Vaikea uskoa, että se tapahtui tänään.

Ei se terkkari ole sittenkään kamala. Ehkä sittenkin silloin ensimmäisellä käynnillä vain päässäni päätin vihata sitä, kun se tuli aikaisemman terkkarin tilalle, ja olisin silloin halunnut käydä sen vanhan luona, kun tykkäsin siitä.

Ei me paljoa mitään puhuttu, mulla ei taas ollut edes yhtään masentunut olo, niin en jaksanut (tai uskaltanut?) sanoa siitä mitään sen enempää. Unettomuuden takiahan mä sinne juttelemaan menin, enkä masennuksen, niin siitä sit vähän aikaa jotain puhuttiin. Tuli taas se kiusaaminen puheeksi ja pakko sanoa, että ehkä mä olen edistynyt vähän. Ennen jo pelkästään sen myöntäminen, että mua on kiusattu, on aiheuttanut paniikin ja alkanut itkettää. Nyt ei mitään, vähän vaan tuntui oudolle, mutta ei se oikeestaan edes ahdistanut. Vaikka tää oli ensimmäinen kerta, kun sanoin siitä mitään muuta kuin sen, että joo se oli enimmäkseen henkistä. En mä paljoa kertonut, mutta kuitenkin.

Uskalsin myöntää ääneen senkin, että ryhmätyöt on mulle ihan helvetin vaikeita, jos en saa olla kavereiden kanssa samassa ryhmässä. En oo sanonut sitäkään koskaan kenellekään, kaikki vaan luulee, ettei mua kiinnosta olla niiden kanssa. Kiinnostaispa, mutta en mä osaa olla isommassa porukassa. Etenkään, jos siinä ei oo yhtään kunnon kaveria mukana. Parityöt on vielä ihan siedettäviä kenen kanssa tahansa, mutta en mä silloinkaan mitenkään oma-aloitteinen ole...

Ja puhuttiin siitä psykologista. Mietittiin, että se riittää mulle ainakin aluksi, kun ei mulla kuitenkaan oo nyt mitään sellaista, ettenkö pärjäis jos vaan haluan pärjätä. Pääsee sen kautta sitte eteenpäin jos tarvetta tulee, mutta sen näkee sitten ajan kanssa. Ja se tärkein asia: mun ei tarvitse soittaa sille. Terkka laittoi sille soittopyynnön, se soittaa mulle varmaan huomenna tai ylihuomenna (ja hyi oon siihen aikaan koulussa, muttamutta yritän nyt ainakin vastata). Terkka ois soittanut sille itse silloin, kun olin siinä sen luona, mutta sen soittoaika oli mennyt jo ohi. Mutta jos en uskalla vastata, saan varmasti sen terkkarin soittamaan sinne ja varaamaan mulle sen ajan, eli psykologille mennään joka tapauksessa jossain vaiheessa. Tää oli ensimmäinen kerta, kun joku tajus kysyä multa, pystynkö mä soittamaan sinne. Kaikki on vaan olettanut että tottakai pystyn.

Kuukauden päähän on varattu terkalle uusi aika. Katotaan sit sillon, oonko päässyt psykologin kanssa alkuun, tarviinko enemmän apua ja haluunko käydä säännöllisesti terkan luona juttelemassa. Ja terkka lupas, että jos en joskus jaksa, siis oikeesti jaksajaksa mennä kouluun, niin se kirjottaa mulle saikkua ihan vaan sillä, että soitan sille, vaikka sääntöjen mukaanhan mun kuuluis mennä paikan päälle tai saikkua ei tipu. Jotenkin tuntui hassulta huomata, että se ei oleta mun valehtelevan, vaikka lähes kaikki aikuiset on aina olleet sitä mieltä, etten mä voi puhua totta.

Jotenki hyvä olla. Mä pystyin siihen sittenkin. Ja huomenna alkaa muutto, pääsee tuosta idioottikämppiksestäkin vielä eroon. Ja alle kahden viikon päästä mulla on koiranpentu palloteltavana <3

Ehkä kaikki sittenkin järjestyy vielä joskus.