Vaikea uskoa, että se tapahtui tänään.

Ei se terkkari ole sittenkään kamala. Ehkä sittenkin silloin ensimmäisellä käynnillä vain päässäni päätin vihata sitä, kun se tuli aikaisemman terkkarin tilalle, ja olisin silloin halunnut käydä sen vanhan luona, kun tykkäsin siitä.

Ei me paljoa mitään puhuttu, mulla ei taas ollut edes yhtään masentunut olo, niin en jaksanut (tai uskaltanut?) sanoa siitä mitään sen enempää. Unettomuuden takiahan mä sinne juttelemaan menin, enkä masennuksen, niin siitä sit vähän aikaa jotain puhuttiin. Tuli taas se kiusaaminen puheeksi ja pakko sanoa, että ehkä mä olen edistynyt vähän. Ennen jo pelkästään sen myöntäminen, että mua on kiusattu, on aiheuttanut paniikin ja alkanut itkettää. Nyt ei mitään, vähän vaan tuntui oudolle, mutta ei se oikeestaan edes ahdistanut. Vaikka tää oli ensimmäinen kerta, kun sanoin siitä mitään muuta kuin sen, että joo se oli enimmäkseen henkistä. En mä paljoa kertonut, mutta kuitenkin.

Uskalsin myöntää ääneen senkin, että ryhmätyöt on mulle ihan helvetin vaikeita, jos en saa olla kavereiden kanssa samassa ryhmässä. En oo sanonut sitäkään koskaan kenellekään, kaikki vaan luulee, ettei mua kiinnosta olla niiden kanssa. Kiinnostaispa, mutta en mä osaa olla isommassa porukassa. Etenkään, jos siinä ei oo yhtään kunnon kaveria mukana. Parityöt on vielä ihan siedettäviä kenen kanssa tahansa, mutta en mä silloinkaan mitenkään oma-aloitteinen ole...

Ja puhuttiin siitä psykologista. Mietittiin, että se riittää mulle ainakin aluksi, kun ei mulla kuitenkaan oo nyt mitään sellaista, ettenkö pärjäis jos vaan haluan pärjätä. Pääsee sen kautta sitte eteenpäin jos tarvetta tulee, mutta sen näkee sitten ajan kanssa. Ja se tärkein asia: mun ei tarvitse soittaa sille. Terkka laittoi sille soittopyynnön, se soittaa mulle varmaan huomenna tai ylihuomenna (ja hyi oon siihen aikaan koulussa, muttamutta yritän nyt ainakin vastata). Terkka ois soittanut sille itse silloin, kun olin siinä sen luona, mutta sen soittoaika oli mennyt jo ohi. Mutta jos en uskalla vastata, saan varmasti sen terkkarin soittamaan sinne ja varaamaan mulle sen ajan, eli psykologille mennään joka tapauksessa jossain vaiheessa. Tää oli ensimmäinen kerta, kun joku tajus kysyä multa, pystynkö mä soittamaan sinne. Kaikki on vaan olettanut että tottakai pystyn.

Kuukauden päähän on varattu terkalle uusi aika. Katotaan sit sillon, oonko päässyt psykologin kanssa alkuun, tarviinko enemmän apua ja haluunko käydä säännöllisesti terkan luona juttelemassa. Ja terkka lupas, että jos en joskus jaksa, siis oikeesti jaksajaksa mennä kouluun, niin se kirjottaa mulle saikkua ihan vaan sillä, että soitan sille, vaikka sääntöjen mukaanhan mun kuuluis mennä paikan päälle tai saikkua ei tipu. Jotenkin tuntui hassulta huomata, että se ei oleta mun valehtelevan, vaikka lähes kaikki aikuiset on aina olleet sitä mieltä, etten mä voi puhua totta.

Jotenki hyvä olla. Mä pystyin siihen sittenkin. Ja huomenna alkaa muutto, pääsee tuosta idioottikämppiksestäkin vielä eroon. Ja alle kahden viikon päästä mulla on koiranpentu palloteltavana <3

Ehkä kaikki sittenkin järjestyy vielä joskus.

Ei mennyt ihan putkeen ei, vaikka mukavampi terkkari siellä olikin. Tää sai sitten luvan olla viimeinen kerta, kun yritin hakea apua. Käyn keskiviikkona sen toisen terkan luona näyttämässä iloista naamaa ja kertomassa, että en tiedä mikä angsti muhun maanantaina iski, ja että kaikki on oikeesti hyvin.

Onko sulle tapahtunut tai tapahtumassa jotain erikoista, mikä vaikeuttaa sun nukkumista?
-ei (oon muuttamassa kaverin kanssa samaan kämppään, enkä tiedä tuleeko siitä mitään. Mulle on tulossa koira, joka on pentueen lupaavin ja kehitän jatkuvasti päässäni ajatuksia siitä, kuinka kasvattaja odottaa siltä koiralta menestystä ja jos en osaakkaan kouluttaa sitä. Vanhemmillani on paskat välit ja jouduin juuri olemaan niiden luona viikon. En oo nähnyt yhtään kaveria yli viikkoon.)

Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia?
-ei (ei tällä sekunnilla, mutta melkein joka päivä, välillä monia kertoja päivässä)

Tuntuuko susta siltä, että sulla voisi olla masennus?
-emmätie (ei vaan tunnu vaan tiedän että on)

Sulla olis tänään hyvää aikaa soittaa sille psykologille, annan sen numeron sulle
-joo (ensimmäinen ongelma: en uskalla soittaa. toinen ongelma: en uskaltaisi mennä paikalle)

Varaan sulle toiselle terkalle ajan, kun se on sun terkkari
-joo (en mä pysty kertomaan sille mitään, se viimeksikin vain pahensi mun oloa)

Mee huomenna *toisen terkkarin nimi* luo
-huominen on ihan täynnä (en halua)

No mitä sä sitten ehdotat?
-oisko sille ylihuomiseksi vapaita aikoja? (en edelleenkään halua mennä sen luo, ahdistaa ajatuskin)

Toi sun nukkuminen pitäis saada mahdollisimman nopeesti käsittelyyn, mutta laitan sulle sit keskiviikolle ajan
-joo (ihan kuin päivä tai pari vaikuttaisi mitään tässä about viiden vuoden jälkeen, enkä edelleenkään aio puhua sille mitään)

Itku kurkussa koulusta kotiin, rapussa se itku vyöryi sitten kunnolla päälle. Onneksi ei tullut naapureita vastaan, pääsin omaan huoneeseen lukittujen ovien taa ilman, että kukaan näki kuinka säälittävä paska olen. Se terkkarikin pitää mua varmaan ihan aikaansaamattomana, se muisti että puhuttiin tosta psykologista vuosi sitten eikä tykännyt kun sanoin, etten oo käynyt siellä. Eikä se tykännyt siitäkään, etten oo hoitanut tota vitun ongelmahammasta kuntoon. Ihankuin sekään ei enää välittäisi.

Mä olen ongelmieni kanssa yksin. Nyt ja aina, ja turha mun on sitä asiaa yrittää muuttaa, kun en siihen koskaan pysty.

Mä olen sitten huomenna tasan kahdeksalta aamulla terkkarin ovella. Jos sattuis olemaan vaikka sen kivemman päivystysvuoro. Mä tiedän, miten saan kännettyä keskustelun mun oloon, jos se kivempi vaan olisi siellä. Pystynhän mä unettomuudesta puhumaan. Se on ihan totta, ettei melatoniinit aina auta, joten en mä edes valehtele sille, jos valitan siitä ja kysyn, mitä ihmettä mun kannattais tän unettomuuden kanssa tehdä. Se oli viimeksikin niin huolissaan siitä, miten mulla menee, kun valitin unettomuudesta ja sen avulla sain melatoniinit. Siltä vois myös pyytää, että kirjottaisko se mulle yheks päiväksi saikkua kun en vaan yksinkertasesti jaksa. Sille vois suoraan sanoa, että oon taas valvonut muutaman yön putkeen enkä todellakaan oo siinä kunnossa, että pystyisin istumaan tunneilla. Sen ehkä jätän sanomatta, että suurin syy siihen, miks tarviin saikkua, on se, että kavereista kumpikaan ei oo koulussa. En mä pysty olemaan siellä yksin.

Mut jos siellä on se toinen terkkari... Sit täytyy taas valehdella, että oon kuumeessa. Mun on pakko saada se saikkulappu.

En todellakaan tajua, miten mä pystyin olemaan koko peruskoulun ajan, yheksän vitun vuotta, koulussa aina yksin, kun nyt en pysty edes yhteen päivään...

Kun yhdistää tulossa olevan muuton ja koiranpennun sekä yliannostuksen vitamiineja, on aika vaikea selvittää, mikä niistä on suurin syy siihen, että olo paranee. D-vitamiinin määriä tuli lisättyä pari viikkoa sitten aika rajusti, tähän päivään asti D:tä on mennyt pillereinä alas sellanen 150-200 mikrogrammaa päivässä, kun halusin saada tuloksia nopeammin. Jos sitä nyt uskaltaisi tiputtaa määrän vaikka sataan mikrogrammaan päivässä ja siitä sitten fiilisten mukaan määrää ylös- tai alaspäin. Tohon päälle 175 mg magnesiumia ja reilusti B-vitskua, iholle (joka vaikuttaa luonnollisesti itsetuntoon) sinkkiä, sit vielä monivitskut, kalsium ja melatoniini. Pillereitä menee sellanen 8-10 päivässä, mutta ei se mitään, jos se nyt vähänkin auttaa.

Arpiin sinkkipastaa, kuukauden kokeilun jälkeen olin jo luovuttamassa sen kanssa, mutta kolmen kuukauden käytön jälkeen arvet on haalistuneet tosi paljon. Uskalsin olla vanhempieni luona ilman mitään rannetukia, pitkähihainen toki päällä, mutta enää ei ole pelkoa siitä, että arvet pistäisivät heti silmään, jos hiha pääsee noudemaan hetkeksi. Sinkkipasta on nykyään mulla ihan ykkönen myös kaikkiin haavoihin (oon aika onnettomuusaltis) ja luultavasti sitä tulee talvella testattua myös pakkasen aiheuttamaan ihottumaan. Uskallan suositella muillekin, vaikka onhan tuota ärsyttävä käyttää kun sitä ei saa kokonaan iholta pois sitten millään(eli naamaan ei kannata kauheaa kerrosta laittaa, kokeiltu on :D)...

En mä ole onnellinen, en todellakaan, mutta suht tyytyväinen kuitenkin. Tää nykytilanne on ihan ok, kunhan sais vielä muutaman stressaavan asian alta pois.

Taas muuten kävi näin. Mä harkitsin tosissani avun hakemista --> olo alkoi paranemaan. Heh, ehkä mun pitää vain jatkuvasti harkita avun hakemista, että tää olo pysyy edes näin hyvänä.

Enkä taaskaan osaa päättää, pitäiskö mun tästä ookoo olosta huolimatta hakea sitä apua vai ei. Ehkä katon nyt sen muuton ja pennun haun ensin alta pois, ja jos tää sinä aikana menee vähänkin pahemmaksi, painelen suoraan sinne terkkarille. Vaikka kai sitä pitäis muutenkin, jos sais kaikki elämää rajoittavat pelkotilat pois. Ja ehkä sitä menneisyyttäkin pitäisi yrittää vähän käsitellä...?

Mä näin sen tänään. Meidän vanhan terkkarin. Se on ilmeisesti sittenkin töissä koululla, en vaan tajua miksi meidän terkkari on sitten vaihdettu siihen uuteen ärsyttävään tyyppiin...

aarghh saiskohan sen luona käydä, vaikka se ei mun terkkari olekaan... Täytyy keksiä joku syy, miksi voisi mennä sen päivystysvuorolla sinne ja kysyä. Vaikka en mä kuitenkaan uskaltaisi mitään jutteluaikaa pyytää, jos se ei itse sitä ehdottaisi. Menipäs taas vaikeaksi.

Oli pari parempaa päivää taas välissä... Pystyn taas syömään suhteellisen normaalisti, välillä se ahdistaa, mutta en todellakaan aio alkaa pelleillä minkään syömisen kanssa. En, vaikka kuinka joku mun pään sisällä käskisi olemaan syömättä. Koulussa onneksi näkee, että muut syövät saman verran kuin minäkin. Enhän mä voi silloin syödä liikaa, kun kämpillä en ikinä syö paljon mitään.

Mä en tiedä, mikä muhun tänään taas meni. En löytänyt leipäpussia mistään, etsin sitä ehkä vartin ja sen jälkeen en tehnytkään muuta kuin itkin. En oo tainnut koskaan ennen itkeä niin paljon kuin tänään. Välillä oli pakko rauhoittua vähän, kun alkoi käsistä ja jaloista lähteä tunto. Edelleen tekee mieli itkeä, vaikka ne kirotut leivätkin löytyi jo.

Pitäisi ehkä opetella olemaan kääntämättä kaikkea vihaa itseeni. En mä oikeasti voi vihata itseäni sen takia, että hukkasin muutaman leivänpalan.

Okei nyt alkaa menemään pikkasen yli tää mun touhu. 

2,5 vuorokautta lähes syömättä, sen jälkeen kauppareissu ja musta tuntui tavallaan hyvältä pelätä pyörtymistä koko ajan. Se syömättömyydestä johtunut huono olo tuntui jotenkin hyvältä. Teki mieli lähteä lenkillekin vielä, mutta en tän kuumeen takia viitsinyt. Iltapäivällä sorruin sitten mässäämään muroja, ja siitä asti on tehnyt mieli painella vessaan oksentamaan. Ja mikä pahinta, kaverit päätti, että me pidetään lettukestit tällä viikolla. Päätin sitten, että oon sen koko päivän syömättä mitään muuta, siten saan luvan syödä vähän lättyjä.  Sen yhden kerran kun päätän olla syömättä mitään, kaverit päättääkin, että me tehdään ruokaa yhdessä, vaikka ei todellakaan tehdä sitä mitenkään usein. Argh.

Tää ei nyt oo yhtään mua. Aamulla näkee onneksi kaverit, mutta jos sekään ei auta tähän vammailuun yhtään, niin mun on pakko hakea apua. En vaan tiedä enää yhtään, mitä kautta sitä pyytäisin. Terkkari - joo ei se uusi, mutta jos sen toisen luo saisi mennä, niin sille vois ehkä pystyä puhumaan, se tais olla ihan mukava jos oikein muistan. Mutta kun se ei oo "virallisesti" mun terkkari, niin en tiedä, onko mulla mitään mahdollisuutta käydä sen luona muuten kuin päivystyksessä. Kuraattori, ehkä, en tiedä kun en oo koskaan nähnyt sitä. Ja meidän koulussa se auttaa ilmeisesti enimmäkseen raha- yms ongelmissa, mutta kai sinne tällästenkin asioiden kanssa saa mennä, jos ei muille pysty puhumaan. Opettajissakin olis yksi joka oikeasti välittää, mutta en näe sitä koskaan niin, että en olisi kavereiden kanssa, joten sille ei oo mitään mahdollisuutta puhua. Niin ja onhan aina arvauskeskus, mutta ei kiitos sitä.

Huhhuh. Ja miten ihmeessä uskallan varata johonkin jotain jutteluaikaa? Terkkarille vois tietysti mennä päivystykseen, mutta siitä ei tiedä koskaan etukäteen, kumpi terkka siellä on, ja sen uuden luo en todellakaan mene. Pakko olis keksiä jotain, en halua että tää menee pahemmaksi. Mulla on ihan tarpeeksi ongelmia ilman mitään syömisvammailuakin. Voi kunpa se vanha terkkari olis edelleen meidän koululla töissä, se olis ollut kaikista helpoin vaihtoehto. 

Mitä ihmettä mä oikeen teen? Mä haluan apua, tarvitsen apua, mutten osaa, uskalla enkä jaksa pyytää sitä. Mutta en jaksa tätä yksinkään. 

Viiltelykin pyörii taas mielessä, mutta ehkä keksin jotain muuta. Ei enää pitkää aikaa siihen, että oon ollut vuoden ilman terää. Siihen asti on pakko jaksaa, sen jälkeen mulla ei oo viiltelyn suhteen enää yhtään tavoitteita, antaa tulla vaan lisää arpia. Noi vanhat kuitenkaan koskaan katoa, sama se sitten vaikka niitä tekis vähän lisää. Sitäpaitsi jos on ollut vuoden ilman, ja edelleen se tuntuu melkein yhtä vaikealta kuin alussa, niin tuskin tuun pääsemään viiltelystä koskaan kokonaan eroon. Ei huvita enää edes yrittää.

Pelkään, että näillä sekoiluillani pilaan taas välit kaikkiin. Pelkään, että jossain vaiheessa huomaan taas olevani yksin. Ihan vaan oman typerän käyttäytymiseni takia. Kun en mä jaksa aina esittää kaiken olevan hyvin. 

Joo ajatukset hyppii taas sinne ja tänne, taidan olla vaihteeksi aika sekavalla tuulella. 

Semmonen pieni hassu juttu vielä, että miksi ihmeessä mä en halua kuolla? Normaalisti oon jo paljon pienemmästäkin tappamassa itteeni, mutta nyt se ei vaan tunnu vaihtoehdolta. Vaikka en tiedäkään, mitä muuta voin muka enää tehdä.

Tää on juuri se sama tunne, mikä mulla oli ennen aikasemman amiksen lopettamista. Mä en jaksa tehdä mitään, en pysty menemään kouluun, haluaisin viiltää mutten jaksa sitäkään, enkä edes syö mitään.

Ja tää on taas tätä. Kahden vuorokauden sisällä oon syönyt n. desin jogurttia ja pari palaa suklaata(joo hyi). Kyllä mä tiedän, että mun pitäisi syödä, mutta jotenkin tuntuu siltä, että häviän jotain jos "sorrun" syömään. Vaikka oikeestihan se on just toisin päin. En mä tiedä. Toinen puoli musta hokee sitä, että mun on pakko syödä tai en ainakaan jaksa ja että en todellakaan halua mitään syömishäiriötä. Toinen puoli taas käskee olla syömättä ja nimenomaan tahtoo syömishäiriön. Ja mä tiedän, kumpaa puolta kuuluisi uskoa, kumpi on oikeassa, mutta silti tottelen sitä väärää.

Ja suurin syy siihen, miksi viimeksi vammasin syömisen kanssa oli se, että halusin apua. Samasta syystähän mä viiltelinkin. Osittain. Ja osittain sen takia varmaan nytkin vammailen syömisten kanssa, mutta ei se ole ainoa syy, vaikka en tiedäkään, miksi muuten tekisin tätä. No, ei tää vammailu oo koskaan ennenkään kovin pahaksi mennyt, joten ehkä niin ei käy tälläkään kertaa.

Olis muuten harvinaisen helppo vetästä kunnon kännit nyt, kun ei oo tullut syötyä. On tässä taas pari viikkoa selvinpäin oltukin. Huomisen kestää krapulaisenakin, en kuitenkaan jaksa raahautua kouluun.

Hypin taas aiheesta toiseen, mutta näin muuten unta, jossa kävin sen psykologin luona, missä kävin joskus ala-asteella. Ei se ihan todentuntuinen ollut, ajelin pyörällä siellä rakennuksen sisällä yms kivaa, mutta ainakin mä puhuin. En paljoa, mutta kuitenkin. Pisti vaan miettimään, että ehkä mä voisin vielä kerran yrittää pyytää apua... Mutta en uskaltais kuitenkaan. Pitäisi keksiä joku pienempi syy, minkä takia vois käydä siellä kuraattorilla, että näkis vähän, millainen tyyppi se on. En mä voi suoraan vaan lampsia sinne puhumaan tästä kaikesta paskasta, puhuisin vaan nopeasti itseni pois koko tilanteesta ja vittuuntuisin taas vähän lisää itseeni. Pitäisi saada kerrottua sille ensin vähän jotain, sen verran, että se ei antaisi mulle mahdollisuutta karata siitä tilanteesta liian nopeasti. Niin se voisi onnistua. Ehkä. Mutta en mä keksi mitään "pikkusyytä", miksi muka menisin sinne, joten olkoot.

En mä tiedä enää mitä teen. Yritän vaan olla ja selvitä, minuutti kerrallaan.

Huominen on pakko pitää omaa lomaa, ei tästä tuu muuten yhtään mitään. Jos raahautuisin kouluun, joutuisin taas luokan eteen ja tällä kertaa pitämään esitelmää, jota ei ole voinut harjoitella etukäteen. Jotkut normi esitelmät nyt menee, vaikka niitäkin jännitän, mutta tuollainen, mitä ei oo voinut edes harjoitella... Joo ei onnistu. Enkä mä muutenkaan jaksaisi mitään koulua nyt. Onnistuisin varmaan haastamaan riitaa kavereidenkin kanssa, kun oon harvinaisen vittumaisella tuulella. Ärsyttää, kun poissaoloja kertyy aina vaan lisää, mutta yritän jaksaa olla koulussa edes sen verran, ettei kukaan siellä vaan huolestu. Kunhan nyt kaikista kursseista pääsee läpi, se saa luvan riittää.

Pistää vaan aina vähän pelottamaan, kun tulee tää olo, ettei jaksa edes koulua. Eihän siitä ole kuin 1,5 vuotta, kun näin kävi yhden kerran ja sen jälkeen lojuttiinkin puolvuotta porukoiden nurkissa tekemättä mitään. En mä vaan päässyt sillon sängystä ylös. Olisin tappanut itteni, mutta en jaksanut tehdä sitäkään. 

En todellakaan halua taas niin pohjalle, tässä nykyisessäkin tilanteessa on ihan tarpeeksi kestämistä.

Jollain tasolla taidan silti olla paremmassa kunnossa kuin vähään aikaan. Itsari ei pyöri päässä läheskään päivittäin, muutaman kerran viikossa vain. Itsariajatukset on ainakin tällä hetkellä muutenkin helpommin hallittavissa, joten en ainakaan tällä hetkellä oo itteäni tappamassa. Se vaan muuttuu niin nopeesti aina, voi olla, että en pysty huomenna muuta ajattelemaankaan. Tai sitten oon monta kuukautta miettimättä itsaria kertaakaan. 

Unohtui muuten aikaisemmin kertoa, mutta kävin tosiaan siellä lääkärillä tossa yks päivä. Joku venäläinenhän se, ihan mukava, mutta eihän se kunnolla suomea puhunut... Uusi sitten vaan melatoniinireseptin ja ilokseni kirjoitti mulle myös yhden yskänlääkereseptin, vaikka mulla ei ollut sillon edes yhtään yskää. Mutta kyllä kiitos, sen lääkkeen kanssa on kiva lotrata jos ahdistaa, se auttaa paljon viinaa paremmin. Eikä taaskaan yhtään kysymystä mielialasta, vaikka noita melatoniineja lisää kävin pyytämässä. Ei sillä, en mä olis sille mitään kertonutkaan. Mietin vaan, että mihin tuolta koululta on kadonnut kaikki ihmiset, jotka oikeasti välittää? Ekana vuonna kaks eri lääkäriä, molemmat mukavia ja jaksoivat jopa kuunnella, samoin se terkkari oli ihan mahtava. Nyt siellä on terkkari, jota ei kiinnosta muiden auttaminen tippaakaan ja lääkäri, joka ei edes puhu mitenkään hyvin suomea. Jippii. 

Mun on ikävä sitä vanhaa terkkaria, vaikken sen luona montaa kertaa käynytkään. Se sentään halusi ja osasi auttaa. Vielä olis se kuraattori testaamatta, mutta en mä tiedä... Turha kai sillekään on aikaa varata, valehtelisin kuitenkin sille kuten kaikille muillekin. 

Tää on taas niitä päiviä, kun tulee mietittyä, onko musta koskaan tähän. Elämään. Mitä jos tää tulee aina olemaan samanlaista, huonojen ja hyvien kausien ja päivien sekamelskaa? Mitä järkeä mun on väkisin pitää itseäni hengissä, kun mokaan aina kaiken ja vaikka joskus joku asia menisikin hyvin, oon joka tapauksessa jossain vaiheessa taas pohjalla.
Mä oon ihan liian väsynyt tähän kaikkeen paskaan.

Toivottavasti huomenna on taas helpompi hengittää.

Noniin, nyt on taas pahin stressi ja paniikki ohi. Vanhat kirjoitukset muutti tänne uuteen blogiin, kun en halunnut niitä vielä lopullisesti poistaakaan ja aikaisemmat blogit menee tässä jossain vaiheessa poistoon molemmat. Tän ulkoasu tulee vielä muuttumaan, mutta saa olla nyt hetken näin, kun en jaksa bloggerin kanssa tapella.

Aloitin vitamiinien testailun, katsotaan vaikuttaako ne oikeasti jotenkin mielialaan. Kokeilen aluksi suht pienillä määrillä, suositusten yli kuitenkin, kun ei rahat anna periksi millekään suuremmalle vitamiinitankkaukselle. Jos näistä ei nyt ole apua, sitten kokeillaan lisätä määrää, mutta mennään näillä nyt vähän aikaa ainakin. E-epaa pitää vielä hankkia, muuten alkaa kaikki olla nyt tässä:

Bioteekin teho D plus 2x päivä
Magnesan magnesium+B-vitamiini 4x päivä
Multivita plus monivitamiini 2x päivä

Magnesiumit menee iltaisin, väsyttävät ihan kivasti. Tänään vois kokeilla mennä nukkumaan pelkän magnesiumin voimin, katotaan selviänkö ilman melatoniinia. Nyt oon kuitenkin vähentänyt melatoniinit puoleen, eli iltaisin menee vaan 1,5mg. Tää kyllä ihan vaan sen takia, kun en oo jaksanut (lue: uskaltanut) mennä apteekkiin hakemaan uutta purkkia ja täytyy vähän säästellä noita. Mutta näinkin toimii, joten luultavasti käytän jatkossakin vaan ton puolikkaan/ilta, jos en saa sitä kokonaan lopetettua. Monivitamiinien määrä on tarkoitus tiputtaa yhteen, mutta vedetään nyt niitä pari päivässä naamaan ainakin jonkun viikon ajan alkuun.

Dynaforce extra stong ruusujuuritabletit on myös olleet joskus käytössä ja niitä taitaa tuolla laatikossa vielä olla. Täytyy katsoa, lisäiskö ne vielä tähän joukkoon, mutta haluun ensin kokeilla, miten noi vitskut vaikuttaa. Ruusujuuritabut on kuitenkin ainakin aikasemmin auttanut oloa vähän, en haluu nyt niiden takia sekoittaa tätä uutta testausta.

Voi tosin olla tavallaan tyhmää aloittaa tää testaus nyt, kun meen viikonloppuna katsomaan pariviikkoisia koiranpentuja, joista yksi on mun :) Se kohottaa varmasti mielialaa, mutta kai noiden pillereiden vaikutuksen silti tuntee, jos ne jotain auttaa.

Se on sitten uusi blogi taas vaihteeksi. Nyt en ehdi enempiä kirjoittaa ja ulkoasukin on karsea, mutta eiköhän tästä hyvä tule ajan kanssa :)