Tää on juuri se sama tunne, mikä mulla oli ennen aikasemman amiksen lopettamista. Mä en jaksa tehdä mitään, en pysty menemään kouluun, haluaisin viiltää mutten jaksa sitäkään, enkä edes syö mitään.

Ja tää on taas tätä. Kahden vuorokauden sisällä oon syönyt n. desin jogurttia ja pari palaa suklaata(joo hyi). Kyllä mä tiedän, että mun pitäisi syödä, mutta jotenkin tuntuu siltä, että häviän jotain jos "sorrun" syömään. Vaikka oikeestihan se on just toisin päin. En mä tiedä. Toinen puoli musta hokee sitä, että mun on pakko syödä tai en ainakaan jaksa ja että en todellakaan halua mitään syömishäiriötä. Toinen puoli taas käskee olla syömättä ja nimenomaan tahtoo syömishäiriön. Ja mä tiedän, kumpaa puolta kuuluisi uskoa, kumpi on oikeassa, mutta silti tottelen sitä väärää.

Ja suurin syy siihen, miksi viimeksi vammasin syömisen kanssa oli se, että halusin apua. Samasta syystähän mä viiltelinkin. Osittain. Ja osittain sen takia varmaan nytkin vammailen syömisten kanssa, mutta ei se ole ainoa syy, vaikka en tiedäkään, miksi muuten tekisin tätä. No, ei tää vammailu oo koskaan ennenkään kovin pahaksi mennyt, joten ehkä niin ei käy tälläkään kertaa.

Olis muuten harvinaisen helppo vetästä kunnon kännit nyt, kun ei oo tullut syötyä. On tässä taas pari viikkoa selvinpäin oltukin. Huomisen kestää krapulaisenakin, en kuitenkaan jaksa raahautua kouluun.

Hypin taas aiheesta toiseen, mutta näin muuten unta, jossa kävin sen psykologin luona, missä kävin joskus ala-asteella. Ei se ihan todentuntuinen ollut, ajelin pyörällä siellä rakennuksen sisällä yms kivaa, mutta ainakin mä puhuin. En paljoa, mutta kuitenkin. Pisti vaan miettimään, että ehkä mä voisin vielä kerran yrittää pyytää apua... Mutta en uskaltais kuitenkaan. Pitäisi keksiä joku pienempi syy, minkä takia vois käydä siellä kuraattorilla, että näkis vähän, millainen tyyppi se on. En mä voi suoraan vaan lampsia sinne puhumaan tästä kaikesta paskasta, puhuisin vaan nopeasti itseni pois koko tilanteesta ja vittuuntuisin taas vähän lisää itseeni. Pitäisi saada kerrottua sille ensin vähän jotain, sen verran, että se ei antaisi mulle mahdollisuutta karata siitä tilanteesta liian nopeasti. Niin se voisi onnistua. Ehkä. Mutta en mä keksi mitään "pikkusyytä", miksi muka menisin sinne, joten olkoot.

En mä tiedä enää mitä teen. Yritän vaan olla ja selvitä, minuutti kerrallaan.