712.

Mun on ikävä sitä aikaa, kun oli kavereita ja harrastuksia. Oli vähintään parit treenit viikossa, useampana päivänä lenkkiseuraa ja samalla koirille riehuseuraa, näki ihmisiä melkein joka päivä ja oli jaksamista ihan eri tavalla kuin nykyään.

Nythän mun päivät on sitä, et herään, raahaudun ulos koirien kanssa. Sit löhöön sängyssä tai sohvalla, ehkä syön jotain jossain välissä. Raahaudun kauppaan jos on pakko. Uus lenkki koirien kanssa ja taas löhöömään ja ennen nukkumaanmenoa vielä joku pikapissatus niille. En jaksa mitään enempää. Aina kun pitäs tehä jotain, oli se sit koiralenkki tai kauppa tai mikä tahansa, alkaa vaan itkettää ku ei mitenkään jaksaisi. Lihakset kipeinä ku ei liiku tarpeeksi mut ei vaan pysty. Sit itkettää sekin ku koirat on niin ilosia silti, miten ne tuo mulle leluja mut en vaan jaksa leikittää niitä. Joskus jonkun minuutin. Onneks niillä on toisistaan ees vähän leikkiseuraa.

Oon taas yrittäny oppia hyväksyyn sen, etten tuu koskaan saamaan elämässä mitään niistä asioista mitä oon lapsesta asti eniten halunnu. Ei musta oo siihen. Ootan vaan et sais kuolla pois. En tiiä miten tuun selviin täst talvesta, kesäsin pääsee sentään karkuun tätä kaupunkihelvettiä.

Sossumuijakin koittanu soittaa pari kertaa, sit se laitto viestin et ottasin yhteyttä mahd. pian. Joo ei kiitos, en vaan jaksa. Otan kiltisti karenssin. Vaik pitäs varmaan soittaa sinne ennen sitä lekuria, sit vois tietää haluunko saikuttaa vai kokeilla kuntouttavaa. Mut jos mulla on näin vähän voimia ni ei musta siihen ainakaan tällä hetkellä ees oo, ei vaikka ois miten kiva paikka.