243

Mahtui mun lapsuuteen niitä hyviäkin hetkiä. Kun mä olin pieni, meillä oli lapsia hoidossa. Mä leikin niiden kanssa, sain sitä kautta kaverin, jonka kanssa me nähdään edelleen melkein aina kun käyn porukoilla. Me leikittiin aina pikkueläimillä. Tehtiin niille kodit ja kokonainen pikkukylä meidän pihan sepelille. Muistan vieläkin meidän "päähenkilöiden" nimet, mulla oli aina karhu nimeltä Vilkku ja H:lla kani Töpö.

Iltaisin äiti luki mulle ja veljelle. Me saatiin aina yhdessä valita kirjat, joita me haluttiin äidin lukevan. Monet tappelut asiasta käytiin, kun tykättiin veljen kanssa niin eri asioista, mutta en muista niistä tappeluista mitään, joten ne taisi olla aika pieniä kuitenkin. Veli nukahti aina iltasadun aikana, mä en kertaakaan. Halusin aina kuunnella loppuun asti, välillä pinnistelin väkisin hereillä vain koska halusin kuulla äidin äänen. Ne oli niitä harvoja hetkiä, kun oikeasti tunsin olevani turvassa, äidin ja veljen vieressä. Me taidettiin aika usein tapella veljen kanssa myös siitä, kumpi sai olla lähempänä äitiä, nää tais päätyä melkein aina mun voitoksi kun ilmoitin, että veli kuitenkin nukahtaa heti.

Mulla oli yksi äidin mielestä varmasti tosi ärsyttävä tapa, tosin se ei vieläkään tiedä, että tein sen tahallaan. Halusin vielä ennen nukahtamista tuntea hetken olevani turvassa, joten näyttelin meneväni nukkumaan, jossain vaiheessa nousin ylös sängystä, hyppäsin aiheuttaakseni tömähdyksen ja menin lattialle näyttelemään nukkuvaa. Äiti tietysti luuli mun tippuneen sängystä, ja tuli aina nostamaan mut takaisin. Sen jälkeen oli paljon helpompi nukahtaa. Jos äiti ei ensimmäisen tömähdyksen takia tullut, toistin hypyn niin monta kertaa, että varmasti pääsin hetkeksi äidin syliin.

Mä pelkäsin pienenäkin kamalasti kaikkea. Mun suurin pelko oli jostain kumman syystä se, että meidän talo syttyisi palamaan. Saatoin joka ilta kömpiä vanhempien makkariin, herättää äidin ja kysyä, syttyykö meillä yöllä tulipalo. Heh, kerran äiti unenpöpperössä vastasi joo, mutta menin silti tyynesti takaisin nukkumaan :D Mulla oli silloin parvisänky, mutta just ton tulipalon pelkäämisen takia en koskaan uskaltanut nukkua siellä, vaan nukuin aina mun huoneen oviaukossa ja sänky oli kissan käytössä. Pelkäsin myös jatkuvasti menettäväni äidin, ja pelkään sitä muuten edelleen, jos olin yksin kotona, mun oli pakko vähän väliä soittaa sille vain kuullakseni, että se on kunnossa, vaikka viihdyinkin yksin. Sen takia nykyäänkin välillä kehittelen turhia syitä soittaa äidille (me ei harrasteta "mitä kuuluu"-puheluita), haluan vaan kuulla sen äänen ja varmistaa, että kotona on kaikki kunnossa. Saatan vaikka soittaa sille ja varmistaa, onko se muistanut leikata pikkupiskin kynnet.

En mä yksinoloa pelännyt. Paitsi kerran. Yksi veljen kaveri tiesi mun olevan yksin kotona ja päätti vähän säikytellä. Istuin keskellä yötä tietokoneella, ja se alkoi koputella ikkunaa mun vieressä, meni piiloon aina kun katsoin ulos. Nettitutut käski mun soittaa poliisit, mutta minä hölmönä nappasin Maxin mukaan, painelin pihalle ja huusin kovaan ääneen, että tämä koira muuten puree ja kovaa. Eipä kiusanneet veljen kaverit sen jälkeen.

Mulla oli muutenkin välillä pakottava tarve näyttää muille olevani rohkea, vaikken oikeasti edes ollut sitä. Yksi ilta oltiin veljen ja parin hoitolapsen kanssa keskenämme ulkona ja veli siinä heitti, ettei meistä kukaan varmasti uskalla kävellä yksin meidän talon ympäri, kun oli niin pimeää. Njoo, en suostunut ottamaan edes taskulamppua mukaan. Kävelin talon ympäri täristen ja hoin koko matkan itselleni, ettei siellä oikeasti voi olla mitään vaarallista. Muiden luo päästyäni piilotin taas pelon ja sanoin, että se oli ihan helppoa.

Muutenkin oon oikeastaan jo pienestä asti piilottanut kaikki tunteeni. En mä muista, oonko koskaan sanonut äidille pelkääväni mitään. Jos jokin ärsytti, huusin hetken ja menin huoneeseeni tai metsään murjottamaan. Sanoin aina viihtyväni koulussa, vaikka oikeasti vihasin sitä paikkaa alusta asti.

Joo ehkä kirjoitan lisää huomenna, tällä sai kivasti ajatukset hetkeksi muualle, mutta jos vielä jatkan, tästä tulee aivan liian pitkä. Tästä viikonlopusta tulee totisesti vaikea, oon taas yksin ja yritän olla viiltämättä. Terä lentää tänään ulkoroskikseen, heti kun saan raahattua itseni koiran kanssa pihalle. En haluaisi luopua siitä, mutta en pysty olemaan ilman jos pyörittelen sitä jatkuvasti käsissäni kuten nyt.

Puhuin muuten äidille tänään puhelimessa osittain totta, kun se soitti. Sanotaan vaikka niin, että valehtelin sille vähemmän kuin yleensä.