707.

Yöllä lumisateessa hölkkälenkki luottokoiran kanssa. Meillä on sellainen oma juttu, pakko säästää vähän energiaa loppuspurttiin. Se on jotain täydellistä, tyhjä pururata, hiljainen metsä ja uutta lunta maassa sen verran ettei otsalamppua tarvinnut. Nopea katsekontakti koiran kanssa, mennäänkö, se naurava ilme koiran kasvoilla. Jalkojen töminä maata vasten, koiralta pari innostushaukahdusta, täysillä siihen asti kunnes on pakko pysähtyä ja kaatua hetkeksi maahan. Sydän hakkaa, rintaan pistää, jaloissa tuntuu, mutta just siinä on hyvä sen hetken. Sen pienen hetken aina tuntuu siltä, että on sittenkin elossa. Unohtaa hetkeksi ahdistuksen ja kaiken muun turhan, on vain se hetki.

Ei se pelastanut yöunia, koko yön pyörin sängyssä peläten tätä päivää. Turhaan pelkäsin. Rento kiva lääkäri, en tiedä onko tossa paikassa tai noissa ihmisissä jotain erilaista vai oonko mä muuttunut, edistynyt jossain sittenkin. Onko niille vaan helppo puhua, vai oonko työkkäriämmien hiillostuksen takia oppinut avaamaan suutani enemmän, kun on ollut pakko?

Kamalasti kysymyksiä, vaikeita. Tuttu masennustesti, tutut tyhmät kysymykset. Oli ensimmäinen kerta kun uskasin kysyä mitä hittoa mun halutaan vastaavan kohtiin oireista, joita mulla kyllä on, mutta täysin päinvastaisena kuin lappusessa. En mä voi laittaa ruksia kaikki on ok-kohtaan, kun asia ei kuitenkaan ole niin. Joku nukkuminen vaikka, ei en mä heräile öisin kun en edes nukahda, mutta on tää silti vähän enemmän kuin joku "olen aamusin väsynyt"-diipadaapa.

Tuntuu, et siellä ihmiset on mun puolella. Saikkulapun sain nyt jouluun asti, eli sitä ennen ei ainakaan voi sossutäti minnekään mua pakottaa. Ja lisää saikkua saan ihan vaan pyytämällä jos haluan. Nännäsnää sossumuidu, ei tämä pakottaminen nyt ihan onnistunutkaan niin kuin halusit. Joo mä tiedän, että tarviin tekemistä ja että se voisi auttaa paljonkin, ja haluankin tehdä jotain. Mut jaksamisen mukaan, enkä sen takia että sossu pakottaa. Jos ne ei keksi mulle mitään mulle sopivaa kuntouttavan paikkaa, jota ei olisi liian usein, niin sit saikutan. Iso helpotus.

Ei ainakaan vielä lennetä polille. Kuukauden päästä uusi aika, sillon tiedetään paremmin riittääkö toi sairaanhoitajan kanssa juttelu (en mä tiedä riittääkö, kun en oo koskaan ennen osannut avautua) vai tarviinko jotain enemmän. Jos en pysty kuntouttavaan ni sit ehkä joku polin ryhmä tmv. voisi olla ihan harkinnan arvonen, mut katotaan. En kyllä niistäkään riemusta kilju mut se ei onneks oo ajankohtaista nyt. Pitäs miettiä mitkä oli ne asiat mistä polilla käydessä eniten hyödyin, oliko ne ne yksilökäynnit, ryhmät, se et sai seuraa pakollisten asioiden hoitamiseen vai jotain muuta. Ku kuitenki siitä oli mulle selvää hyötyä, mut oisko se hyöty mahdollista saavuttaa ilman polia. Vaikeeta, ku siitä on kuitenkin joku viis vuotta ku lopetin siellä.

Mirtat tuli palauttamaan unen ja propral testiin jos sillä saisi ahdistusoireita kuriin. Kuulemma vähän siinä ja siinä voiko se toimia mun oireisiin, mut ei kai siinä mitään menetä jos kokeilee. Ei se maksakaan paljon mitään. Ärsyttää et oon taas tässä pisteessä, et oon päästäny itteni tähän enkä osannu hakea apua aikasemmin. Lääkkeitä naamaan vaan, tosin en nyt suostunu ottamaan muita kun mirtan ja senkin annostuksen saan päättää itse kun on sen verran tuttu lääke mulle. Luulen et meen aika pienellä. Jos tuntuu et tarviin muuta niin sit kokeillaan kai jotain uutta, valdoxan oli se mikä mulla ehkä auttoi eniten, mut siinä oli kaikkea muutakin elämänmuutosta samalla ni tiedä sitten. En haluu sitä takasin, mut on kuulemma jotain vähän saman tyyppisiä mut lievemmillä haittavaikutuksilla ja ilman verikokeissa ravaamista. Mut se ei nyt oo tän kohdan murhe eikä tuntunu samanlaiselta tuputtamiselta mitä polilla joskus.

Kotimatkalla pysähdyin sillalle katsomaan sen alta menevää junaa. Ei vielä junaseni, ei vielä sittenkään. Mä yritän vielä. Tän yhden kerran.