734.

 Maanantaina oli paska olo siitä, että kelien takia alkaa mökkikausi olemaan ohi. Kunnes illalla iltapissalle mennessä (ei oo sisävessaa) pysähdyin normaaliin tapaan ulkorappuselle hengittämään ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Ja samaan aikaan susilauma aloitti ulvomisen lähistöllä. Oon aina halunnut kuulla susien laulun, oon nähnyt niitä, niiden jälkiä ja niiden ruokapaikkoja, mutten ole koskaan ennen kuullut niitä. Ihan täydellistä. Sen jälkeen alkoi tuntua siltä, että ehkä on ihan okei että tää kausi tältä vuodelta pian päättyy, nyt mä oon valmis. 

Tiistaina nappasin luottokoiran ja pyörän, käytiin katselemassa siellä suunnalla mistä ulvonta kuului. Ensin seurasin ajatusta siitä missä suunnassa ne ulvoivat, sen jälkeen korppilaumaa ja lopulta koiraa, joka johdattikin mut yhdelle niiden ruokapaikalle. Se ei tosin ollut ihan tuore. Tänään käytiin toisessa suunnassa, sieltäkin löytyi tuoreita jälkiä ja kakkaa. Sudet on tosi kiehtovia, harmittaa että monet pelkää niitä turhaan. Pakko myöntää että pelkäsin niitä itsekin siihen asti kunnes kohtasin yhden kesken metsälenkin ja huomasin, ettei siinä mitään pelättävää ollutkaan. Koirien takia on vähän huoli, joutuvat nyt olemaan enemmän hihnoissa.

Hukkasten lisäksi oon tänä vuonna saanut pelastaa rastaanpoikasen ja talitiaisen ulkorakennuksista, kirjosiepon kuistilta, toiminut väliaikaisena varaemona yhdelle pikkutiaiselle, melkein koskenut ihan vierestä lentäneeseen korppiin, turvannut varpuspöllön toipumistuokion ikkunaan pamahtamisen jälkeen... Seurannut nuoren ketun metsästysharjoituksia, ollut lähes kosketusetäisyydellä uteliaan peuranvasan kanssa joka lopulta piti ajaa kauemmas jottei kesyynny liikaa, nähnyt mäyrän talsimassa tiellä ja ilveksen ylittämässä tietä tismalleen samasta kohdasta ja seurannut hirven ja sen vasojen touhuilua. Oon nähnyt miten linnut ovat hyväksyneet mun viime vuonna valmistuneet pöntöt ja miten poikaset ovat yksi kerrallaan lähteneet kokeilemaan siipiään, seurannut varmaan satojen kurkien pyörimistä pellon päällä korkeutta keräten ennen muuttomatkansa jatkamista. Pupulapset leikkivät kesällä lähes joka ilta suoraan ikkunan alla ja orava on tullut muutaman metrin päähän ihmettelemään mun touhuja, vaskitsa on loikoillut keskellä tietä ja kymmenet sisiliskolapset seikkailleet pitkin pihaa. Kaiken tämän lisäksi oon saanut tehdä tunteja töitä luonnon monimuotoisuuden eteen, liikkunut, leikkinyt ja treenannut koirien kanssa ja nähnyt miten ne ovat nauttineet elämästään täysillä.

En tänäkään vuonna päässyt telttailemaan mökkipihaa pidemmälle, yhden lyhyen vaellusreissun sentään tein uuteen paikkaan autossa nukkuen. Mutta oon saanut nähdä ja kokea niin paljon muuta, että ei se enää oikeastaan edes harmita. Vaikka syksyn tullen oon huomannut masennuksen ja itsetuhoajatusten taas nostavan päätään, oon todella iloinen ja kiitollinen siitä että sain elää tän kesän. Toivon, että selviän taas jotenkin talvesta, haluaisin elää kesän taas ensi vuonna. Talvet on vaan niin raskaita, en tiedä miten niistä saisi jotenkin siedettävämpiä. Tai no nyt mulla on sentään huovutus, ja sain töistä sen verran rahaa että pienellä porukoiden sponssilla saan uuden koneen joka jaksaa pyörittää parempia pelejä kuin tää vanha romu. En tiedä riittääkö ne auttamaan jaksamaan talven yli, mutta toivon niin.

733.

 Oon kauheen laiska kirjottamaan nykyään. Blogi on kyllä mielessä aika usein, mutta jos ei pääse kirjottamaan just sillä hetkellä kun tuntuu siltä, ni ei sit myöhemmin huvita enää.

Kattelin tossa mitä oon viimeksi kirjotellut ja voin heti todeta että oon ollu väärässä. "Kirjotustahdista kyllä huomaa onko muut turvat "käytettävissä" vai ei." Niin mä luulin. No nyt ei ole ollut hetkeen käytettävissä mutta ei se mitään, ilmeisesti pärjään ilmankin. Ainakin kun saan olla vielä täällä keskellä metsää. Ahistaa kyllä lisääntyvä pimeys ja kylmyys, muistuttaa siitä etten voi olla täällä ikuisesti. Ahdistaa mun kämppä jo valmiiksi, se millanen sikolätti se on ja se miten en oo saanu siellä mitään aikaseks vaikka on ikuisuuksia pitäny. Vaik on se kyllä nykystä huonommassakin jamassa ollut. Ahistaa ajatus kaupunkielämästä ja siitä, miten yksin siellä oon suurimman osan ajasta. Täällä näkee vähintään viikonloppusin porukoita ja välillä tulee juteltua naapurin ja nyt metsästäjienkin kanssa. Eikä oo liian hiljasta kun hiiret mekastaa vintissä heh. Tulee varmaan niitäkin ikävä sit kun lähden kotiin.

Kuntouttavan ryhmän sopimus päättyi, uusittiin se ja jatkan samaa. Saan tehä edelleen etänä ja sovittiin, et sit kun palaan kotiin ni katotaan niitä lähipäiviä mun jaksamisen mukaan. Toi ryhmä on siis 3x/viikko, mutta sanoin sille vetäjälle et en tuu ainakaan heti jaksamaan niin montaa päivää viikossa. Alotetaan yhellä lähipäivällä sit joskus ja mietitään jatkoa sen mukaan miltä sit tuntuu. Kiva, että mua kerranki kuunnellaan. Ja kiitos koronalle siitä, että kuntouttavaa on nykyään mahdollista tehdä etänä. Se ryhmän vetäjä on muutenkin aika jees, se on ottanut mun yrityssuunnitelmat tosissaan ja mm. muokannut tehtäviä mulle silleen, että ne tukee just niitä asioita mitä mä tarviin. Vielä kun sais muuttohömmelit etenemään nopeemmin, mut vieläkään ei oo fiksuin hetki lähteä yrittäjäksi ja on toi oma jaksaminenkin vielä aika rajalla, vaik laskutuspalvelun kautta ajattelin alkuun tehdä ja kattoa mitä jaksaa. Mut jos häslään jotain liian aikasin ni sit otan vaan takapakkia, kokemuksesta tiedän. Ehkä toi ryhmä on ihan hyvä tähän väliin, näkee miten selviin uusien ihmisten kanssa.

Sukulaiset sairastelee kilpaa, jatkuva huoli ja tuntuu et niillä on joku "kuka kuolee ensin"-kilpailu menossa. Mun on niin vaikee uskoa et ihminen, joka vielä talvella oli elämänsä kunnossa, raskaissa pihahommissa sun muissa mukana, on nyt siinä kunnossa et sille katotaan laitospaikkaa koska kotihoito ei riitä. En mä tiedä muistaako se enää edes kuka mä olen. Ja muutenkin tosi ahdistavaa, en mä ainakaan haluais elää niin ettei pääse itse edes vessaan...

Koirien kanssa myös kaikenmoista stressiä ja kriiseilyä, mut onnekseni mä löysin keskustelukanavan, mis on porukkaa yheltä koirafoorumilta missä olin tosi aktiivinen joskus teininä. Ihana miten hyvin mut otettiin vastaan, miten monet muistaa mut ja teki hyvää kun pääsi purkamaan ja pohtimaan niitäkin juttuja. Ei mulla oo vuosiin ollu ketään kenen kanssa jutella koirista kunnolla, kun kaikki on jossain vitun facessa jonka ryhmät huononi vielä entisestään ton uudistuksen takia ja joista en oo ennenkään tykänny. Iso helpotus. 

Mitä muuta... Kauheesti pihaprojekteja mulla on ollu. Viime vuonna tein kasan linnunpönttöjä, tänä vuonna pari lisää ja sen jälkeen oon keskittyny enemmän pörriäisiin. Oon tehny monta hyönteishotellia ja yks vähän isompi on nyt työn alla, oon tehny piiitkän risuaidan jonka keskelle on kylvetty kukkaniitty (ja kärsimätön ei jaksa odottaa koska näkee millanen siitä tulee), oon siistiny yhden ison vanhan romuläjän ja siihenkin on menossa kukkasia. Vielä on yks isompi projekti pellolle tulossa, nyt on ollu vähän huonot kelit siihen. Tehny hyvää, on ollu riittävästi tekemistä ja tietää et se on hyödyllistä. Ei tää kaikkia pörriäisiä pelasta, mut auttaa kuitenkin aika monia. Ja sit kun toi pörriäisparatiisi on joskus kokonaan valmis, ni viljelee kuvia nettiin ja ehkä joku muukin innostuu tekemään jotain.

Heppoja oon käyny moikkailemassa useempaan kertaan, jostain syystä vähän arastelen niitä. Ehkä mulle on ilmestyny hevostenkin suhteen joku itsesuojeluvaisto, sellasta ei oo ennen ollutkaan. Mut aion jatkaa heppailua taas, valitettavasti toistaseks se on vaan satunnainen ilo. Mut toivon, että löydän jonkun vakkarihepan taas sit joskus kun on saanu muutot ja muut selvittyä. Siihen asti joudun tyytymään satunnaiseen harrasteluun ja heppapeleihin.

Aika sekavaa, mut tulipahan nyt edes joku yleispäivitys siitä missä mennään. Joskus on hyvä olla ja joskus ihan paska, eli ihan tavallista menoa siis vaikka vähän muutoksen tuulet puhalteleekin.

732.

Oon pitänyt blogia niin kauan etten enää muista mistä kaikesta oon kirjoittanut ja mistä oon halunnut olla hiljaa. Mutta ei kai sillä niin väliä, ehkä tulee jotain uusia ajatuksia jos kirjoittaa jostain mistä on kirjoittanut ennenkin.

Tänään oli taas aika paljon kaikkea mielen päällä, mutta en osaa kirjoittaa jos en saa olla yksin, niin harmikseni ajatukset ehtivät jo karata ties minne. Ja nyt on järkky väsymys päällä, mutta nää myöhäset illat on oikeastaan ainoat hetket omaa rauhaa nyt, kun porukoilla on lomaa ja nekin on täällä. Tai kävin mä yhdellä retkellä sentään, reilu vuorokausi yksin teki ihan hyvää. Tai oli mulla koira sentään mukana. Jos vaan uskallan, on ensi viikolla vähän pidempi ja rankempi reissu edessä, saa nähdä. Kuntouttavan ryhmästä kerään ihan huolella poissaoloja, mutta ihan sama, lupaavan alun jälkeen se on ollut aika paskaa. Näin 10v omillaan asuneena on hieman turhauttavaa esimerkiksi miettiä mitkä VOISIVAT olla vaikeimmat ja helpoimmat asiat omilleen muuttaessa. Tai katsoa jotain historiadokkaria ja vastata miljoonaan kysymykseen jotka eivät kiinnosta tippaakaan. Tai kuvata jotain hiton kukkasia?? En tosiaan tiedä mitä ryhmästä pitäisi saada irti ja miten sen pitäisi minua auttaa, mutta kai siinä joku pontti sitten on. Lähinnä passivoinnilta se tuntuu, 3x 5h viikossa ja suurin osa ajasta tietokoneella istumista ja mä oon vittu mökillä, maalla, ja mulla olisi ulkona hemmetisti tekemistä ja täällä se on vielä kivaakin. Turhauttavaaaaa.

Mutta joo, en mä sitä tänään miettinyt, tulipahan päivitettyä sekin asia :D

Jotenkin vaikeeta taas saada ajatuksista kiinni. Päivällä oli paljon selkeämpää. Hitto. Niin, mä oon yrittänyt pohtia sitä miks poli auttoi mua aika paljon, vaikka en sillon osannutkaan puhua asioistani juuri mitään. Mähän oon koko ikäni hakenut turvaa ja useimmiten se on joku ihminen. Polilla tuntui että musta välitettiin, otettiin koppi eikä tarvinnut pystyä mihinkään. Aika nopeasti siitä tuli mulle sellanen turvapaikka, mikä toki osaltaan saattaa vaikuttaa siihen etten mitenkään älyttömästi puhumisen kanssa edistynytkään. Siellä hyväksyttiin ja jos saanut asioita hoidettua, ne hoidettiin yhdessä. Ehkä se oli jopa liian turvallinen? Jäin siihen tunteeseen kiinni enkä halunnut puhua, koska olisin joutunut pois mukavuusalueelta ja turvallisuudentunne olisi hetkellisesti horjunut, vaikka varmaan lopulta apua olisikin saanut niin enemmän...

Kun naapurista löytyikin ihana ihminen joka jaksoi mua kaikkine murheineni ja hyväksyi mut tälläsenä kun oon, en tarvinnut enää polia. Sain mun turvan muualta, lähempää ja useammin. Oli siinä omat ongelmansa, mutta kun mä olin päättänyt missä mun turva on niin no, ei musta helpolla eroon siinä kohtaa pääse.

Okei, mä saan mun turvan. Mulla on aina pakko olla sellainen tai hajoon ihan kokonaan. Hetkellisesti pärjään ilman jos sattuu olemaan joku superhyvä kausi. Tää blogi on mulle jossain määrin turvasatama myös, ja netissä muutama ihminen. Kirjotustahdista kyllä huomaa onko muut turvat "käytettävissä" vai ei. Mut tää on samalla tosi huono juttu. Musta tuntuu, etten ansaitse turvaa jos mulla ei mene riittävän huonosti. Mikä on yks juttu joka vetää mua aina masennukseen takasin.

Oon jo jostain pienestä lapsesta asti toivonut, että mulle sattuisi jotain pahaa, koska se tekisi tästä jotenkin hyväksyttävämpää. Ja mitä huonommin mulla menee, sen paremmin mä pystyn hyväksymään sen että tarviin turvaa. Mut koska olen mä, tarviin todellisuudessa sitä myös silloin kun mulla menee paremmin. Kai se on jotain siitä, kun mut jätettiin lapsena niin usein yksin sillon kun oisin eniten apua kaivannut, ehkä. Tai sit oon muuten vaan näin sekasin. Viiltely on myös ollut mulle yks keino hakea sitä turvaa ja jotenkin oikeuttaa se itelleni. Se ei oo koskaan ollut ainoo syy siihen, mutta vaikuttanut kuitenkin aika paljon. Sen lisäks, että se on auttanut mua hyväksymään tän mun tarpeeni, sillä on myös saanut muut ottamaan mut paremmin tosissaan. Ehkä. Oikeesti varmaan mut ois polilla ja muuallakin otettu ihan yhtä tosissaan vaikka en oiskaan tuhonnut itteäni niin huolella, mut koska en osannut puhua ni piti se paska olo jotenkin "todistaa". Mut ei tästä sen enempää, rupee tekeen mieli viiltää jos jää miettimään sitä aiheena liian pitkään. En tiedä oliko tossa ees mitään järkeä tai saako mun ajatuksista mitenkään kiinni, mut olkoot nyt noin.

Siitä terveyskeskuksen mt-puolesta ei koskaan tullut mulle turvapaikkaa. Ekan hoitajan kanssa ois ehkä tullut. Tai lekurin, jos sille ois saanu aikoja useemmin. Mut en ehtiny käydä niillä riittävän montaa kertaa siihen, ja sit tää vika hoitaja oli mitä oli enkä tykännyt siitä yhtään. Ja koska oon nössö enkä halua pahoittaa kenenkään mieltä, en uskaltanut sanoa haluavani vaihtaa hoitajaa, vaan mieluummin sitten lopetin käynnit ja olen nyt sitten ilman apua. Taas. Mä tarviin puhumiseen jonkunlaisen turvan, sen ei aina tarvii olla iso, mut sen on pakko olla olemassa tai en pysty, menee niin paljon mukavuusalueen ulkopuolelle muutenkin. Mut ehkä se turva ei saa olla myöskään liian iso ja mukava, koska sit sieltä ei halua pois ja siihen jää liikaa kiinni.

Öö. No nyt sitten unohdin mitä ajattelin vielä kirjoittaa :D Ehkä meen vaan nukkumaan. Liikaa ajateltavaa näin väsyneenä ei oo koskaan hyvä juttu. Pahoittelut sekavasta postauksesta, yhtä sekava on pääkin. Varmaan huomenna tuun lukemaan tän ja toteemaan että ei helvetti, vähän siltä tuntuu nyt mutta tuntukoot.

731.

Saispa nuppivikoihin helpommin apua. Mielellään vielä jotain toimivaa apua. Uskallan väittää, että ne joille riittää tk:ssa käynti 4-6vko välein jollain "voivoi sun pitää päättää mitä sen asian kanssa teet"-tätylillä, pärjäisivät myös ilman apua tai jollain itsehoito-opuksilla. Vittu mitä paskaa se oli. Tiiän että oon taas siinä pisteessä et pitäis saada asioihin muutos ja heti ennen ku menee asiat vielä paskemmaksi, mut arvauskeskukseen en kyllä oo enää menossa. Kun ei kert itsariajatukset sun muut olleet riittävä syy päästä polille ni en sit tiedä mikä ois. Vai olisko pitänyt olla viikko käymättä suihkussa ennen ku menin sinne, oisko sit otettu enemmän tosissaan. Vituttaa edelleen et se meni niin. Ehkäpä joskus lanssin tahi poliisin kyydissä päivystykseen sitten, josko sitä kautta saisi apua. Ehkä niin otettas paremmin tosissaan. Pitää harkita sitä sit syksymmällä kun mökkielo päättyy. Siihen asti pitänee vaan yrittää selvitä jotenkin.

Kävin omakannassa kattomassa, sekin hieman hämmentää et sillon vikalla lekurikäynnilläkin se oli viel kirjottanu et voi olla et tarviin hoitojakson polilla. Vaik mulla oli sillon se hyvä kausi menossa. Joka helvetin kerta siitä polista puhuttiin ja sinne pyysin päästä, mut miks sen asian eteen ei koskaan tapahtunu yhtään mitään?

Yks päivä oli aika heikko hetki ja jonkun mitättömän naarmun raaputtelin vanhojen arpien viereen. En muista kauanko olin ilman, puhuttasko ihan vuosista monikossa vai miten oli, mut eipä tuo edes kaduta. Ei tosta kyllä arpeakaan jää et ei kai siinä mitään. Siinä on vaan se riski, et jos toi alkaa toistumaan ni syvemmiksihän ne kerta toisensa jälkeen muuttuu. Pitäs keksiä jotain muuta tilalle ja onhan mulla keinoja, mikään ei vaan oo sama.

On taas muutenki kaikki ajatukset ihan sekasin. Ja se kuntouttavan ryhmä tuo viel kivaa lisästressiä. Menisin oikeesti sata kertaa mieluummin paikan päälle ku oisin tällee etänä, mut vihaan kaupunkieloa ja talvella taas ei oo mahista olla maalla ni minkäs teet. Voispa vaan lopettaa senki paskan, mut ei mulla oo siihen varaa.

Voisko nukkua vaik muutaman vuoden yli ja kattoa sit uudestaan kiinnostaako tää elämä. Just nyt ei hirveesti kiinnosta.

730.

Mökkielo jatkuu. Täällä on hyvä olla. Joku lintuvuosi tämä on, koska sen lisäksi että oon ollut naapurin kanalassa töissä (pelkään isoja lintuja, joten tää on ollut saavutus sinänsä, etenkin kun oon tarponut siellä vihaisten isojen kukkojen seassa kintut mustelmilla), oon pelastanut rastaanpoikasen ulkorakennuksesta, kirjosieppoherran kuistilta ja ollut muutaman tunnin pienen talitiaisen keinoemona, kun se hölmö lähti etuajassa pöntöstä eikä sen ruokahuolto pelannut maahan asti. Hetken jo pelkäsin että se kuolee, mutta ruokaa ja lämpöä ja pienestä tärisevästä raukasta tuli taas oikein reipas lentoharjoittelua tekevä tyyppi. Lopulta sain apua ja pikkutyypin takaisin korkealle pönttöön, josta eilen lähtivät maailmalle koko poppoo. Vähän jäi haikea olo, pieni oli niin ihana ja reipas ja rohkea.

Jos ois riittävästi tilaa ja osaamista, niin ois kyllä kiva tehdä jotain luonnonvaraisten eläinten hoitoakin. Ehkä vielä joskus.

Onnea matkaan pieni <3

En silti ymmärrä, miksi joku taas vetää mua takaisin pohjalle. Mulla on ollut paaljon näitä kausia vuosien aikana, oon varmaan kirjottanutkin niistä jotain joskus. Kaikki on ihan ok, on paskoja hetkiä ja joskus ahdistaa ja stressaa, mut suurimman osan ajasta olo on jos ei nyt onnellinen niin kai ihan... normaali? Mutta sit kuitenkin välillä tuntuu et oikeen haluaisi et menee huonommin, siis mitä vittua pää?? Luulen, että se liittyy jotenkin yksinäisyyteen ja siihen, miten kaipaisi seuraa ja jossain määrin huomiotakin. Yleensä mulle ei tuu sellaista oloa jos oon paljon sellasten ihmisten kanssa, joitten seurassa ei tarvii esittää mitään.

Itsariajatuksista olisi myös kiva päästä eroon. Ennen oon hyväksynyt ne, muistanut mitä terppa aikanaan sanoi, että ne on vaan ajatuksia ja jos osaa antaa niiden vain olla niin ei niistä ole mitään haittaa. Sillä oon mennyt vuuuosia, mutta nyt alkaa mennä hermot. Mä en halua itkeä sitä, kuinka haluan kuolla, jos pitää tehdä hetki jotain mukavuusalueen ulkopuolella olevaa. Oon niin hemmetin kyllästynyt siihen ja itteeni. En mä halua kuolla, mä haluan elää, mutta kun itsari oli vuosia se päällimmäinen vaihtoehto niin jotenkin toi jäi päälle ja on edelleen se eka ajatus jos joku menee pieleen tai pitää mennä mukavuusalueelta pois.

Joskus se ajatus tulee muutenkin. Kuten tuossa hetki sitten. Koirien kanssa lenkillä, täydellinen auringonlasku ja mahtava keli, ei ihmisiä monen kilometrin säteellä, hyvää musiikkia ja hyvää juomaa. Kateltiin koirien kanssa muutamaa syömässä ollutta peuraa ja PAM, yhtäkkiä vaan tuli sellainen olo et haluan kuolla. Wtf? Joo, olin juonut ehkä puolikkaan siiderin, joten väitän että sillä ei ollut osuutta asiaan. Muutenkin oon juonut tosi vähän, alkuvuonna en varmaan ollenkaan ja nyt kesällä jotain satunnaisia yksittäisiä saunajuomia. Kerran oon tainnut tänä vuonna olla kännissä, enkä edes kaipaa sitä oloa. Luulen, et mökkielon jälkeen kotona ei tuu taas juotua mitään alkoholipitoista.

Kodista tuli mieleen, etten vieläkään tiedä missä mun koti tulee olemaan syksyllä. Nyt just en oo tosin edes kattonut mitään kämppiä, liikaa muuttujia ja päätä sekoittavia asioita matkassa ja oon vähän hukassa. Et todennäköisesti joudun palaamaan siihen paskakämppään vielä ajaksi X. Toivottavasti X ei ole tässä kohtaa kovin suuri luku. Ja toivottavasti siellä, mihin ikinä muutankin, saa hieman helpommin apua tähän nuppivikaan. Koska apua mä tarviin edelleen.

729.

Mökillä ollaan, oltu jo jonkun aikaa. Ja lopulta asiat on järjestyneet muutenkin suht ok malliin.

Kiitos koronan, sain luvan tehdä kesän ajan kuntouttavaa etänä. Huono puoli tässä on se, että ainoa vaihtoehto on kolme kertaa viikossa. Ei siinä sinänsä mitään, mut tuntuu lähinnä passivoinnilta tämä heidän "aktivointi", kun täällä ois niin paljon muutakin tekemistä kuin istua koneella miettimässä asioita, joita on käsitelty siinä aikasemmassa ryhmässä, polilla aikanaan ja omassa päässä ihan jatkuvasti. Onneks niitä tehtäviä saa tehdä aika itsenäisesti kuitenkin ja jonkun verran pystyy tekemään ulkona.

Alotin tällä viikolla, se porukka vaikuttaa tosi mukavalta ja mut otettiin pelottavan hyvin vastaan. Ainoa ongelma on se, et siellä koko kaupungissa asuu ainoastaan yksi ihminen jonka nimen näkeminenkin saa mut näkemään punaista, ja toki juuri hän on siellä samassa ryhmässä :)))) Onneksi ei ollut tällä viikolla paikalla ja toivotaan että sen sopimus loppuu pian ja vaihtaa jonnekin muualle. Mulla ei vaihtomahdollisuutta ole, kun mitään muuta ei voi tehdä etänä enkä todellakaan aio olla kaupungissa koko kesää. Mut ryhmän vetäjä tietää asiasta tarkemmin ja näin, pyritään siihen että mein ei tarvi olla sen ihmisen kanssa sen kummemmin tekemisissä missään vaiheessa.

Yllätin itseni siitä, miten avoin oon pystynyt olemaan vaikka en tunne niitä juurikaan. Ja siis se, että mein "tapaamisissa" saa kirjottaa tai puhua, mä valkkaisin ehdottomasti puhumisen jos mulla vaan ois parempi mikki. Oon mä vähän sitä käyttänyt kuitenkin, etten pelkästään kirjottanut. Mietin vaan, et ku en kerran sinne polille pääse, mut en yksinkään pärjää, et oikeesti yritän ottaa kaiken mahdollisen avun vastaan. Vaikka se sit vaatiikin sitä mukavuusalueelta poistumista.

Hevoset on auttanu mua siinä mukavuusalueelta poistumisessa, vaikken oo vielä heppailemaan ehtinytkään. Varusteet kyllä uusin jo :D Joskus teininä tipuin aika pahasti, ja oikeesti siinä tilanteessa ois ollu ainekset niiiiin paljon pahempaan. En tiedä mikä älynväläys oli laittaa suht kokematon teini sellaisen pipipäähevosen selkään. Mutta joo kuitenkin, parantelin fyysisen puolen rauhassa ja sit menin takasin tallille. Siellä oli vastassa uusi omistaja ja uudet hevoset, mutta ei se mitään. Ekan tunnin sen tippumisen jälkeen vaan tärisin siellä hevosen selässä, mulla oli taluttaja koska en uskaltanu mennä yksin, mut mä tein sen. Pari kuukautta myöhemmin starttasin mun elämäni ekoissa estekisoissa, enkä ollut hypännyt kertaakaan ennen sitä tippumista. Kaiken lisäks vielä sijoituinkin, muistaakseni tokaksi.

Ja sit musta silti tuntui, että kuolen siihen että pitää soittaa yksi puhelu?? Kun mä oon ollu tilanteessa, jossa multa olis oikeesti voinut lähteä henki tai muuten sattua pahemmin jos ois ollut huono tuuri matkassa, ja silti kiipesin sinne hevosen selkään uudestaan vaikka se olikin pirun vaikeeta.

Sillä mä oon nyt potkinut itteäni perseelle ja hoitamaan noi kuntouttavan alotukseen liittyneet pakolliset puhelut sun muut. Eikä se puhelimessa puhuminen sit loppujen lopuksi olekaan niin kamalaa mitä oon aina ajatellut. Videopuhelut vieraiden ihmisten kanssa ei nekään oo kovin pahoja.

Mä tuun tuskin olemaan koskaan täysin terve, mutta oon oppinu hyväksymään sen. Toki nyt ku kirjotin noin, oon varmaan huomenna itkemässä asiaa. Kiva olla epävakaa. On mulla täällä mökillä ollessakin ollu hetkiä, kun ois halunnut vaan kuolla ja lakata olemasta, mutta ainakin nyt mä pärjään niiden kanssa. Vähän yksinäisyys vaivaa täällä(kin), mut jollain tasolla siihenki tottuu tai turtuu tai miten vain. Tai ehkä se on enemmän jotain läheisyyspulaa, haluisin sellasen kunnon ison halin ainakin.

Just nyt mulla on vaan yks isompi ongelma, mille pitäis keksiä joku ratkaisu. Valitettavasti vaihtoehtoja on vain kaksi, eikä kumpikaan ole hyvä. Luulen, et tiedän kuitenkin kumpi on parempi. Oon niin monta vuotta halunnut muuttaa lähemmäs porukoita, oon katellut kämppiä, miettinyt miten kivaa ois asua lyhyemmän matkan päässä. Mut sit siellä betonihelvetissä on kuitenkin ainoo ihminen jonka seurassa pystyn olemaan ihan täysin oma itteni eikä tarvi salata mitään. Ja se on aika iso asia ja vaikuttaa myös mun hyvinvointiin pelottavan paljon. Mut koska mä en voi pakottaa ketään muuttamaan mun mukana, ni vaihtoehtoja ei oo kovin montaa. Oikeesti paras ratkasu mun pään mielestä ois sulloa se muuttolaatikkoon mukaan, mut en usko et se onnistuis.

Tulee sattuun ihan helvetisti, siis sit joskus kun saan jotain tehtyä sen muuton eteen. Nyt tää koronaki vähän rajottaa, ainaki yrityssuunnitelmia. Ois sillee kiva seurata alan tilannetta hetki ennen ku menee hommaamaan jotain kallista asuntoa missä ois sopiva työhuone myös. Mut sit taas oon jo tuhlannut tähän vellomiseen ja vaan olemiseen niin monta vuotta mun elämästä, et ois parempi toimia sillon ku vähänki tuntuu siltä et vois pystyä siihen.

Tuntuu et pompin kamalasti aiheesta toiseen, mut sitä se on ku kirjottaa näin harvoin :D Toivottavasti teillä kaikilla on kesä alkanut hyvin, tai edes siedettävästi <3

728.

Mahdollisesti viikonloppuna kääntyy nokka kohti mökkiä. Parin viikon karanteeni odottaa siellä keskellä korpea, tavallaan kivaa ja tavallaan ei. Toivotaan kivoja kelejä, ettei tarvi käyttää montaa tuntia jokaisesta päivästä lämmittämiseen.

Oon taas aika yksin mun pään kanssa. Hoitajalla en oo käynyt pitkään aikaan enkä oo enää menossa, se oli ärsyttävä ja siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Se lääkäri on ties missä. Lääkkeitä oon lopettamassa, lopulta sertralinkin oli aika paskaa ja nää viekkärit on vielä paskempaa vaikka söin sitä vain muutaman kuukauden ja tiputin annostusta tooodella hitaasti. Toivottavasti oli elämäni viimeinen lääkekokeilu tämä.

Harmittaa kyllä, etten päässy sinne polille. Puol vuotta mä yritin, joka ikinen käynti sanoin haluavani sinne ja muutaman kerran muistutin myös siitä, että mun tiedoissa lukee se että mun on saatava sinne uusi lähete jos pyydän. Mutta ei, en ole tarpeeksi sairas joten olen sitten ilman apua, vaikka ne teekoosta pari kertaa onkin koittaneet perään soittaa. Ihan hiton sama, tuskin mä nytkään polille pääsisin ja puhuminen yksinään ei auta mua tippakaan. Vaan ärsyttäis ravata siellä. Tää on paljon parempi näin, ei tarvi vittuuntua siihen hoitajaan joka lähinnä syyllisti. Että kiitos ja hei vaan heille, mä luovutin sen ammattiavun suhteen. Toivottavasti jossain vaiheessa pääsen muuttamaan tästä kaupungista pois, ehkä jossain muualla toimii apu paremmin.

Koirat on onneksi taas kunnossa, ja isoisäkin saanut lisäaikaa, sitä kukaan ei tiedä kuinka paljon. Tai no Lyltsistä sen verran, et täysin terve se ei tuu enää koskaan olemaan sen selkänsä kanssa, mutta just nyt se on oireeton vaikka ollaan tehty aika pitkiäkin lenkkejä. Mut sillä on yks aika huolestuttava patti. Oon tosin jo päättänyt, et oli se mikå oli, annetaan olla niin kauan kun se ei vaivaa. Lyltsi on kuitenkin jo keski-iässä ja sillä on toi selkävaiva, mä en enää lähde leikkuuttamaan siltä mitään patteja pois vaan ollaan ja eletään päivä kerrallaan niin kauan kun se on kivuton. Aattelin kyl sit karanteenin jälkeen käyttää sen mun luottoeläinlääkärillä, pitää varmuuden vuoks uusia kipulääkeresepti ni se saa samalla kattoa sen patin. Eihän se välttämättä mikään vaarallinen edes ole. Tai jos onkin, sen kasvaminen/leviäminen voi kestää vuosia. Ilman tota sen selkävaivaa oisin vienyt sen ell heti kun sen patin huomasin, mut täysin terveeksi tota koiraa ei kuitenkaan enää ikinä saa.

Kauhee hevostelukuume mulla on myös. Oon pelannut paria hevospeliä ihan älyttömät määrät :D Harmi, et täällä ei oikeen oo mitään kivaa ratsastuskoulua ja mitään hoidokkia/vuokraheppaa en nyt tosiaan ala ettimään kun oon kesän kuitenki muualla ja jossain vaiheessa muuttamassa pois. Mut saattaa olla, et oon pakannut mun heppailukamat mökille lähteviin tavaroihin mukaan. Siellä aika lähellä on kuitenkin paikka, mis kävin teininä auttelemassa ja luulen, että saan sieltä jonkun hepsun kyllä lainaan. Koska heppaterapia vaan on parasta. Harmi, ettei mun silloista hoidokkia oo enää, aika monta vuotta kävin sitä hoitamassa ja liikuttamassa ja se opetti mulle eniten ikinä.

Pitäkää peukkuja, et mun auto menee katsastuksesta läpi huomenna! Jos menee, ni sit mökki odottaa viikonloppuna. Jos ei mene, kaikki riippuu siitä miten isoa remppaa siihen pitää tehdä. Pois kaupungista, kyllä kiitos. En oo varmaan koskaan ennen ollu täällä näin montaa kuukautta putkeen, alkaa jo vähän tympiä.

727.

Viimeks kirjotin että ryhmän tauko harmittaa. Nyt vaan toivon että se jatkuis, etten joutuis ottaan karenssia. Mut koska koulut uskalletaan avata, ni pahoin pelkään et pienet kuntouttavan ryhmätkin saa pian taas alkaa pyöriä.

Mä oon lähössä mökille karanteeniin heti kun mun auto on katsastettu ja tarvittaessa huollettu ja siirretty sinne mua odottamaan. Ihan en ilman autoa uskalla siel keskellä korpea olla, ku viikko sit viimeks kiirehdin koiran kanssa päivystykseen ja mökillä kuitenkin kyitäkin aika paljon toisinaan pyörii. Muuten varmaan oisin mökillä jo, mut pitää nyt hetki viel ootella. Pari viikkoo pitäis sit jaksaa erakoitua siellä ja sen jälkeen saattaa olla et mun apuja tarvitaan muualla.

Mun isoisä on tosi vakavasti sairas, tää tuli ihan puskista. Viel jouluna kaikki oli ihan ok, me pelleiltiin ja naurettiin. Nyt se makaa sairaalassa leikkausjonossa, eikä kukaan tiiä miten tässä käy. Kaikista paskinta tässä on se, et sillä reistailee muisti, se on ihan uudessa tilanteessa ja sit on tää vitun korona ni sitä ei pääse edes kattomaan. Et se ei nää ees ketään tuttua ihmistä siellä. Ja ennen sitä leikkausta ei oo tietoo mistään ennusteesta. En haluis elätellä turhaa toivoa, mut vielä on pieni mahis siihenkin että se toipuu täysin ja elää vielä vuosia. Mut se leikkauskin on aika iso riski. Seki on mahollista et nähtiin jouluna vikan kerran. En oikeen tiiä miten tätä pitäs käsitellä, ku ei yhtään tiedä mitä on tulossa eikä pysty auttaan mitenkään. Siis pappaa. Muita kyllä, mut koska korona ja riskiryhmät ni mun pitää karanteenaa itteni ensin varmuuden vuoks.

Luonto auttas ees vähän. Mut mun molemmat koirat on tällä hetkellä saikulla ja toinen myös kipulääkekuurilla, enkä haluu yksin mettään lähtee. Kelit on sentään ollu hetkittäin ihan kivat, äskönki käytiin sateessa kävelemässä ja ihailemassa pientä lampea ja sen sorsaparia. Oon aina rakastanu vesisadetta, kunhan se ei oo sellasta kaikkialle tunkeutuvaa pikkutihkua mitä nyt ei voi ees sateeksi kutsua. Nyt oli viel ihmeen lämminkin, ni oli tosi kiva kävellä ja kuunnella ja katella sadetta. Eikä ollu vastaantulijoita. Vaik ei kai tähän aikaan ilman sadettakaan hirveetä ryysistä tuol ulkona oo. Unirytmi on mitä on mut olkoot, liikaa stressiä ni näin käy. Joskus aamuyöllä varmaan onnistun taas nukahtaan.

Välil on vähän heikkoja hetkiä. Oon purkanu yhen sheiverin terän ja tuijotellu ja hiplaillu sitä, mut lopulta heitin sen pois. Teki kyl niin pirusti mieli viiltää, alko taas tuntuu siltä et ei sillä oo mitään väliä ku oon tuhonnu mun ihon jo loppuiäksi joka tapauksessa. Et pari arpee lisää ei haittais mitään. Mut onneks järki kiiruhti paikalle muistuttaan, et ei se jäis siihen yhteen tai kahteen kuitenkaan. Eikä siihen "ihan vähän vaan"-vaiheeseen. Niinhän mä sillonkin ihan vähän ja yhden kerran vaan ku alotin ja mites kävikään. Joudun joka ikinen päivä tuijottaan noit hiton arpia. Tai no, ehkä ne saa piiloon jos joskus voitan lotossa, mut se on aika epätodennäköstä.

Onneks on niitä hyviäki hetkiä, ni pysyy jotenki kasassa. Koirien kans pelleilyt, lintujen pesänrakennuspuuhien seurailu, muutenki kevään etenemisen ihmetteleminen. Tänään näky tän vuoden eka leppäkerttu ja viime yönä oli jotkut koppakuoriaiset kai hankkimassa jälkikasvua. Kukkia on jo kivasti ja lehdet kasvaa puihin kovaa vauhtia. Kesä tulee ja pian pääsee pois kaupungista, vaik sen hinta saattaakin olla karenssi. Mut mieluummin mä oon maalla ja pidän kiinni mun mielenterveyden rippeistä vähän köyhempänä, ku kituutan kaupungissa ympäristössä mitä vihaan joka ikinen päivä vaik miten yrittäisin suhtautua positiivisesti. Ja koiratki on paljon onnellisempia siellä.

726.

Oho, kuukausi kirjoittamatta. Ei ole ollut mitään sen suurempaa tarvetta, vaikka aina välillä tää blogi onkin mielessä käynyt. Rakastan sertraliinia ja oon ilonen siitä, et se lekuri sai mut suostuteltua kokeilemaan tota. Se ei oo turruttanu, sen alun pahoinvoinnin jälkeen siitä ei ole ollut mitään muutakaan haittaa. Oon vaan tasasempi, en stressaa kaikesta niin paljon kuin ennen, on vähän enemmän energiaa ja mieliala on parempi. Kyllä mua edelleen välillä ahdistaa ja masentaa, mut se on siedettävämpää eikä kestä niin pitkää aikaa kuin ennen. Kattokaakin lääkehamsterit et saan tota taas apteekista sit ku on tarve, onneks noi nyt ens kuun ainaki vielä riittää.

Ajat on aika paljon muuttunu siitä ku viimeks kirjotin. Mä kyllä ennustin jo tammikuussa ulkomaisia medioita lukiessa että näin käy, ja otti päähän se vähättely mitä suomeksi sai lukea. Nyt taas ottaa päähän se, että koronakoronakoronaaaaaaaa ihan sama minkä uutissivun, foorumin, facen tai minkä vaan avaat. No, lottovoitto tuli suomeen ja yllätti ison osan suomalaisista. Ja osa vähättelee edelleen.

Mä en oo hirveen huolissani itestäni enkä mitenkään hysteerinen, pientä kotivaraa oon keränny tammikuusta asti ja pärjään jonkun aikaa ilman kauppaa jos on pakko. Siinä missä ennen kävin kaupassa melkein joka päivä, nyt pyrin siihen et 1-3 kertaa viikossa riittää. Oon vaihtanu käteisestä korttiin, vaikka aina pelkäänki et unohdan tunnusluvun. En koske ovenkahvoihin yms. ikinä paljain käsin ja käsipesulle suoraan aina ulkoa tullessa mihinkään matkalla koskematta. Jos näprään kännyä kaupassa tai ulkona, se suojakuorineen pääsee saippuapesulle. Ihme kyllä se kestää sen, nahkakuoret vähän kärsii mutta ihan sama, uusia saa kaupasta. Koitan vältellä naaman hiplaamista kodin ulkopuolella, tosin mitä enemmän sitä yrittää vältellä sen varmemmin iskee joku kutina tai jostain ilmestyy koirankarva suuhun :D

Näillä mennään, onneks oon aika epäsosiaalinen ja yksinäinen ni kovin suurta sairastusmisriskiä mulla ei varmaan ole, muutenkin vastustuskyky on ihan ok ja esim. possunuha kesti mulla kolme päivää siinä missä silloinen kämppis valitteli oloaan yli viikon. Läheisistä vaan iso osa on riskiryhmää ja niistä oon vähän huolissani. Mut toivotaan parasta ja autetaan niitä jotka apua tarvii. Paikalliseen naapuriapu-ryhmään liityin, toivon et saan sieltä jonkun autollisen ihanan tuomaan mulle isomman säkin koiranruokaa (ku mun auto on melkein 200km päässä enkä nyt lähde bussilla sinne) ja voin olla kauppa-apuna tmv. jos joku lähistöllä asuva sitä tarvii.

Kuntouttava ryhmä on tauolla ajan X, vähintään sinne huhtikuun puoleenväliin mutta saa nähdä, vähän veikkaan ettei sillon vielä jatku. Se harmittaa, tehny hyvää nähdä ihmisiä ees kerran viikossa ja se on auttanu pitämään unirytmiä kunnossa. Nyt on unirytmi vähän levähtänyt. Mutta nyt mennään sillä mitä on, ryhmä jatkuu sit kun jatkuu.

Kesää kohti onneksi mennään, ihanan keväisiä päiviä ollut. Eilen näin tän vuoden ekan perhosenkin! Muuttolintuja on kanssa tullu jo paljon takasin. Lyltsin selkävaiva on menny parempaan päin, piti käyttää sitä viel vesijuoksumatolla yms. tässä mut ne nyt sit jää koska bussiin en mene, katellaan myöhemmin. Mut se kestää nyt pidempiä lenkkkejä mitä viel muutama viikko sitten, on päässy vähän metsään senki kanssa. Ei siitä täysin tervettä koskaan enää tuu, mut jos sen sais vielä vähän parempaan kuntoon ni ei tarviskaan lykätä sitä hoitoon kesällä jos lähtee retkeilemään.

Muutaman vuoden vanhan kuvan kaivoin tähän koska halusin. Pian tulee taas lisää väriä luontoon <3

725.

Vähän eri fiilikset kun viimeksi tänne kirjoittaessa.

Kävin tänään lääkärissä ja se käski mun pitää juhlat, koska tää on kuulemma harvinaista. Tein samat testit mitkä marraskuussa, masennustestin pisteet 36 -> 10, eli vaikeasta masennuksesta sinne normaalin(/terveen)/lievän masennuksen rajamaille. Ja kaksi eri ahdistuskyselyä, toinen 14p -> 3p ja toinen 26p -> 5p ja nää on myöskin kuulemma ihan normaalit pistemäärät. Eli tällä hetkellä mulla ei ole masennusta eikä häiritsevää ahdistuneisuutta, vaikka vielä pari viikkoa sitten tilanne oli aika paha. Oon ihan vain epävakaa oma itseni, mut sen kanssa pärjään.

Kysymysmerkkinä on se, onko toi sertralin vaikuttanut näin paljon ja nopeasti, onko se tää kevät (ihan varmana vaikuttaa, mutta paljonko?), onko se ihmissuhteiden selkiytyminen ja paljonko se kuntouttavan ryhmä vaikuttaa. Eka kerta siellä oli viime viikolla ja se oli ihan jees. Nukuin hyvin ennen sitä ja aamupalakin meni ongelmitta alas, löysin melkein oikeaan paikkaan (josta mut onneksi opastettiin eteenpäin :D) ja uskalsin jopa puhua siellä. Ihan kiva ryhmä ja varmasti mulle just sopiva paikka tähän kohtaan. Ootin et oisin panikoinu kunnolla ennen sitä ja siellä tai jänistäny tai jotain mut kaikki meni just kivasti. Pieni jännitys vaan, mut se on ihan normaalia kaikille.

Oon myös palautunut sinkuksi, tavallaan perseestä mut parempi näin. Ei mitään draamaa ja kaikki on mein välillä ihan ok, en oo menettäny ketään kokonaan. Mut ehkä nyt ei kumpaakaan vituta toisen naama ja tekemiset ja etenkin tekemättä jättämiset niin paljon. Vähemmän stressattavaa siis. Olin ennakoinu ja käsitelly asiaa jo jonkun aikaa etukäteen, ni ei tullu minään yllärinä eikä kauheena pommina.

Unirytmi on 10+, nukahdan joskus yheksän maissa ja herään viideltä-kuudelta aamulla, ehtii vielä käyttää koirat pellolla tai koirapuistossa juoksemassa ennen ku ihmiset alkaa niiden läheisyydessä kulkea. Lyltsikin pääsee siis joka päivä olemaan edes vähän irti, vaikkei se pidemmille metsälenkeille voi vieläkään tulla mukaan. Onneksi se on ihan tyytyväinen nyt näin.

Oon rakastunu neulahuovutukseen ja mulla on nykyään oma pieni huovutettu metsä eläimineen. Mun valkkaama pahvilaatikko alkaa olla niille liian pieni, pitää pian kehittää joku isompi paikka niille. Ollu kivaa tekemistä ja superkivaa huomata miten kehittyy siinä. Sormenpäät on kyllä välillä aika hellinä, ne neulat on kivan teräviä mut enää en osaa varoa niitä. Uppoo yllättävän syvälle sormeen, mut hei oon päässy mun neulakammosta yli :D

Vaikka mulla menee nyt näin paljon paremmin, ei multa vieläkään ole poistettu polimahdollisuutta. Koska jos toi ryhmä oikeesti parantaa mun oloa, polilla on niitä tarjolla lisää. Mut ei oo ajankohtaista just nyt, en mä sitä lähetettä vielä ikuisuuteen saa jos sitä edes tarviin. Ja pitää myös muistaa se, et mulla on ennenki ollu parempia kausia joista oon hypänny aika nopeesti takas pohjalle. Et ei tää välttämättä oo mikään pysyvä olotila, mut koitan nyt ainakin ottaa ilon irti tästä sen aikaa kun tää kestää. Reilun kuukauden päästä vielä yks lekurikäynti, jos sillon vointi on yhtä hyvä ni sit jätetään lekurikäynnit tauolle ajaksi X. Sillä hoitajalla jatkan vielä, vaikka se onkin ollu aika turhaa. Mut joku hoitokontakti mun on pakko pitää, ku en kuitenkaan osaa hakea uusiks apua jos vointi muuttuu huonommaksi ja se ei vaan käy et jäisin taas siihen vuosiksi vellomaan.

724.

Niin ne asiat vaan muuttuu entistä paskempaan suuntaan. Kuntouttava, jonka piti alkaa tammikuun alussa ja olla itsenäistä siivoilua omaan tahtiin iltapäivisin kerran viikossa, onkin nyt ensi viikolla alkava ryhmä joka alkaa aamuisin kello kahdeksan. Eli heihei yöunet, mitä aikaisemmin on pakko herätä sitä varmemmin menee valvomiseksi. En tiedä siitä ryhmästä oikeastaan mitään muuta kuin nimen, joka sekään ei kerro yhtään mitään. Joku n. 10hlö kuulemma ja se on pyörinyt jo ajan X, eli todennäköisesti muut siellä tuntevat toisensa ja minä menen sinne sitten sekaan ahdistumaan ja seuraamaan sivusta mitä siellä tapahtuu. Jos siis edes löydän paikalle, googlemapsilla leikkimisen jälkeen kun olen tullut siihen tulokseen, ettei sossun kertomat ohjeet paikasta voi pitää paikkaansa. Eikä mulla luonnollisestikaan ole esim. ryhmänvetäjän yhteystietoja, joten näillä mennään.

Ahdistaa et jäin tänkin asian kanssa yksin. Oisin halunnu sillon heti sossukäynnin jälkeen päästä purkaan asiaa jonkun kanssa, mut ketään ei oo taas vaihteeksi kiinnostanut. Lääkäriaikakin on vasta useampi päivä ryhmän aloittamisen jälkeen ja hoitsuajan joudun siirtämään muutenkin, kun se menee ryhmän kanssa päällekkäin enkä tiedä miten poissaolojen kanssa toimitaan, kun mulle ei kerrottu siitäkään mitään enkä tiedä keneltä kysyä. Helpompi vaan siirtää se turha ärsyttävä hoitsu entistä pidemmälle, ei se mitään että polille pääsy lykkääntyy lisää. Kun enhän mä mitään apua tarvii :) Ahistun sit vaan tosta ryhmästä yksinäni seuraavan viikon ja sit kuolen stressiin ku pitäs mennä sinne.

Mut hei, eilen vein sentään pussillisen roskia ulos. Sekin tapahtui kyllä vaan siksi, kun täällä haisi niin pahalta ettei pystynyt nukkumaan, mutta kuitenkin. Lakanat ois kiva saada pesuun myös ja vaatteet, en vaan tiedä missä kun en kerran saa ketään tänne kuuntelemaan mun pelottavaa pyykkikonetta mun seuraksi. Vähättelyä vaan saa jos siitä menee mainitsemaan, joten parempi olla hiljaa. Harmi, et paikallinen fbryhmä on julkinen ni en kehtaa sieltäkään kysyä saisko jotain pientä maksua vastaan lainata jonkun pyykkikonetta. Jos en ois sosiaalisesti näin vammanen ni kysyisin yhdeltä ihan mukavalta naapurimummolta, vois sanoa et oma kone meni rikki tai jotain. Mut en mä uskalla.

Kaiken muun paskan päälle vielä epävarmuus siitä mitä teen ton selkävammasen koiran kanssa. Mulla loppuu raha ja osaaminen sen suhteen enkä usko et on sitä kohtaan oikein pitää sitä täällä jos sitä ei saa kestämään pidempiä lenkkejä kipeytymättä. Ei tarttis ees miettiä asiaa jos vois vittu olla tervepäinen ja työkykyinen ettei tarvits asua missään betonihelvetissä, jossain maalla/mettän vieressä se vois ollaki ihan onnellinen lyhyilläkin lenkityksillä mut täällä... En usko. Sattuu joka päivä sanoo sille et ei, tänäänkään ei mennä metsään leikkimään. En enää tiiä mitä teen ja oon ihan helvetin yksin tämänki asian kanssa.

On mulla sentään kirjottaminen, mut useimpina päivinä en jaksa tätäkään enää. Monta kertaa tehny mieli kirjottaa oli se sit tänne, jollekki forkalle tai jollekki ihmiselle, mut ei vaan jaksa.

723.

En enää tiedä mitä teen. Perjantaina oli se hoitaja, tuntu et sitä ärsytti mun olemassaolo ja mua ärsytti sen jutut. Olin siinä kohdassa nukkunu koko viikon aikana yhteensä jonkun 8-9 tuntia ja hoitaja sanoi, etten saa nukkua päiväunia ni saan sitten yöllä nukuttua :)) Helppo sanoa jos ei ole koskaan itse kärsinyt unettomuudesta. Tuntui, et se muutenkin syyllisti mua mun oireista ja vähätteli, et se ei oikeen tunnu ymmärtävän missä mennään. Ja sille on ihan saatanan vaikee puhua. Olin siellä peräti puoli tuntia, jonka jälkeen se kysyi onko muuta mielen päällä. Ois ollu, mut ahisti ja ärsytti niin paljon et sanoin ettei ole ja lähin menemään sieltä. Ja sit kun ärsytys laantui menin 6h päiväunille jotka teki todella hyvää ja joiden jälkeen jaksoin käydä koirienkin kanssa kunnon lenkillä ja treenaamassa <3 Oikeesti mulle on ihan helvetin sama mihin aikaan nukun kunhan saan unta kiitos, sitä unirytmiä voi käännellä sit kun osaa nukkua taas.

Seuraava hoitaja-aika meni tasan kuukauden päähän. Siis KUUKAUDEN?? Kiva. Ei siinä muuten mitään, täysin turhaahan toi on, mutta jos tolla pitää käydä se viis kertaa ennen ku voi saada lähetettä polille ni saan sen joskus keväällä jos sillonkaan. Eikä tosta käynnistä ainakaan ollu mitään muuta ku haittaa. Kolme viikkoa seuraavaan lekuriin, onneks hoitaja ei oo sillä viikolla töissä ni se ei taaskaan tunge sinne mukaan. Pitää toivoa et jaksan sinne asti ja et saisin sille sanottuu et tää on ihan täyttä paskaa ja mun on parempi ilman niitä käyntejä ku niiden kanssa.

Ainiin ja lykkäs se hoitaja mulle jonkun lapun yhestä vertaistukiryhmästä ku täällä alkaa. "Täs ois tämmönen soita tonne jos haluut mennä". Aha kiitos. En uskalla soittaa, mut sehän ei hoitajatätyliä kiinnosta kuitenkaan, ni en sanonu mitään. En kyl nyt mitään ryhmää jaksaiskaan, etenkään jos se kuntouttava nyt vihdoin alkais. Pari päivää ni tietää siitä lisää. Hoitaja sit varmaan sillon kuukauden päästä ärsyyntyy siitäkin etten menny sinne ryhmään, mut se on sen ongelma sitten se.

Sertralinin alotin öö keskiviikkona. Aluks olin et jee, ei sivuvaikutuksia. Mut ei sitä riemua kauaa kestänyt. Ihan kamalan huono olo koko ajan päällä perjantaista asti. Montaa päivää en tätä tuu jaksamaan, et saattaa olla ettei tästä lääkekokeilusta tuu kovin pitkää.

Mut joo. Ehkä puolen vuoden päästä oon sit vihdoin polilla jos selviin jotenkin sinne asti ja onnistun sietään tota nykystä hoitajaa, kai sinne joku jonoki edelleen on. En ois koskaan lähteny tähän jos oisin tienny et sinne on nykyään niin vaikee päästä. Mun vointi on menny vaan ja ainoostaan huonommaks sen jälkeen ku hain apua, ku ei tää oo muuta ku pettymystä toisen perään. Se lekuri on ainoo josta on ees jotain hyötyä, mut kerta kuussa tai parissa sen luona ei muuta tilannetta kauheesti mihinkään suuntaan.

722.

Ollaan taas siinä pisteessä, et herätessä eka ajatus on se, että haluaa kuolla. Ilman koiria tuskin nousisin ees sängystä. Ei jaksa ei pysty tekemään mitään, nytkin on järkky nälkä mutta koska pitäisi pestä lautanen ja laittaa ruoka mikroon olen nälässä mieluummin. Koirien kanssa ulos lähtiessä aina itkettää kun ei vaan millään jaksaisi.

Apteekissakin pitänyt käydä viimenen viikko. Sertralin tulee kokeiluun, sellanen lääke mitä mulla ei ole koskaan ollut. Lääkäri sai mut ylipuhuttua kokeilemaan, viikon päästä se soittaa mut mä en oo vielä saanu aikaseks ees hakea sitä apteekista. Voi olla et joudun sanomaan sille et sori, en oo vielä alottanu. Aika uhkaavasti näyttää siltä.

Se uus hoitaja ei onneks tunkenu lääkärille mukaan sittenkään. Oli helpompaa ja sain sanottua ees sen, etten oo hyötyny puhumisesta oikeestaan mitenkään. Mut myös sen miten vaikeeta se mulle on edelleen, et en nyt voi mennä vannomaan etteikö se joskus vois auttaa. Mut tällä kolmen viikon hoitajakäyntien välillä en tuu koskaan siihen tottumaankaan niin paljoa et se lakkais ahdistamasta. Perjantaina muistaakseni seuraava käynti jos jaksan mennä. Ens viikolla on työkkäriin aika ja se sossumuidu tulee sinne myös, jokohan ne on keksiny mulle jonkun kuntouttavan paikan. Tai joko ja joko, ku tulin kuukaus sitte takasi kotiin siks et ois sillon pitäny alottaa... Ollu täällä jo kuukauden turhaan ja menin autonki jättään porukoille siks ku en sit kuntouttavan aikana kuitenkaan missään reissaa. Ois pitäny muistaa ettei mikään mee niinku on suunnitellu, ei ees sillon ku asia on sossutädin kanssa sovittu. Ärsyttävää et mun pitää pitää kaikesta sovitusta kiinni tai menee tuet, mut sit sossu saa pompottaa tolleen eikä niille tuu siitä mitään. "Oho hups siirrettiin kaikkia sun suunnitelmia yli kuukaudella eteenpäin mut ei se varmaan sua haittaa sähän oot nuppivikanen työtön :)"

Voispa vaan kuolla pois. Ois kaikille parempi niin.

721.

Tarttisin jonkun netikäyttökiellonki varmaan. Tulee vielä entistä paskempi olo kun aina osuu silmät johonkin "tehtiin yhdessä sitä ja tätä ja käytiin tuolla"-juttuihin. Rinnassa muljasee aina. Mä oon viimeks tehny asioita yhdessä jonkun kanssa joulun aikaan, sitä ennen joskus kesällä. Ikävä sitä aikaa ku oli kavereita. Oli lenkkiseuraa, koiratreeniseuraa, kuntosaliseuraa, leffaseuraa, ruoanlaittoseuraa ja mitä millonkin. Jos halus seuraa ni ei tarvinnu monelta kysyä kun jo onnisti, eikä koskaan ollu pakko olla yksin jos ei sitä ite halunnu. Nykyään on ihan turha ees kysyä ku ketään ei kiinnosta. Paitsi porukoita mut ne on aika kaukana. Koirat sentään on, mut ei ne ihmistä korvaa. Ja toinen niistäkin kaipais leikkiseuraa, oon koittanu kysellä mut ei tunnu ketään kiinnostavan. Kysyny entiset kaverit, kysyny useempaan kertaan paikallisesta koiraryhmästä facessa, mut ei. Koiraparka joutuu tyytyyn vaan mun kanssa leikkimiseen enkä mä jaksa kerralla kauheen pitkään. Joskus koirat leikkii keskenään minuutin, mut aika harvoin. Niil on aika erilaiset leikkityylit.

Hajoo pää tähän väsymykseenki. En oo pitkään aikaan nukkunu kunnolla. Huomenna pitäis herää joskus seittemältä et ehtii lenkittää koirat ennen sitä lekuria, en tiiä miten selviin. Ei kyl kiinnosta yhtään ees mennä sinne, tekis mieli perua koko käynti. Haluun vaan maata sängyssä itkemässä mun surkeeta elämää. Turhauttaa ravaa siellä ku ei saa mitään apua. Itsetuhoajatuksista pitäs varmaan sanoo, mut en mä osaa enkä uskalla, mut en nyt sit haluu kirjottaakaan mitään mukaan jos se hoitajaki änkee sinne. Ehkä sit sillon joskus parin viikon päästä ku on sille hoitsulle aika, jos jaksan mennä sinne. Tämmöst oottelua tää vaan on tää nykyajan "apu" täällä. Stressaavaa, turhauttavaa ja myös aika turhaa.

720.

Elämä on perseestä. Ulkona on ihan saatanan kylmä, koko naama jäätyy jos siellä kävelee vollottamassa. Rahat alkaa olla aika vähissä. Yksinäisyys painaa päälle mut toisaalta tekis mieli vaan haastaa riitaa kaikkien kanssa. Eilen meinasin kaupassa vetää yhtä jätkää turpaan, kun se kädellä tuuppas mua pois kulkuväylältään vaikka vierestä ois kyllä mahtunu. Ai että kihisin pitkään raivosta sen jälkeen. Viiltääkään en enää osaa, jonkun säälittävän pienen naarmun sain aikaan. Vitusti läskistynytki täs muutaman päivän aikana ku ei osaa enää ees olla syömättä, mirtoja en ainakaan enää ota mieluummin valvon ku läskistyn lisää. Ees yks terve koira ois kanssa ihan kiva juttu, mut ilmeisesti liikaa toivottu. Terve pää ois vielä kivempi juttu, mut se nyt on ihan mahdoton ajatuskin.

Sossu koitti vihdoin soittaa, en jaksanut vastata. Ei kiinnosta. Kai sille ens viikolla pitää soitella takasinpäin ettei karenssia pukkaa kaiken muun paskan päälle. Se tästä vielä puuttuis.

Vituttaa etten saa lähetettä sinne saatanan polille. Sielt ois saanu sellasta apua mitä tarviin. Sielt ois saanu jonkun vahtimaan et siivoon, jonkun seuraks kuunteleen pelottavaa pyykkikonetta, jonkun potkiin mua perseelle ja vaikka tuleen kuntouttavaan aluks mukaan jos tuntuu siltä etten yksin uskalla mennä. Siel ois voinu mennä ryhmiin ja saada niitä hemmetin sosiaalisia tilanteita jotka on niin perseestä mut samalla niin ihan liian tärkeitä mun voinnille.

Viis käyntiä kolmen viikon välein, eli joskus about huhtikuussa vasta muka mietittäs seuraavan kerran jatkoa ja siihen asti ton pitäs riittää? Haha. Ihan sama lopettaa sielläki käynnit, etenkin jos se hoitaja aikoo jatkossa tunkea lekurikäynneillekin mukaan ja se nyt sattuu olemaan ainoo jolle pystyy puhumaan suoraan jos homma ei toimi.

Saispa kuolla. Mut koitan vaan tuijotella vanhoja kesällä otettuja kuvia ja niitten voimalla jotenki sinnitellä kevääseen.

Huomenna meen alkoon. Ihan vaan koska mä voin. Vitut jostain alkottomasta elämästä. Harmittaa ettei oo mitään muuta millä sais pään sekasin, enkä oikeestaan enää ees tiedä mistä vois kysyä. Mut ehkä viina riittää.

719.

Uus hoitaja on ihan ok sittenkin. Vaikutti ihan asiansa osaavalta. Oli vaan tosi turhauttavaa käydä kaikki samat asiat kolmannen ihmisen kanssa läpi. Oisko se voinut lukea esim. mun kouluhistorian niistä papereista, ku musta oli aika turhaa kertoa kolmannen kerran mitä kaikkea oon opiskellu ja missä. Mut joo, sille sai puhuttua ja tällä kertaa ei menny edes ääni, hyvä minä! En tiiä auttoko se, kun tehtiin pari mulle uutta hengitysharjotusta siinä, oliks sille vaan helpompi puhua, puhuttiinks niin helpoista jutuista vai onko mun aivot alkanu tajuumaan etten kuole vaikka joskus sanoiski ääneen miltä tuntuu. En myöskään jaksa miettiä asiaa, kun en kuitenkaan pääsis mihinkään lopputulokseen. Paitsi siihen, etten tiedä.

Ens viikon lääkäriajalle se aikoo kai tulla mukaan. Sano, et tää on joku niitten käytäntö. Ei se aikasempi hoitaja sanonu mitään ja mitä oon muita lekureille menijöitä nähny, ni yksin neki on ollu. Mut kaippa sitten. Saa nähdä miten käy ku on mun lisäks kaks ihmistä samassa huoneessa ja pitäs puhua, varmaan vaikeempaa. Etenki ku ne on tosi erilaisia persoonaltaan ja sit yritän kuitenki miellyttää kumpaaki ettei niille tulis paha mieli siitä jos joku juttu ei auta ja plaaah. No mut ehkä selviin siitä elossa. Jatko on vieläki vähän ???. Se sano et käyn nyt 4-5 kertaa sillä alkuun ja sit mietitään taas. Huah. Seuraava aika sille meni taas melkein kolmen viikon päähän, et siihen seuraavaan miettimiseen on kyl täl tahdilla ikuisuus. Ja sit sillä kuitenki oli vapaata aikaa esim. sillon ku mulla on ens viikolla se lekuri, ku se katto sen vasta sen jälkeen ku mulle oli jo varattu uus aika. Et miks se piti laittaa niin pitkälle jos kert on vapaita aikoja ennenkin? Voi kyl olla ettei se saanu mun oireista ihan kiinni, en mä osaa kuvailla niitä oikeen. Se oli helpompi se lekuri esim. siinä mitä oireita ahistuksessa on, ku piti vaan raksia ruutuja niitten oireitten kohdalta mitä itellä on. Siel oli meinaan sellasiakin, mistä en ollu ees aatellu et ne voi olla ahistuksesta. Mut en enää muista niitä.

Tänään oli taas joku idioottiautoilija liikkeellä. Ehkä 20 sentistä kiinni et mulla on viel molemmat koirat hengissä, ja harmi ettei mulla oo rautanyrkki koska sit ois kivat naarmut mersumiehen autossa. Että tattista vaan, en tiiä miks piti hidastetöyssyynki oikeen kiihdyttää päästäkseen yrittään yli ajamista? Vitun hullut ihmiset täs paskakaupungissa. Aattelin et muutan hittoon täältä heti ku vaan voimat ja rahat siihen riittää. Oon joku vitun pelileskikin, ni ihan sama mihin muutan tän yksinäisempi en voi olla. Aattelin vielä vähän aika sit, et voi tännekin saada ihan hyvän elämän ja et oon valmis yrittään sitä, mut tänään joku naksahti päässä jo ennen sitä hulluu autoilijaa ja päätin et en mä enää yritä sopeutuu tänne. Täällä ei mun seura kelpaa ees miesystävälle mut mun rahat pitäis saada kuitenkin, ni mitäpä mä täällä tekisin. Tai siis ei musta ees tunnu siltä et seurustelen, ku ei me nähdä koskaan. Pelaaminen on kivempaa ku mun seura. Ja mä oon vaan sillee "ok mä ymmärrän en mäkään ois mun kaa". Vittu mun kanssa vois rupee vaatimaan ihmisiltä järkevää kohtelua ni vois itsetuntokin olla parempi ku lakkais olemasta tällänen saatanan kynnysmatto. Ja kaverit nyt on kadonnu jo aikoja sitten.

Pitää kattoo joku paikkakunta mis ois hierottavii koiria tarjolla asiakkaiks ja missä vois saada kämpän mettän läheltä, siinä mun kriteerit. Ehkei mihinkään satojen kilsojen päähän porukoista kuitenkaan, mut ei nyt niitten naapuriinkaan tarvii. Mut ei nyt muutamaan kuukauteen ainakaan ajankohtasta, ehkä menee vuosikin, ku pitää jotenki selvii tän läävän siivoomisesta eka. Sit taikoo jostain rahaa muuttoon ku ei noit innokkaita apukäsiäkään oo tarjolla, ja sit viel taikoo jostain joku kiva kämppä. Mut jonain päivänä mä häivyn täältä enkä tuu enää ikinä takas. Ja toivon et siihen päivään ei oo kovin montaa vuotta aikaa.

Mutta nyt painun tonne hullujen autoilijoiden sekaan käyttämään koirat ja sit nukkumaan, oon oottanu tätä hetkeä koko päivän. Koska lyltsi päätti eilen (ja tänäänkin...) tyhjentää roskiksen ollessaan yksin, ni se herätti mut aamulla neljältä sillee "nyt ämmä vähän pikaseen pihalle tai paskon eteiseen" :)) Sillä on tylsää kun se on saikulla eikä pääse kunnon lenkeille. Kiva ku on koiria. Mut välillä on niitä hetkiä ku miettii, et miks hitossa. Miks en ottanu vaik hamsteria.

718.

"Soitan ensi viikolla" sanoi sossu kolmas päivä. En tiedä koska se sen ensi viikko on, mut musta ois kiva alottaa se kuntouttava niinku nyt et se loppuiskin joskus ja pääsee retkeilemään kunnolla heti kun kelit sen sallii. Tekeminenki ois kivaa ja kohta oon jo valmis johonki supersosiaaliseenki ku en taas oo nähny ihmisiä ties koska ja alkaa vähän painaa yksinäisyys päälle. Joku perhe sentään Lyltsiä rapsutti eilen ja juteltiin koirista siin hetki, iski kauhee ahistus ku ne jatko matkaa ja olin taas yksin. Ei oo ennen käyny noin.

Muutama päivä siihen uuteen hoitajaan. Huomenna saan ehkä sen nimen tietooni ni voin sit stalkata sen somesta :D muistin et meillä tulee tekstari aina pari päivää ennen terkkarin aikaa ja just katoin ni ainaki aikaisemmilla kerroilla siinä luki nimi kanssa. Edelleen pelkään et se on joku hissukkatäti eikä mulla oo hajuakaan siitä mistä haluisin puhua. Ku oikeestaan en haluis puhua yhtään mitään vaan haluisin jotain apua mikä oikeesti toimiiiii. En tolle hoitajalle kehtaa sanoa et teki mieli vetää yliannostus ku sen aika meni niin pitkälle ku se kuuloistais syyllistämiseltä ja sit mulle tulis paha mieli siitä, mut reilu viikko lekuriaikaan ni sille ehkä pystyn. Jos nyt ees joku siellä hokais että toi ei vaan toimi mulla ja haluun sinne helvetin polille jonne on näemmä nykyään mahdotonta päästä vaikka papereissa lukis et uudella lähetteellä pääsee.

Mitäs muuta... Oon kotona ollessa tiputtanut muutaman kilon ja vetänyt aika rääkkiliikuntaa paastojen kanssa. Jee tosi tervettä. Mut on ees yks asia mistä voin päättää mun omassa elämässä ni tällä mennään. En oo sillee huolissani, aikasemmillaki kerroilla syömisvammailut on loppunu ku olo on muuten tasottunu, et eiköhän nytkin. On sentään jotain tekemistä päiviin ku lenkkeilee ja jumppailee ja laskee kaloreita. Ja tutkii uusia jumppaliikkeitä. Ja onnistuuki jossain. Oikeesti tehny masennukselle täs vaiheessa tosi hyvää tää, vaik en nyt kellekkään suosittele. Selkäkivutki on taas kadonnu jonnekin eikä niskakaan oo kauheen pahassa kunnossa, kyl liikunta vaan tekee hyvää. Ees sit kävely niinä päivinä ku ei muuta jaksa.

Mirtat taas vaiheeks lopetin, kyl mä niitä reilun viikon putkeen söin. Sit meni hermot siihen jatkuvaan päiväväsymykseen ja nyt en sit taas enää nuku, mut ei se mitään ku ainaki toistaseks oon silti päivisin paljon energisempi. Kiva ku kykenee tekeen jotain eikä vaan makaa koomassa sängyssä koko päivää. Tuntu et iski vähän hypomaniat päälle pariks päiväks sen jälkeen ku lopetin sen, mut tiiä sitten, ehkä oli vaan kivaa kun pääsi siitä koomailusta eroon. Nyt meen sit taas vaan puolikkailla tarvittaessa, mut koska kello on taas noin paljon ja haluisin herää aamulla enkä vast iltapäivällä, ni en tänäänkään ota sitä puolikastakaan sitten. Käyny aika monta kertaa näin, et muistaa sen ihan liian myöhään.

717.

Vituttaaaaaaa.

Sossumuikki soitti, kuntouttava on peruttu. Mä olin just saanu itteni ajattelemaan, et se vois olla ihan hyväkin juttu. Saanu itteni siedättymään ajatukseen siitä siivoomisesta ja siitä, et ois se jotain pahempaakin voinu olla. Melkein jopa ootin sitä, olin ilonen siitä et sais ees kerta viikkoon jotain tekemistä. Ja se ois ollu paikkana sellanen, et siellä todnäk ois ymmärretty nuppivikasia. Ja ne ois ollu iltapäiviä, ni en ehkä ois valvonu öitä stressaamassa siitä miten aamulla pitää herätä aikasin.

Mut ei, syystä X sinne ei kuulemma saakaan mennä kuntouttavaan. Se sossu nyt sitten koittaa ettiä mulle uutta paikkaa, pysytään mun vaatimuksissa et kerta viikossa eikä mitään sosiaalista. Saa nähä keksiikö se mitään, ku tonki keksiminen oli aika vaikeeta ja nyt se ei sit onnistukaan. Se kirjasto ois ollu yks, mut niillä ei oo tarvetta nyt ja toisekseen se ois ollu useempana päivänä viikossa, mikä vois olla täs kohtaa vähän liikaa. Tai siis sossun kanssa jutellessa viel aattelin, et mulla on varmaan ne hoitsukäynnit kerta viikkoon myös, mut voidaankin tästä sit hypätä siihen...

Se uus hoitaja soitti myös. Joku hiljanen lässylässytäti, en kuullu ees sen nimeä ku se puhu niin hiljaa. Kiva mennä sinne sit sillee joo en tiedä kelle oon menossa mut jolleki mulla on aika :D vittu tuun stressaamaan asiasta vielä paaaaaljon. Mut en vielä, koska aikasemmasta asiakkuudesta huolimatta mun aikaan on sellanen 2,5 viikkoa. Sit voi mennä sinne lässytiläälle, joka ei toivottavasti oo oikeesti sellanen ku puhelimessa, jos on ni se saa mut vaan uppoomaan itsesääliin entistä syvemmälle mikä ei ehkä oo hyvä. Mä tarviin sellasen reippaan hoitajan joka sopivasti potkii perseelle, en mitän "voivoi miten surullista"-tyyppiä. Ja jos se on vähänki epävarma ni en pysty puhumaan mitään ku pelkään et se menee rikki tai jotain. Ja jos sillä nyt jo meni aika melkein kolmen viikon päähän ni vähän epäilen et siellä kovin tiheesti pystyis käymään.

Mä oon ihan vitun loppu, monen vuoden jahkailun jälkeen saanu haettuu apua ja sit se on tällästä? Eka piti odottaa, sit pari käyntiä hoitajalla joka lopetti, sit taas pitää vittu vaan odottaa ja jos se nyt sattuiski oleen ihan ok ni sekin varmaan lopettaa sit aika pian. Tiiän et tuolla terkkarin puolla on aika suuri vaihtuvuus hoitajissa, eikä se yllätä ku tietää millasta se meno siellä on mut ois kiva saada jotain sellasta apua mistä oikeesti ois jotain hyötyä kun on kerran ittensä sinne asti onnistunu pakottaan.

Se lääkäri on tähän mennessä ollu ainoo joka on auttanu. Mut sillä käydään vaan harvoin, mä oon kyl jostain syystä käyny aika tiheesti ku loppukuussa meen taas. Mut varmaan osittain siks ku oon valittanu siitä miten huonosti toi systeemi toimii ja se itekki sano viimeks et tällee mun hoito on aika tehotonta eikä riitä. Mut valitettavast se lekurikaan ei voi ylimääräseks ajaks muuttua enkä usko et sielläkään käynnit onnistuu jatkossa sen kerran-kaks kuussa millä oon nyt menny.

Mirtazapiinit jatkuu, olin porukoilla ilman mut eilen otin 15mg ja aattelin koittaa sillä hetken. Saan onneks tolla respalla aika paljon niitä, et voin nostaa 30mg myös jos siltä tuntuu. En kyl koskaan oo saanu mistään lääkkeestä kunnolla apua mut oon niin epätoivonen et kokeillaan tätäkin nyt sitte. Ainaki sain viime yön nukuttua ja kivan tokkuran täks päiväksi. Ei kyl haittaa jos se tokkura pysyy, meni aika nopeemmin ku nukku päivälläki puolet ajasta.

En haluu olla tällänen paska enää. Enkä haluis joutuu aina vaan pärjäämään yksin ku mä en vittu pärjää näin enää.

Jos oisin rohkeempi, vetäsin yliannostuksen ja soittasin itelleni lanssin. Jos sitä kautta sais menolipun polille tai johki muualle niin et sais oikeesti jotain apua. Mut en mä uskalla, oon siihenki liian nössö. Viiltää voisinkin, tekis mielikin, mut ei se varmaan mitään muuttais. Vaik ei siitä mitään haittaakaan ois.

716.

Kotona ollaan. Mulla on monena päivänä ollut mielessä asioita joista haluis kirjottaa, mutta oon pyöritellyt niitä päässäni niin paljon, ettei siihen enää olekaan tarvetta. Porukoilla on parempi olla, mutta oma rauha siellä puuttuu, ei pääse heti kirjottamaan jos iskee sellainen olo.

2019 meni, heihei paska vuosi ja tervetuloa näillä näkymin yhtä paska 2020. Aloitin vuoden tajuamalla, että mulla on kotona tappava määrä lääkkeitä taas. Tässä masennusepävakailussa en pidä sitä kauheen turvallisena asiana tällä hetkellä. Siis mä en halua kuolla, mutta musta hetkittäin tuntuu kuitenkin siltä et haluaisin. Eikä mua haittais yhtään sekään, et heräiskin sairaalasta. Jos sitä kautta sais jotain toimivampaa apua (ehkä turha toivo), tai vois vaikka mennä osastolle ihan vaan siks et siellä ois vittu ihmisiä ympärillä ja mä tarviin sitä. Tarviin omaa rauhaakin, mut mä en todellisuudessa ole mikään introvertti. Ne on nää vitun nuppiviat joiden takia ehkä annan itsestäni sellasen kuvan että oon sitä, mut se ei oo se mitä pohjimmiltani olen. Se, et oon taas kotona ajan X putkeen näkemättä ketään ei todellakaan tuu parantamaan tätä vointia, päinvastoin. Kukaan ei ehtiny tänäänkään käydä auttamassa mua 5 minsaa tavaroitten kanssa, et tervotuloa vaan kotiin minä, oon ollu tosi kaivattu täällä. Mulla on vitusti liikaa ruokaa täällä kiitos porukoitten. Kiva läskistyminen ku vedän ne yksin. Ihmisten näkeminen stressaa ja pelottaa, mut se on kuitenkin mulle parempi vaihtoehto kuin tää.

Kuntouttavan pitäs alkaa ens viikolla, mut tiedä siitäkään sitten. Sossumuikki koitti tänään soittaa ja laitto perään viestin et soittasin sille huomiseen mennessä siitä kuntouttavasta. Huomiseen mennessä, öö? Nojoo, soitan huomenna koska tänään en ehtiny ja siinä viestissä ei lukenu et soitathan tänään. Eli huominen saa luvan riittää. En jaksa jos senki kanssa tulee jotain säätöä.

Sit pitää jännätä koska se joku uus hoitaja ottaa yhteyttä ja koska sille pääsee. Taas uusi ihminen ja jos sillekään puhumisesta en saa mitään irti enkä saa menolippua polille ni sit luovutan avun hakemisen suhteen. Jos en saa heti ekalla kerralla sanottuu sille et tähän mennessä en oo saanu puhumisesta mitään apua, ni sit en varmaan uskalla koskaan sanoa sitä sille ku pelkään heti et loukkaan sitä jos sanon ettei senkään kanssa juttelu auta. Mut ehkä voisin pystyy sanomaan sen sille ennen ku ollaan puhuttu paljoo mitään.

Noi tuol terkkarin puolella ei voi tarjota mitään keskusteluapua ja pillereitä enempää ja jos ne ei mulla toimi mut en oo tarpeeks huonossa kunnossa polille (ja tän päätti ihmiset jotka ei oo edes nähny mua, vaik etenki lekuri suositteli polia), ni mitäs sitten? Sit oon vaan yksin. Taas. Ei taida olla paljoo vaihtoehtoja. Jos en ois näin saatanan nössö ni ehkä osaisin vaatia hoitoa tai vetää jotkut raget siellä terkkarissa päälle tai jotain mut ei. Oon vaan sillee "aijaa okei ei voi mitään" ja lähen meneen jos en saa sieltä apua.

En tiedä oisko polillakaan tarjolla mitään mulle sopivaa apua, mut oisin ehkä halunnu kattoa sen kortin jos se mulle ois annettu.