659.

Alkaa oleen voimat aika loppu. Tässä mun jokainen päivä tiivistettynä: herään pari kertaa aamulla mutta jatkan unia, puolenpäivän maissa vihdoin heräilen kunnolla. Sit itken sitä et piti taas herätä ja et taas on uus päivä eessä mistä pitäis selvii. Koirat tulee rapsutettavaks ja kasaan itteni ku on pakko lähtee käyttään niitä ulkona. Ulkovaatteita pukiessa hajoon uusiks ku en vaan jaksais. Taas rapsuttelen koiria ja koitan kasaa itteni, en kehtaa mennä rappuun itkeneen näkösenä. Laahustetaan joku lenkki, sisälle tullessa rupee viimeistään rapussa itkettään se miten joutuu tuleen takas kotiin yksinään. Ovi äkkii perässä kiinni ennen ku hajoon, ulkokamppeet pois ja takas sänkyyn koomaamaan. Taas koitan kasaa itteni et pystyis syömään ees vähän jotain. Sen jälkeen istun tässä koneen vieressä ajan X ja yritän vaan keksiä koko ajan jotain tekemistä etten taas hajois ja et pystyis unohtaan ahistuksen ees hetkeksi.

Joskus illalla hajoon taas sitä et pitää jaksaa käyttää koirat ulkona ja yritän raahautuu pidemmän lenkin, ihan aina en jaksa ku en saa siitäkään enää mitään irti. Välil saatan olla jopa niin villi et treenataan muutama minuutti jotain, mut jossain vaiheessa alkaa ärsyttää ni lopetetaanki aika nopeesti aina. En tie mihin mun kärsivällisyys on menny. Taas lenkin jälkeen äkkii ovi kiinni ettei naapurit nää ku hajoon, ja takas koneelle koomaamaan. Ehkä lisää ruokaa jos jaksaa ja koirien ruoka kanssa johonki väliin. Tän jälkeen koitan usein mennä nukkuun mut en nukahda vaan alkaa taas hajottaa ja luovutan ja avaan koneen takas. Hipsitään joskus yöllä 2-3 aikaan joku lenkki, taas hajoon ennen ja jälkeen. Sit ehkä jossain kohtaa pystyy nukahtaan, joskus valvon aamuun asti.

Sillon ku hajottaa liikaa pahoinpitelen itteeni mut ei se oikeestaan mitään auta. Mut ei siitä oo mitään haittaakaan ja saan sentään purettua vähän vihaa itteeni siinä samalla. Jos pitää käydä kaupassa tai jossain ni hajoon toki taas ennen ja jälkeen ja käyn siellä mahd. nopeesti hirveissä ahistuksissa. Ja sit hajoomisiin mahtuu aina niitä hetkiä ku ei pysty ajatteleen mitään muuta ku sitä et haluaa kuolla. Se on tavallaan vähän pelottavaakin.

En tiiä miten tätä pitäs muka pitää jotenki elämisen arvosena. Mut hei selkä on sentään parempi. Ainoo vaan et nyt ne pahimmat jumit on yläselässä mikä taas aiheuttaa sen, et jo hengästyn vähänki alkaa heti rintaan pistää. Et ei harrasteta mitään juoksulenkkejä, ei kyl oo tehny mielikään. Ei vaan jaksa.