216

Mä vannon, että mulle ei tule koiraa, jos painan sen hakupäivänä alle 50 kiloa. Mä en silloin voi olla siinä kunnossa, että jaksaisin pentua, jonka haen näillä näkymin reilun kuukauden päästä Suomeen Liettuasta (sopivasti serkun hääviikonloppuna, sainpahan kunnon syyn miksen voi mennä sinne).

Tämä syömisvammailu loppuu nyt. Jos mun on pakko laihtua, teen sen ainakin terveellisemmin, en nälkiinnyttämällä itseäni. En kuitenkaan katoa kokonaan sh-foorumeilta, koska (uskokaa tai älkää) niillä pyörii mahdottomasti parantumismyönteistä porukkaa ja oon kesän aikana oppinut, että vertaistuki todella toimii. Plus jos luen muiden ahdistuksesta, jonka syöminen aiheuttaa, muistan aina miksi en halua enää palata siihen.

Tavallaan en vieläkään halua lopettaa tätä. Mä haluan edelleen olla pienin ja laihin, mä haluan kuihtua kokonaan pois sun muuta paskaa, mutta mä en kuuntele sitä enää. Mä en anna niiden äänten vetää mua enää yhtään syvemmälle. En vain suostu siihen. Koska tänään taas löysin itsestäni sen päättäväisen puolen, tiedän että tämä päätös tulee myös pitämään.

Nyt mä menen syömään, koska mulla on nälkä. Tiedän etten liho, vaikka olenkin tänään jo vetänyt litran jäätelöä ja aion syödä vielä purkillisen hernaria. Ahdistaa, mutta ahdistakoot. Ei siihen kuole. Ei syömiseen kuole, syömättömyyteen voi kuollakin. Ja sitähän mä en halua.

Jos alkaa ahdistaa liikaa, syön vaikka diapamin voimin.