Mä en tiedä mitä mä haluan vai haluanko mä yhtään mitään. Mulla ei ole hajuakaan siitä, haluanko mä tosissani parantua tästä. Aina välillä olen varma siitä että haluan, toisessa hetkessä totean tän kaiken olevan osa mua ja päätän, etten edes halua tästä eroon. Tai ehkä haluankin, mutten uskalla edes yrittää, pelkään etten osaa elää ilman näitä ajatuksia ja tunteita.
Viiltelyn suhteen samat fiilikset. Mutta ainakin mä yritän lopettaa, vaikken edes tiedä haluanko sitä. Suurimman osan ajasta taidan kuitenkin olla sitä mieltä, että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Voin samaistua tähän tekstiin niin paljon. En tiedä haluanko tosissani parantua, vai onko tämä vaan minua itseni ja minuus pakottaa tappamaan itseni.
VastaaPoistaOot kumminkin ihana :) paljon tsemppiä ! <3
Mulla on ihan samanlaisia ajatuksia. Haluanko oikeasti eroon tästä kaikesta? Onko kaikki vain käynyt niin tutuksi, etten osaa elää ilman niitä?
VastaaPoistaVoimia!♥
Ai, meitä on näin monta! Onko kellään mitään ratkaisuehdotuksia sen lopullisen lisäksi? Kannattaako edes hakea apua, ellei edes ole varma haluaako sitä tai jaksaako edes yrittää parantua?
VastaaPoistaTsemppiä teille kaikille!
Kiitos kaikille♥ Hassua huomata, ettei olekaan yksin näiden ajatusten kanssa.
VastaaPoistaDarkie, tottakai kannattaa hakea apua, vaikkei olisikaan varma siitä, haluaako parantua! Kukaan ei kuitenkaan voi koskaan pakottaa sua parantumaan, eikä avun hakemisessa oikeasti menetä mitään :)
Hmmmm...vaikeeta nyt muotoilla taas mitä ajattelen. Tuntuu jotenkin että ajattelet että paraneminen on jotenkin isompi asia kuin se loppujenlopuksi ehkä on. Toki elämä on erilaista jos ei tee mieli tappaa itseään tai viillellä, mutta ei noiden asioiden puuttuminen tee sinusta vähemmän sinua. Olethan kuitenkin paljon muutakin kuin ongelmasi.
VastaaPoistaOmat mt-ongelmani ovat sellaisia ettei niistä parane, ja lääkärikammosta ja lääkekielteisyydestäni johtuen tässä mennään ihan luomusti ja koitetaan pärjäillä. Voi olla että seinä tulee vastaan jossain vaiheessa tai sitten ei, sen näkee sitten.
Päätin joskus että jos elämä on samaa paskaa vielä kymmenen vuoden päästä niin voin ihan hyvin tappaa itseni.
Tuo rajapyykki meni jo ja subjektiivisesti tarkastellen elämäni ei ole kovin paljoa muuttunut. Miksi sitten olen vielä tässä? Ehkä suurin muutos on se että ymmärsin että ne itsetuhoiset ajatukset ovat (ainakin minulla) 98% vain ajatuksia. Eivätkä ajatukset tapa. Ne huonot ajat ovat niitä huonoja _hetkiä_, eikä niin päin että ne hyvät ajat olisivat vaan pieniä tuikkuja pimeässä.
Masennus ja itsetuhoisuus ovat osa elämäsi kaarta eikä se osa sieltä katoa vaikka elämästäsi tulisikin ihan tavallista ja hyvää. Se voi olla yksi merkittävä osa sitä mikä tekee sinusta sinut, mutta sen ei tarvitse olla se ainoa asia joka määrittää sen millainen olet.
Voi olla että masennuksen jälkeen oman minuuden kaivaminen esiin voi olla vaikeaa ja tuntua valheelliselta, mutta kyllä se kannattaa. Paraneminen tuntuu aina jossain määrin siltä että yrittää kusettaa jotakuta (enimmäkseen itseään). Todellisuudessa kuitenkin sairaus on kusettanut sinua, ja vaikka tuntuu että ilo asioista ei kestä kuin hetken on se hetkikin enemmän kuin ei mitään.
Lisäksi jostain typerästä syystä masennusta pitäisi aina todistella rypemällä mahdollisimman syvällä murheen alhossa että sinut edes otetaan tosissaan, omatkin tuttuni ovat välillä möläytelleet aikamoisia sammakkoja vaikka ovat ihan tietoisia ongelmistani.
Siksi ammattiavusta voi olla hyötyä vaikkei olisikaan varma mitä haluaa, ainakin joku tunnustaa ja myöntää ongelmasi olemassaoleviksi. Lisäksi joillekkin lääkehoito voi olla se porras tavalliseen tai ainakin tavallisempaan elämään. Masennuksen ja ahdistuksen kanssa ei yleensä jaksa tehdä juuri mitään joten ajatus kokonaisesta paranemisprosessista voi olla aika lamaannuttava, ei hoitoon hakeutuminen ole mikään pakko mennä koko mankelin läpi. Ensimmäinen askel voi olla juuri vaikka ahdistuksen kahliminen lääkkeillä niin energiaa vapautuu muuhunkin.
muuttuminen on aina pelottavaa. sekin siis voi pelottaa että ajattelee parantumista. koska eihän sitä edes muista millaista on olla terve.
VastaaPoistatotta kai sulla on elämä ilman tätä kaikkea surua. sulla on edessäsi vaikka mitä. voimia <3