219

Harrastan näemmä taas monta kertaa päivässä kirjoittamista, mutta ei voi mitään.

A-h-d-i-s-t-a-a. Syöminen. Ja syömättömyys. En taas tiedä itsekään mitä haluan.

Mä vihaan sitä, kuinka mun päähän saattaa koska vaan tulla ajatus siitä, että haluan kuolla. Kun en oikeasti edes halua. Kai. Tänäänkin oltiin kämppiksen ja koirien kanssa lenkillä, leikin kameralla, naurettiin siinä jotain ja katseltiin koirien rallia, mä olin oikeasti ihan iloinen ja mietin sitä silti. Miten, missä ja milloin. Vaikka oon päättänyt ne kaikki paitsi ajan jo kauan sitten, jaksan silti pyöritellä niitä päässäni tuntikausia. Jos vaikka löytyisi parempi tapa tai paikka. Jotenkin lohduttavaa tietää, että voi kuolla koska tahansa, jos tulee liian vaikeaa. Jos ei vaan enää jaksa.

Mietin vaan niitä kesän sekoiluja. Mitä jos ne ei jääneetkään viimeisiksi yrityksiksi? Mitä jos mä vien sen joskus pidemmälle ja kuolen oikeasti? En mä sitä halua. Haluan vaan leikkiä kuolemalla, vaikkei siinä olekaan mitään järkeä.

Jonain päivänä mä vielä tuhoan mun ja kämppiksen välit lopullisesti. En tajua miten se jaksaa katsoa mua, vaikka suutun välillä jostain pikkujutuista.