242

Kämppis paiskaa oven kiinni perässään, me paiskotaan aina ovia, jään taas yksin ja ahdistus valtaa mielen. Tuijotan käden arpia, tekisi mieli tarttua terään, mutta ei, en mä saa.

En tiedä miksi aina odotan kämppiksen lähtöä niin innolla, ajattelen että saan yksin jotain aikaiseksi ja vietän aikaa koiran kanssa. Ja joka kerta joudun pettymään itseeni, joka kerta huomaan, etten taaskaan jaksanut tehdä mitään. Yritän taas haaskata aikaa, joten blogi(t) tulevat saamaan monta uutta tekstiä viikonlopun aikana, kun en jaksa tehdä mitään muutakaan. Salaisessa on nytkin uutta!

Söin tänään liikaa, siis jopa "normaalien" ihmisten mittakaavalla. Sipsiä, karkkia, jäätelöä, kaikkea mitä olen yrittänyt kieltää itseltäni. Tekisi mieli mennä oksentamaan, mutta en mä saa aloittaa sitä. Viiltelyn suhteen en koskaan uskonut ketään, en uskonut että siihen voi jäädä koukkuun. Tällä kertaa uskon sen mitä sh-foorumilla kerrotaan, ainakin yritän uskoa. Kai tää syöminen voi tehdä ihan hyvääkin.

Alatte varmaan kyllästymään koira-aiheisiin, mutta en mä osaa kirjoittaa mistään muustakaan. Olen jauhanut samoja asioita Maxista jo pidemmän aikaa, mutta jauhan niitä silti lisää.

Mä muistan, kuinka monta kertaa huusin äitiä auttamaan, irrottamaan Maxin hampaita mun sormista, kun en itse saanut sitä irti. Se puri tosissaan, toiset pitivät sitä hulluna ja olisivat antaneet sille tappotuomion heti. Mä tiesin, että se vain pelkäsi. Mä siedin sen, että se saattoi koska tahansa käydä päälle jos kävelin sen ohi tai erehdyin katsomaan sitä päin. Joskus sanoin äidille, etten jaksa sitä, haluan että me annetaan se pois, mutten koskaan oikeasti tarkoittanut sitä. Seuraavana päivänä olin taas valmis yrittämään uudelleen. Pahimpina aikoina se koira puri kaikkia jotka meni sen lähelle, joskus kukaan ei saanut ottaa siltä pantaa pois, joskus se oli kaikkien paras kaveri. Mä jotenkin ymmärsin sitä, tiesin mitä se oli joutunut kokemaan pentuna. Kyllä munkin teki useasti mieli vetää kiusaajia kunnolla turpaan, en vain koskaan uskaltanut tehdä sitä. Max ei voinut tietää, kuka oli satuttamassa sitä ja kuka ei. Se vain teki vaistojensa mukaan, puolustautui luulemaltaan vaaralta, kun ei keksinyt muutakaan vaihtoehtoa. Joskus yritin saada apua sen kouluttamiseen, mutta kaikki sanoivat sitä toivottomaksi tapaukseksi, käskivät viemään sen lopetettavaksi. Kukaan ei uskonut, että siitä voisi tulla tasapainoinen koira.

Mä tein sen kanssa töitä niin monta vuotta. Takapakkia tuli monta kertaa, välillä ehdin iloita siitä, ettei se purrut ketään moneen kuukauteen, ja seuraavassa hetkessä olinkin repimässä sitä irti sormistani. Olin monta kertaa valmis luovuttamaan sen kanssa, mutta päätin aina yrittää uudelleen. Ja se kannatti. Jossain vaiheessa huomasin kaikkien vanhojen arpien parantuneen, huomasin, etten ollut saanut hampaasta moneen vuoteen. Eikä ollut kukaan muukaan. Mä olin saanut maailman parhaan ystävän, ystävän joka jaksoi aina kuunnella, odotti ovella kun tulin koulusta, nukkui mun kainalossa ja antoi syyn nousta aamuisin.

Ei sen kanssa ollut muutenkaan helppoa. Eläinlääkärissä rampattiin milloin mistäkin syystä, tiputuksessa Max ehti olla elämänsä aikana ainakin 10 kertaa, leikkauksissa 4 kertaa, monta kertaa eläinlääkärit sanoivat tilanteen olevan toivoton, mutta me selvittiin siitä kaikesta. Kerran Max lähetettiin eläinlääkäriltä kotiin, käskettiin päättää leikkaus vai lopetus, joista lääkäri suositteli lopetusta. Me ei tarvittu kumpaakaan, me tarvittiin vain aikaa ja kärsivällisyyttä. Viimeisinä vuosina ei eläinlääkäriä enää tarvittu.

Mä en oikeasti usko, että voin ikinä saada yhdenkään koiran kanssa yhtä hyvää suhdetta mitä meillä Maxin kanssa oli. Tulihan pikkupiskikin mulle huonoista oloista, pelkopurijana ja muutenkin ongelmaisena, mutta sen kouluttaminen ei ole ikinä ollut mitään verrattuna siihen, mitä Max vaati. Tore taas, noh, onhan meilläkin ollut vaikeutemme ja sen kanssa olen päässyt kokeilemaan paljon uusia asioita, mutta ei meidän suhde ole silti mitään verrattuna siihen, mitä mun ja Maxin välillä oli.