712.

Mun on ikävä sitä aikaa, kun oli kavereita ja harrastuksia. Oli vähintään parit treenit viikossa, useampana päivänä lenkkiseuraa ja samalla koirille riehuseuraa, näki ihmisiä melkein joka päivä ja oli jaksamista ihan eri tavalla kuin nykyään.

Nythän mun päivät on sitä, et herään, raahaudun ulos koirien kanssa. Sit löhöön sängyssä tai sohvalla, ehkä syön jotain jossain välissä. Raahaudun kauppaan jos on pakko. Uus lenkki koirien kanssa ja taas löhöömään ja ennen nukkumaanmenoa vielä joku pikapissatus niille. En jaksa mitään enempää. Aina kun pitäs tehä jotain, oli se sit koiralenkki tai kauppa tai mikä tahansa, alkaa vaan itkettää ku ei mitenkään jaksaisi. Lihakset kipeinä ku ei liiku tarpeeksi mut ei vaan pysty. Sit itkettää sekin ku koirat on niin ilosia silti, miten ne tuo mulle leluja mut en vaan jaksa leikittää niitä. Joskus jonkun minuutin. Onneks niillä on toisistaan ees vähän leikkiseuraa.

Oon taas yrittäny oppia hyväksyyn sen, etten tuu koskaan saamaan elämässä mitään niistä asioista mitä oon lapsesta asti eniten halunnu. Ei musta oo siihen. Ootan vaan et sais kuolla pois. En tiiä miten tuun selviin täst talvesta, kesäsin pääsee sentään karkuun tätä kaupunkihelvettiä.

Sossumuijakin koittanu soittaa pari kertaa, sit se laitto viestin et ottasin yhteyttä mahd. pian. Joo ei kiitos, en vaan jaksa. Otan kiltisti karenssin. Vaik pitäs varmaan soittaa sinne ennen sitä lekuria, sit vois tietää haluunko saikuttaa vai kokeilla kuntouttavaa. Mut jos mulla on näin vähän voimia ni ei musta siihen ainakaan tällä hetkellä ees oo, ei vaikka ois miten kiva paikka.

711.

Vittu että vituttaa. Haluun mun oman rauhan ja hiljasuuden takasin. Maalaiselon jälkeen alkuun siedin tätä kaupunkia yllättävän hyvin, moni asia ärsytti joo mut pystyin elämään sen kanssa. Nyt ois taas tosi kiva jos vois joskus tehdä ees yhden lenkin ilman, et vastaan tulee joku "en ole osannut kouluttaa koiraani ja minulle on ok että se vaanii sinun koiraasi keskellä tietä"-sankari, paikallinen varmaan kilometrin päästä sen saatanallisen räkyttämisen aloittava rähinäjengi, joku pippelinjatkekoira joka repii hihnaa kuola lentäen ja voi vaan toivoa, että se hihna todellakin kestää, joku "mutku mun koira haluaa leikkiä, hyi sinun koiraparkojasi jos eivät saa hihnassa leikkiä jokaisen vastaantulevan koiran kanssa, niiden KUULU saada tehdä niin!!!"-papparainen (joka parhaimmillaan lähtee seuraamaan asiasta päin mäntyä saarnaten) tai joku muu ääliö joka häiritsee minun lenkkirauhaani. Aaaaargh.

Ei jaksais aina kävellä yli varttia putkeen päästäkseen metsään rauhaan, mutta mistään lähempää ei mitään riittävän rauhallista ja hiljaista paikkaa löydy. Ja valosaan aikaan sitä rauhaa on turha odottaa metsässäkään. Nyt oon haahuillu siellä melkein joka päivä jonkun 2-3 tuntia putkeen, ku siellä on sentään siedettävä olla.

Ens viikolla pitäis selvitä koirien rokotuskäynnistä ja samalla ell saa vilkasta lyltsitä yhtä pattia. Vajaan kuukauden päästä se menee selkäkuviin ja strekkaan, tosin pienellä varauksella. Jos sieltä selästä löytyy jotain mitä ei voi parantaa, ni ei sterkata turhaan. Jos sieltä löytyy jotain, mitä ei voi saada myöskään oireettomaksi ilman et lenkkeillään jatkossa aina mummovauhtia, ni sit sitä ei enää herätetä. Et toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Nyt se on onneks ihan reipas ja ilonen oma ittensä, mut en mä ala sitä kuukausitolkulla pitämään näin ettei se pääse riehumaan ollenkaan. Sille kun parasta elämää on sammalissa möyriminen, mutaojissa uiminen ja kuoppien kaivaminen, sekä tietty hulluna ympyrän juokseminen. En mä voi ikuisesti kieltää niitä siltä.

Sit vielä ihmissuhderintamallakin menee päin helvettiä ku pitää olla näin saatanan vammanen paskiainen. Vittu et vihaan itteeni.

Ah niin ja mirtaunet. Viime yönä olin suljetulla :D oliko vähän ahdistava uni, vaik tavallaan ihan hauskakin. Muina yöinä oon ollu mm. jossain hiton turvakodissa, vetämässä itteeni hirteen (mut joku mulkku tuli ja keskeytti), kiipeämässä jotain loppumattomia tikapuita jnee. Menis ihan viihteestä jos ne ei tuntuis niin todelta. Tänään en ota mirtaa, saa nähä nukunko ollenkaan, mut aattelin kokeilla johtuuko mun päiväväsymys edelleen muka siitä vai oonko vaan taas 24/7 väsynyt ilman sen kummempaa syytä.

Just nyt ois taas vaihteeksi ihan kivaa kuolla. Mut en mä uskalla kuitenkaan. Ei musta oo vittu siihenkään.

710.

Mehupaasto day2 menossa. Ei ole kauaa kun sanoin, etten ole enää niin tyhmä että lähtisin tähän. Mutta en keksi mitään syytä miksi ei. Onnistun edes jossain. Mut luulin ettei mun kroppa enää kestä paastoja, silti eilen illallakin jaksoin kevyesti melkein 3h metsälenkin eikä oikeastaan ole edes nälkä. Pitsa ois kyllä hyvää. Katotaan nyt kauanko tätä jaksaa putkeen, tuskin mä kovin montaa päivää nyt.

Mua ärsyttää, et tein siitä puhumisesta aikoinaan niin ison jutun. Siis se, et mua hävetti niin paljon mun ongelmat, varmaan teki siitä aluksi niin vaikeeta. Lopuksi se oli vaikeeta siks, ku olin ite tehnyt siitä sellasen kamalan suuren mörön jota ajattelin melkeinpä joka päivä.

Tosin ei kai sillä niin väliä, en mä ois sen enempää apua saanut silti, kun ei se auta mitään. Mulla vaan oli aika isot odotukset siitä, kun olin niin monta vuotta kironnut sitä ettei se onnistu. Ja sit kun vihdoin vuuuosien yrittämisen jälkeen onnistuu, saakin todeta et ohops, ei se autakaan. Kauhee pettymys. Mulla on kirjottaminen, ollut aina, eikä se oo yhtään tätä tehokkaampaa.

Ootan vaan sitä lekuriaikaa. Se, miten se suhtautuu tähän vaikuttaa aika paljon siihen, saanko apua vai lopetanko vaan suosiolla heti alkuunsa. Kolme viikkoo pitää jaksaa.

Mirtat sentään toimii kuten ennenkin, kaks yötä jo nukuttu kunnolla <3 tää aamukooma on kyl jotain niin järkyttävää, mut tiiän et menee jossain kohtaa ohi.

709.

Ei polia. Niin siellä on jotkut nyt päättäneet etten tarvii sitä, en tiedä ketkä. En tiedä kysyttiinkö ees sen mun entisen omahoitajan mielipidettä asiaan vai ei. En jaksanu kysyä.

Kotimatkalla vasta tajusin kuinka kovasti olisin halunnut sinne. Mut kai sit pärjään ilman. Kaks hoitajakäyntiä takana eikä puhuminen oo auttanut yhtään, päinvastoin melkeinpä... Joo ekan kerran jälkeen oli ihan hyvät fiilikset, mut sillonki olin lähinnä ilonen siitä et pystyn nykyään puhumaan, en siitä et se ois jotenki auttanu. Viel ois pari käyntiä tolle samalle, sit se lopettaa ja ens vuonna pitäs mennä jollekin uudelle. Aattelin et kokeilen noi pari käyntiä vielä ainakin, mut jos tää jatkuu näin ni en tiedä mitä järkeä siellä ois ravata. En tiiä pitäskö antaa enemmän aikaa vai ei, kai se pitäis aika nopeesti huomata jos se oloa helpottaa. Vai?

Ei musta puhumalla rohkeempaa saa. Ei puhuminen poista näitä pelkoja mihinkään, oon edelleen aika yksin niiden kanssa vaik oonki niistä puhunu. Joudun silti kohtaamaan yksin ne vaikeet tilanteet ja luulen et oon saanu niihin jo vuosia sitten kaikki mahdolliset neuvot, ni en niitäkään niin kaipaa. Enkä halua kaivaa mitään vanhoja juttuja, niitä on kaiveltu jo ihan tarpeeks eikä ne siitä muuksi muutu vaikka niistä jauhais miten.

Mut enpä tiedä, voi olla etten mä ois poliltakaan saanut sitä mitä tarviin. Pitää ettiä se apu ite jostain muualta. En vaan tiedä mistä. Oon niin saatanan kyllästyny itteeni ja siihen et oon tällänen. En jaksais tätä enää.

708.

"Viiltelyasiasta. Mä keksin yhden syyn, miksi en halua lopettaa sitä. Jos en viillä, mulla ei ole tavallaan mitään todistetta tästä pahasta olosta. Mähän pelkään muutenkin aina, ettei kukaan usko mua. Ehkä mun olisi aika alkaa ymmärtää, ettei jokainen ole heti epäilemässä mun sanomisia. Ehkä mä myös epäilen jollain tasolla itse itseäni edelleen, ja nuo jäljet tekee masennuksesta jotenkin todellisemman."
 - Minä, 2013

Mitäpä sitä toisin muotoilemaan, kun oon näemmä miettinyt samaa asiaa aikasemminkin. On tehny mieli viiltää siitä asti kun kävin ekan kerran siellä hoitajalla. Sitä ennen vaan satunnaisesti joskus harvoin jos ollut joku rankempi hetki, mut en muista et näin paljoo ois tehnyt mieli ees sillon isän sairastaessa.

En oo sortunu enkä aatellu et niin tapahtuiskaan, ainakaan nyt, mut tää on ihan hemmetin ärsyttävää. Ku mulla se viiltämishalu tuntuu ihan fyysisenä tos ranteessa, mikä on sinänsä kyl vähän hassua ku oon tuhonnu jalat paljon pahemmin.

11h päästä istun siellä hoitajan luona taas, en tiedä pitäskö toi ottaa puheeksi vai ei. Ei se puhuminen varmaan mitään muuttais. Vahingossa löysin ton mun lainauksen ku yritin epätoivosesti kaivaa jotain muistikuvaa siitä mikä sillon poliaikaan autto eniten. Salaseen oon kirjottanu et oon saanu ryhmistä paljon apua. Jee? Oisko voinu kuvailla vähän paremmin sillon et millasta apua ja miks se on auttanu ja ehkä vähän tarkemmin et mikä on paljon apua? Ja onks se ollu se et on ollu tekemistä, se vertaistuki, se et on tullu hyväksytyks vaik kävin kököttämässä niissä melkein mykkänä, vai jotku asiat mitä niissä on käsitelty vai mikä. AAARGH. En mä osaa näin pitkän ajan jälkeen sanoa mikä oli se the juttu joka mua eniten polilla auttoi. Ja ku se oli sitä aikaa ku omakanta tuli ja ennen sitä, ni en pääse kaiveleen niitäkään tekstejä, nään ainoostaan parit vikat. Ni ei saa sieltäkään mitään apuja tähän.

Salasen blogin selasin kokonaan läpi tänään (eilen) ja täältäkin kahlasin niitä poliaikasia tekstejä aika paljon läpi, mut oon ihan yhtä pihalla ku ennenkin. Mä en osaa vastata siihen lääkärin kysymykseen. Mä en muista paljoo poliajoista ja noi mun kirjotukset on köh... vähän epämääräsiä ja epävakaita ja niistä on ihan mahdotonta päätellä mitään siitä mikä on auttanu ja mikä ei. Mut se lekuri sano myös et mul on joskus epäilty kakssuuntasta (en muista et mulle ois aikasemmin kerrottu tätä), menin siitä vähän hämilleni mut noitten vanhojen tekstien perusteella joo ihan aiheellinen epäily vaikka sit olikin väärä. Oon mä näemmä joskus itekki miettiny onks ollu hypomaniaa. Mut ei oo, se oon ihan vaan minä itse ollut sillon paikalla. Sillä mitä muistan niistä ajoista vuonna keppi ku olin melkein terve ni joo ehkä olin sillon jatkuvasti hypomaaninen joittenkin silmään. Mut oli vaan paljon mitä halusin tehdä ja kokeilla. Ei se oo mikään sairaus. Sellanen mä olin, aina menossa ja tekemässä.

Mut hei, huomenna selvii onks terppa vielä polilla töissä ja onko se hoitaja saanu sen kiinni. Mut jos on ni seki on varmaan sit käskeny vaan kysyä mun mielipidettä ja MULLA EI VITTU OLE SELLASTA. Haluisin nähä sen ja kysyä siltä mistä mä hyödyin eniten kun en ite tiedä. Mut en oo polin asiakas ja sekään tuskin niin kauas niin hyvin muistaa et vois siitä vaan sanoa ilman et penkois niitä tekstejään ja sillä menis siihen kauheesti aikaa. Muistaakohan se mua ees enää.

Saako vaan jäädä peiton alle jumittamaan. Mä en halua joutua ite päättämään asioista kun en järkeviä päätöksiä osaa nykyään tehdä. On täs sentään kuukausi aikaa vatvoa mut en usko et se auttaa mitään.

707.

Yöllä lumisateessa hölkkälenkki luottokoiran kanssa. Meillä on sellainen oma juttu, pakko säästää vähän energiaa loppuspurttiin. Se on jotain täydellistä, tyhjä pururata, hiljainen metsä ja uutta lunta maassa sen verran ettei otsalamppua tarvinnut. Nopea katsekontakti koiran kanssa, mennäänkö, se naurava ilme koiran kasvoilla. Jalkojen töminä maata vasten, koiralta pari innostushaukahdusta, täysillä siihen asti kunnes on pakko pysähtyä ja kaatua hetkeksi maahan. Sydän hakkaa, rintaan pistää, jaloissa tuntuu, mutta just siinä on hyvä sen hetken. Sen pienen hetken aina tuntuu siltä, että on sittenkin elossa. Unohtaa hetkeksi ahdistuksen ja kaiken muun turhan, on vain se hetki.

Ei se pelastanut yöunia, koko yön pyörin sängyssä peläten tätä päivää. Turhaan pelkäsin. Rento kiva lääkäri, en tiedä onko tossa paikassa tai noissa ihmisissä jotain erilaista vai oonko mä muuttunut, edistynyt jossain sittenkin. Onko niille vaan helppo puhua, vai oonko työkkäriämmien hiillostuksen takia oppinut avaamaan suutani enemmän, kun on ollut pakko?

Kamalasti kysymyksiä, vaikeita. Tuttu masennustesti, tutut tyhmät kysymykset. Oli ensimmäinen kerta kun uskasin kysyä mitä hittoa mun halutaan vastaavan kohtiin oireista, joita mulla kyllä on, mutta täysin päinvastaisena kuin lappusessa. En mä voi laittaa ruksia kaikki on ok-kohtaan, kun asia ei kuitenkaan ole niin. Joku nukkuminen vaikka, ei en mä heräile öisin kun en edes nukahda, mutta on tää silti vähän enemmän kuin joku "olen aamusin väsynyt"-diipadaapa.

Tuntuu, et siellä ihmiset on mun puolella. Saikkulapun sain nyt jouluun asti, eli sitä ennen ei ainakaan voi sossutäti minnekään mua pakottaa. Ja lisää saikkua saan ihan vaan pyytämällä jos haluan. Nännäsnää sossumuidu, ei tämä pakottaminen nyt ihan onnistunutkaan niin kuin halusit. Joo mä tiedän, että tarviin tekemistä ja että se voisi auttaa paljonkin, ja haluankin tehdä jotain. Mut jaksamisen mukaan, enkä sen takia että sossu pakottaa. Jos ne ei keksi mulle mitään mulle sopivaa kuntouttavan paikkaa, jota ei olisi liian usein, niin sit saikutan. Iso helpotus.

Ei ainakaan vielä lennetä polille. Kuukauden päästä uusi aika, sillon tiedetään paremmin riittääkö toi sairaanhoitajan kanssa juttelu (en mä tiedä riittääkö, kun en oo koskaan ennen osannut avautua) vai tarviinko jotain enemmän. Jos en pysty kuntouttavaan ni sit ehkä joku polin ryhmä tmv. voisi olla ihan harkinnan arvonen, mut katotaan. En kyllä niistäkään riemusta kilju mut se ei onneks oo ajankohtaista nyt. Pitäs miettiä mitkä oli ne asiat mistä polilla käydessä eniten hyödyin, oliko ne ne yksilökäynnit, ryhmät, se et sai seuraa pakollisten asioiden hoitamiseen vai jotain muuta. Ku kuitenki siitä oli mulle selvää hyötyä, mut oisko se hyöty mahdollista saavuttaa ilman polia. Vaikeeta, ku siitä on kuitenkin joku viis vuotta ku lopetin siellä.

Mirtat tuli palauttamaan unen ja propral testiin jos sillä saisi ahdistusoireita kuriin. Kuulemma vähän siinä ja siinä voiko se toimia mun oireisiin, mut ei kai siinä mitään menetä jos kokeilee. Ei se maksakaan paljon mitään. Ärsyttää et oon taas tässä pisteessä, et oon päästäny itteni tähän enkä osannu hakea apua aikasemmin. Lääkkeitä naamaan vaan, tosin en nyt suostunu ottamaan muita kun mirtan ja senkin annostuksen saan päättää itse kun on sen verran tuttu lääke mulle. Luulen et meen aika pienellä. Jos tuntuu et tarviin muuta niin sit kokeillaan kai jotain uutta, valdoxan oli se mikä mulla ehkä auttoi eniten, mut siinä oli kaikkea muutakin elämänmuutosta samalla ni tiedä sitten. En haluu sitä takasin, mut on kuulemma jotain vähän saman tyyppisiä mut lievemmillä haittavaikutuksilla ja ilman verikokeissa ravaamista. Mut se ei nyt oo tän kohdan murhe eikä tuntunu samanlaiselta tuputtamiselta mitä polilla joskus.

Kotimatkalla pysähdyin sillalle katsomaan sen alta menevää junaa. Ei vielä junaseni, ei vielä sittenkään. Mä yritän vielä. Tän yhden kerran.

706.

Tiistaina lääkäri. Sillon saan tietää enemmän siitä miten tää nyt menee. Oli jo muutenkin ihan riittävän ahdistavaa odottaa mitä ne päättää, mut nyt pitää vielä selvitä jostain lääkäristäkin. Onneks se on sentään samassa paikassa, ni ei tarvii tällä kertaa miettiä löytääkö sinne. Sain jopa tekstarilla tarkat ohjeet mistä sen huoneen löytää, kiva et ne osaa tuolla huomioida tällee. Sata kertaa helpompi mennä sinne ku tietää mistä menee sisään ja mihin menee oottaan, vaik on sielläki porukkaa joilt voi kysyä.

Pitää jotenkin pärjää tän ahdistuksen ja stressin kanssa sinne asti. Onneks siihen ei kovin montaa päivää ole, mut sit kuitenkin ihan liikaa. Mitä jos en pysty puhumaan sille lääkärille? Ne on paljon pelottavampia ku hoitsut, ja yleensä myös jotenkin outoja. Tai aika harvassa ainakin on mun tapaamat normaalit lääkärit. Etenki psykan puolella. Ehkei kukaan tervejärkinen jaksais sitä.

Sossutäti lupas soittaa tällä viikolla siit kuntouttavasta, mut eipä kuulunu mitään siitäkään. Eli en vieläkään tiedä minne hittoon mut lykätään ja koska. Toivotaan et se olis unohtanu mun olemassaolon. Ne ain välillä unohtaa. Jotain hyvääkin siinä et mut on helppo unohtaa. Harmi vaan niin ei yleensä ikinä tapahdu sillon kun sitä toivois ite.

Oon ihan saatanan väsyny. Jatkuva huono olo tän ahistuksen takia. Ja varmaan sekin vaikuttaa et unohdan syödä ja tajuun sen aina vasta kun mahaan sattuu. Oon niin kyllästyny tohon valmisruokaroskaan, mut mun jääkaappi on karseessa kunnossa enkä saa sitä siivottuu, ni se aika paljon rajottaa. Ja sit sen näkeminen muistuttaa mua siitä mikä sotku siel on sisällä, ni koitan välttää koko keittiöö. Pakastin on onneks eteisessä ja mikro olkkarissa, ni joka päivä ei tarvii mennä keittiöön. Joo, ja sit mä sanon lääkäreitä oudoiksi vaik oon ite tällänen.

Voisko pikakelata vaik pari viikkoa eteenpäin. Tai nukkuu talviunet tai jotain. Viel kivempaa ois jos vois olla terve, mut se taitaa olla liikaa toivottu.

705.

Selvisin. Melkein jänistin. Mut lopulta uskalsin kuitenkin, ja ihan hyvä niin.

Yllätin itsenikin. Osaan nykyään puhua. Tai sit toi hoitaja oli joku poikkeustapaus, en tiedä. Sanoinki siitä, et pelkäsin et meen sinne vaan hokemaan emmätiijää, mut joskus näinkin. Joo ei tunnissa ventovieraan kanssa hirveen syvällisiin edes pääse, kyl mä luulen että se emmätiijä sieltä sit tulee kun asiat ei oo niin pintaraapasua mitä nyt. Parempi ettei nyt innostu liikaa ni ei sit putoo niin korkeelta.

Sain sitä mitä halusin. Et sopivasti kyseltiin, kuunneltiin ja ainaki tuntu siltä et se ymmärsikin. Ja otti tosissaan eikä vähätelly yhtään. Ei ees tehny mieli valehdella tai kaunistella missään kohtaa. Melkein menin lukkoon kun se kysy itsetuhosista ajatuksista, mut sain sit senkin sanottuu et niitä mulla on ollu melkeinpä aina, mut et ne on vaan ajatuksia et harvoin on sellanen tilanne et voisin pystyy niitä oikeesti toteuttaan. Jotenki helpottunu olo. Toki tässä on se miinus mikä mukavien työntekijöiden kanssa melkein aina on, et se lopettaa joulukuussa. Et on vielä aika kysymysmerkkinä kenen kanssa pitäis jatkossa pystyä puhumaan.

Se selvittää onko mun poliaikanen omahoitaja viel siellä töissä. Jos on, ni kysyy siltä mielipidettä siitä meenkö polin puolelle vai jäänkö tonne tk:n mt-puolelle. Jos ei oo, ni sit se kysyy joltain muulta jolta vois saada sitä apua mitä tarviin. Ja hoitaa mulle lääkäriajan sit kun saa selvitettyä kummalle puolelle mun hoito menee. Ymmärsi kun sanoin etten oo kauheen innostunu lääkkeistä ainakaan tähän kohtaan, mut mirtazapiinin haluan takasin ja todennäkösesti myös saan. Sillä saa sentään nukuttua.

Toivon et ne ottaa mut polille. Sieltä saisin paljon enemmän sitä mitä tarviin. Se emmätiijä-lukko tulee kuitenkin esiin jossain kohtaa. Ja joo haluan puhua ja haluisin oppii siihen kunnolla, mut silti enemmän haluisin apua ihan käytännön juttuihin. Et potkittais sillee sopivasti perseelle, katottais et saan kaiken pakollisen hoidettua, et joku vois käydä joskus vahtimassa et oon pitänyt kämpän siedettävässä kunnossa, vois ehkä tulla mukaan niihin vaikeimpiin tilanteisiin niin et pääsis siedättymään turvallisessa seurassa. Ehkä jotkut niistä aina yhtä kamalista ryhmistäkin menis siedätyksestä, mut ei kyllä kuntouttavan kans samaan aikaan todellakaan jos sinne joudun.

Mut on toi arvauskeskuskin tyhjää parempi jos sinne jää. Ainakin se lupas etten jää yksin. Et oli kuulemma ihan hyvä et menin sinne.

704.

Harvinaisen paska päivä sanoisinko. Yöllä muutama hassu tunti unta. Sossussa ennen ihan siedettävä täti ei ollut sitä enää ja kuulemma menee tuet jos en suostu kuntouttavaan koska aktivointisuunnitelma. Sieltä se sitten luetteli kymmenen eri päiväkotia ja koulua joihin voisin kuulemma mennä :)) uskoi kuitenkin sitten lopulta etten ole menossa sellaiseen ylisosiaaliseen paskaan metelin keskelle. Selvittää onko kirjastossa tilaa ja jos ei, niin sit menen ilmeisesti ilmaistöihin siivoamaan jonnekin jotakin. Että jippiii, oikeen hypin riemusta. Sain onneksi luultavasti alotuksen lykättyä tammikuulle, pitää sillon kattoa onko rahaa ottaa alennettu tt-tuki, nyt ei ainakaan ole. Omatoimiset opinnot ei kuulemma riitä tekemiseksi, eikä noi juttelukäynnit sen kaverina. No, mitäpä väliä jollain joskus ehkä työllistävällä opiskelulla on, kun aina voi mennä kuntouttavaan pyörittelemään peukaloita paikkoihin, joihin ei ole koskaan mitään mahdollisuutta työllistyä :) tuskin sit kuntouttavan aikana jaksaa mitään opiskeluja tehdä, etenkään jos se on useempana päivänä viikossa.

Kotimatkalla joku oman elämänsä sankari mersumies olisi halunnut ajaa päälle, oikeasti mua vitutti että setä päätti kuitenkin lopulta painaa jarrua. Olis painanut kaasua mieluummin. Ei niissä nopeuksissa henki lähde, mut ois voinut ees saada saikkua. Tööttäili mun keskarille hyvin kiukkuisesti mersumies, toivottavasti pilasin sen päivän kävelemällä suojatiellä.

Kotona ehti jo melkein nukahtaa, kun joku saatanan kaupustelija tmv. tunki soittamaan ovikelloa, tattista vain siitäkin. En ois halunnutkaan nukkua. No ei mitään, saatanallisten menkkakipujen kanssa kaksinkerroin kävellen koirat lenkille, siellä miljoona "en saa 1kg koirani liikkumaan eteenpäin joten seisomme keskellä tietä ja voi miten se nyt teitä kohti hyökkäsi, ei se ikinä ennen (juuei, eilen viimeksi)"-tätiä kulkuväylällä.

Muun ajan tästä päivästä oonkin maannut sängyssä itkemässä. Huomaa ettei oo kovin vahvoilla noi parantumisajatukset, kun sossumuijan ja kuntouttavaan pakottamisen takia olisi jo ihan valmis hyppäämään junan alle.

Toivottavasti se huominen hoitsu on edes inan sossumuijaa mukavampi. Jos siis edes uskallan mennä sinne. Tekis mieli vaan perua koko paska ja pysyä peiton alla piilossa. Nukkuminenkin vois olla ihan kivaa.

703.

Huomenna sossuaika ja ylihuomenna se jutteluaika jonkun hoitsun kanssa. Pelottaa ja ahdistaa ja tekisi mieli perua ne molemmat. Keskiviikkona pitäisi soitella eläinlääkäriin. Ja mä haluaisin vaan nukkua.

Oikeesti oon kyllä selvinnyt yllättävän hyvin täällä. Viime yönäkin metsälenkki venahti melkein parituntiseksi, vaikkei siellä sumun takia nähnytkään mitään. Mut rakastan sitä hiljaisuutta mikä siellä on öisin. Ja sitä koirien riemua, kun pääsevät juoksemaan vapaana ja tönkimään myyrien ja hiirien koloja. Mulla on nykyään tavoitteena päästä kymppitonniin askeleissa joka päivä ja yleensä se käykin helposti. Joskus tulee jopa tuplat. Yksikin laiskottelupäivä ja heti sattuu selkään, ei tee koneella möllötys hyvää kropalle eikä mielelle niin yritän välttää tätä parhaani mukaan. Oon jaksanut temppuilla koirien kanssa, venytellä melkein joka päivä, oon selvinnyt kauppareissuista eikä naapuritkaan onneksi paljoa melua. Ihan siedettävää tää kaupunkielämäkin on, vaikka maalle kaipaankin.

Oon mä silti myös pysähtynyt katselemaan ohikulkeneita junia, miettinyt että mitä jos... Mutta no, ei ne junat minnekään katoa vaikka odottaisikin vielä hetken. Mä haluaisin mun elämän takaisin. Harrastukset, kaverit, lisää tekemistä. Sen energiamäärän mikä mulla joskus oli. En tiedä onko sinne mahdollista päästä, mutta eihän yrittäminen mitään maksa. Kai. Paitsi energiaa ja rohkeutta, niiden riittämisestä en tiedä.

En tiedä sitäkään mitä haluan elämältä. En enää. Olen hukannut itseni jonnekin, enkä tiedä minne.