239

Unohdin eilen ruokkia koiran, mitään pahaa ei tapahtunut mutta olen silti vihainen itselleni. Eihän se aikuisen koiran kohdalla haittaa, pärjää tuo muutaman päivän ilman ruokaakin ihan helposti, mutta entäs sitten kun (jos) mulla on se pentu? Sen ruokkimista ei saa unohtaa, ei vaikka olisi kuinka väsynyt.

Koira on muutenkin alkanut perseillä mun seurassa, kai nyt kun se on ihan liian vähällä liikunnalla, suuremmillakin ulkoilumäärillä aktiiviselta koiralta hajoaisi pää. En kehtaa pyytää kämppistä lenkittämään sitä jatkuvasti, joten yritän väkisin raahata itseni sen kanssa ulos joka päivä. Päässä pyörii vaan enjaksaenjaksaenjaksa enkä oikeastikaan jaksa, mutta yritän silti. Oltiin me tänäänkin hetki ulkona, vähän liiankin kauan kun kaikkien oli taas pakko tulla rapsuttamaan tuota. "Minkä rotuinen se on, minkä ikäinen se on, oikun se on kauniin värinen, onpas se energinen..." Tyydyn kohtalooni ja vastailen muiden kysymyksiin, kun en kehtaa paeta paikalta vaikken jaksaisi tänään yhtään ihmistä. Yhden vastaantulijan kanssa puhuttiin kauemman, puhuttiin vanhoista koirista, Maxin ja vastaantulijan koiran lopetuksista, siitä miten siitä selviää. Ei siitä selviä.

Huomaan sulkeneeni ajatukset Maxista kokonaan pois mielestä, tänään ikävä taas vyöryy päälle. Välillä olen puhunut kämppikselle Maxista kuin se olisi edelleen elossa, enkä ole ikinä jaksanut korjata sanomaani, kämppis korjatkoon sen mielessään. En halua korjata sitä. En suostu hyväksymään sitä tosiasiaa, ettei Maxia enää ole. Ettei mulla ole enää mitään syytä elää, mulla ei ole enää sitä koiraa, joka on ollut mulle aina tärkeämpi kuin oma äiti.

Ihanaa, talkkari tulee pian käymään ja oon täällä silmät punasina, huone on kuin mikäkin kaatopaikka ja hiukset on nähneet suihkun viimeksi viikko sitten. Pitäisi ehkä tehdä jotain.

Salaisessa uutta!