jotain 7. Pentuaika meni hyvin, mutta Maxin teini-iässä se alkoi. Sitä lenkitti pari mua vähän vanhempaa tyttöä jotka kiusasivat sitä, joten Max tietysti yhdisti mut niihin. Se saattoi purra ihan vain siksi, koska satuin kävelemään sen ohi tai katsomaan sitä päin, ja se tasan roikkui mun sormissa kiinni niin kauan, että sain äidin huudettua paikalle. Monta kertaa pienenä pyysin äidiltä, että laitettaisiin Max pois, kun en jaksanut aina varoa sitä. Mutta en mä koskaan oikeasti halunnut siitä eroon.

Olin muistaakseni nelosella kun päätin, että nyt tämä loppuu. Aloin tehdä Maxin kanssa kunnolla töitä. Hoidin sen ruokinnan, suurimman osan lenkityksistä, harjauksen, kaiken silläkin uhalla, että se saattoi napata sormiin kiinni koska tahansa. Helppoa sen kanssa ei todellakaan ollut, mutta silloin mä oikeastaan löysin musta kunnolla sen päättäväisen ja itsevarman puolen - en mä koskaan pelännyt, opin väistämään hampaita varsin taitavasti ja tuloksetkin alkoi näkyä tosi nopeasti.

Ala-asteen loppupuolella Max ei enää purrut mua, eikä sen jälkeenkään kertaakaan. Se, mitä meidän välillä oli, oli jotain sellaista, mitä mulla tuskin tulee enää yhdenkään koiran kanssa olemaan. Yhdessä koetut vaikeudet lujitti suhdetta tosi paljon. Mä luotin siihen ja se luotti muhun. Se kulki mun kanssa vapaana missä tahansa, seurasi mua melkein kaikkialle, osasi jotain 50 temppua joihin kaikkiin palkaksi riitti mun kehu, se nukkui mun vieressä ja mä en suostunut tekemään mitään ilman sitä. Koulusta kotiintulo oli aina mukavaa, kerrankin kotona oli joku joka odotti ja tuli iloisena vastaan, oli joku joka puolusti mua veljeltä eikä valittanut jatkuvasti mun tekemisistä. Sille oli helppo puhua ja kertoa asiat, joita en pystynyt sanomaan ääneen. Se piti mut hengissä.

Max oli nuorempana terveydenkin osalta varsinainen murheenkryyni. Eläinlääkärit sanoivat, ettei se voi elää yli 7-vuotiaaksi. Tänään, lopetuspäivänään Maxilla oli ikää 13 vuotta ja 9 kuukautta. Lopetuspäätös oli yksin mun tekemä, äiti tuki mun päätöstä alusta asti, isä ei ymmärrä vieläkään, miksi Max piti lopettaa. Mutta, eräälle ruskealle hevosfoorumille kirjoittamastani viestistä löytyy esimerkiksi seuraavat oireet:
-Kaatuilu ja muu kompurointi
-Ei jaksa poistua pihasta, kulkee ulko-ovelta max. 20m päähän, joskus harvoin (alle kerran viikossa) saattaa kävellä takapihalle asti
-Huutaa jos jää yksin, ei ole ennen tehnyt tätä, nyt selkeästi stressaa yksinolosta (kenties heikentyneiden aistien takia?)
-Epileptiset(?) kohtaukset, tosi harvakseltaan mutta kuitenkin, sokeutuu kokonaan ja menee jotenkin sekaisin 2-30min ajaksi kohtauksen jälkeen
-Nukkuu lähes 24/7
-Ei pääse makuulta eikä aina istumastakaan ylös, vaan tarvitsee "nostoapua"
-Kuulon ja näön heikkeneminen
-Ei pääse yhtä piharappusta ylös, eikä jaksa aina ylittää edes ulko-oven kynnystä vaan kaatuu siihen
-Kaikki liikkuminen todella vaikean näköistä, varmasti sattuu jostakin
-Yskiminen on päivittäistä, joskus vähäisempää, joskus runsaampaa
-Dementia tms, joskus tuo vaan tuntuu olevan ihan hukassa
-Lonkkavika, liekö kuinka kivulias...
-Juo monta kertaa enemmän kuin aiemmin
-Huonot hampaat, ei pysty syömään esim. kuivaa nappulaa, vaan se pitää turvottaa. Muutoinkin ruokahalu vähentynyt.

Tuota listaa lukiessa tulee mieleen, että tämä päätös olisi pitänyt tehdä niin paljon aiemmin. Mutta kun mä en asu koko koiran kanssa samassa talossa enää, oletin muiden hoitavan sen asian. No, eivät hoitaneet vaan jättivät taas paskahommat mulle. MUN piti selittää isälle, miksi Maxin kompurointi ei ole söpöä. MUN piti kertoa sille, että Maxin hengissä pitäminen on kohta jo (ellei ollut jo) rääkkäyksen puolella. MUN piti sanoa äidille, että se on ihan oikeasti loppu, ei sitä lääkkeet enää auta.

Kuvapläjäys, anteeksi kuvien laatu, ovat kaikki _vanhoja_ enkä sillon osannut kuvata. Ja kyllä, nyysin kuvat petsiestä, siksi joissain petsie-leima, kun en jaksanut kaivaa niitä koneelta.

Me pieninä...

Me vähän vanhempina

Mulla on huono omatunto. Mä tavallaan tapoin mun parhaan ystävän. Vaikka tiedän, että tää oli sen parhaaksi. Yritän vaan lukea tätä ja päästä tästä olosta eroon:

Jos niin käy
että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani
niin sinun on tehtävä
mitä on tehtävä
sillä viimeistä matkaa
ei kukaan ole estävä
sinä tulet surulliseksi
-minä ymmärrän
älä anna surusi estää sinua
sillä tänä päivänä enemmän
kuin koskaan ennen
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan
Meillä on ollut niin
monta hyvää vuotta
tulevaa ei kannata surra
et haluaisi minun kärsivän
kun aika koittaa,
anna minun mennä...
Vie minut sinne missä 
he auttavat minua
mutta pysy luonani loppuun
pidä minua lujasti ja
puhu minulle
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet
Tiedän että aikanaan
sinäkin huomaat sen olevan ystävyyttä 
jota minulle osoitat
vaikka häntäni on viimeisen
kerran heilahtanut
niin kivulta ja kärsimykseltä 
olen säästynyt
Älä sure sitä että
sen täytyy olla sinä
jonka täytyy tehdä päätös
olemme olleet niin läheisiä
- me kaksi näinä vuosina
älä anna turhaan sydämesi itkeä

Ja nyt mä pelkään, että menetän pian Torenkin. Se on nyt mun paras ystävä, kun Maxia ei enää ole.

Rakkain.

Anteeksi, tästä tuli vähän turhan pitkä, ja silti en kertonut puoliakaan. Vetäydyn hetkeksi blogimaailmasta, tää ei tee mulle hyvää nyt. Yrittäkäähän kaikki rakkaat pärjätä!