Oli pari parempaa päivää taas välissä... Pystyn taas syömään suhteellisen normaalisti, välillä se ahdistaa, mutta en todellakaan aio alkaa pelleillä minkään syömisen kanssa. En, vaikka kuinka joku mun pään sisällä käskisi olemaan syömättä. Koulussa onneksi näkee, että muut syövät saman verran kuin minäkin. Enhän mä voi silloin syödä liikaa, kun kämpillä en ikinä syö paljon mitään.

Mä en tiedä, mikä muhun tänään taas meni. En löytänyt leipäpussia mistään, etsin sitä ehkä vartin ja sen jälkeen en tehnytkään muuta kuin itkin. En oo tainnut koskaan ennen itkeä niin paljon kuin tänään. Välillä oli pakko rauhoittua vähän, kun alkoi käsistä ja jaloista lähteä tunto. Edelleen tekee mieli itkeä, vaikka ne kirotut leivätkin löytyi jo.

Pitäisi ehkä opetella olemaan kääntämättä kaikkea vihaa itseeni. En mä oikeasti voi vihata itseäni sen takia, että hukkasin muutaman leivänpalan.