709.

Ei polia. Niin siellä on jotkut nyt päättäneet etten tarvii sitä, en tiedä ketkä. En tiedä kysyttiinkö ees sen mun entisen omahoitajan mielipidettä asiaan vai ei. En jaksanu kysyä.

Kotimatkalla vasta tajusin kuinka kovasti olisin halunnut sinne. Mut kai sit pärjään ilman. Kaks hoitajakäyntiä takana eikä puhuminen oo auttanut yhtään, päinvastoin melkeinpä... Joo ekan kerran jälkeen oli ihan hyvät fiilikset, mut sillonki olin lähinnä ilonen siitä et pystyn nykyään puhumaan, en siitä et se ois jotenki auttanu. Viel ois pari käyntiä tolle samalle, sit se lopettaa ja ens vuonna pitäs mennä jollekin uudelle. Aattelin et kokeilen noi pari käyntiä vielä ainakin, mut jos tää jatkuu näin ni en tiedä mitä järkeä siellä ois ravata. En tiiä pitäskö antaa enemmän aikaa vai ei, kai se pitäis aika nopeesti huomata jos se oloa helpottaa. Vai?

Ei musta puhumalla rohkeempaa saa. Ei puhuminen poista näitä pelkoja mihinkään, oon edelleen aika yksin niiden kanssa vaik oonki niistä puhunu. Joudun silti kohtaamaan yksin ne vaikeet tilanteet ja luulen et oon saanu niihin jo vuosia sitten kaikki mahdolliset neuvot, ni en niitäkään niin kaipaa. Enkä halua kaivaa mitään vanhoja juttuja, niitä on kaiveltu jo ihan tarpeeks eikä ne siitä muuksi muutu vaikka niistä jauhais miten.

Mut enpä tiedä, voi olla etten mä ois poliltakaan saanut sitä mitä tarviin. Pitää ettiä se apu ite jostain muualta. En vaan tiedä mistä. Oon niin saatanan kyllästyny itteeni ja siihen et oon tällänen. En jaksais tätä enää.