Okei nyt alkaa menemään pikkasen yli tää mun touhu. 

2,5 vuorokautta lähes syömättä, sen jälkeen kauppareissu ja musta tuntui tavallaan hyvältä pelätä pyörtymistä koko ajan. Se syömättömyydestä johtunut huono olo tuntui jotenkin hyvältä. Teki mieli lähteä lenkillekin vielä, mutta en tän kuumeen takia viitsinyt. Iltapäivällä sorruin sitten mässäämään muroja, ja siitä asti on tehnyt mieli painella vessaan oksentamaan. Ja mikä pahinta, kaverit päätti, että me pidetään lettukestit tällä viikolla. Päätin sitten, että oon sen koko päivän syömättä mitään muuta, siten saan luvan syödä vähän lättyjä.  Sen yhden kerran kun päätän olla syömättä mitään, kaverit päättääkin, että me tehdään ruokaa yhdessä, vaikka ei todellakaan tehdä sitä mitenkään usein. Argh.

Tää ei nyt oo yhtään mua. Aamulla näkee onneksi kaverit, mutta jos sekään ei auta tähän vammailuun yhtään, niin mun on pakko hakea apua. En vaan tiedä enää yhtään, mitä kautta sitä pyytäisin. Terkkari - joo ei se uusi, mutta jos sen toisen luo saisi mennä, niin sille vois ehkä pystyä puhumaan, se tais olla ihan mukava jos oikein muistan. Mutta kun se ei oo "virallisesti" mun terkkari, niin en tiedä, onko mulla mitään mahdollisuutta käydä sen luona muuten kuin päivystyksessä. Kuraattori, ehkä, en tiedä kun en oo koskaan nähnyt sitä. Ja meidän koulussa se auttaa ilmeisesti enimmäkseen raha- yms ongelmissa, mutta kai sinne tällästenkin asioiden kanssa saa mennä, jos ei muille pysty puhumaan. Opettajissakin olis yksi joka oikeasti välittää, mutta en näe sitä koskaan niin, että en olisi kavereiden kanssa, joten sille ei oo mitään mahdollisuutta puhua. Niin ja onhan aina arvauskeskus, mutta ei kiitos sitä.

Huhhuh. Ja miten ihmeessä uskallan varata johonkin jotain jutteluaikaa? Terkkarille vois tietysti mennä päivystykseen, mutta siitä ei tiedä koskaan etukäteen, kumpi terkka siellä on, ja sen uuden luo en todellakaan mene. Pakko olis keksiä jotain, en halua että tää menee pahemmaksi. Mulla on ihan tarpeeksi ongelmia ilman mitään syömisvammailuakin. Voi kunpa se vanha terkkari olis edelleen meidän koululla töissä, se olis ollut kaikista helpoin vaihtoehto. 

Mitä ihmettä mä oikeen teen? Mä haluan apua, tarvitsen apua, mutten osaa, uskalla enkä jaksa pyytää sitä. Mutta en jaksa tätä yksinkään. 

Viiltelykin pyörii taas mielessä, mutta ehkä keksin jotain muuta. Ei enää pitkää aikaa siihen, että oon ollut vuoden ilman terää. Siihen asti on pakko jaksaa, sen jälkeen mulla ei oo viiltelyn suhteen enää yhtään tavoitteita, antaa tulla vaan lisää arpia. Noi vanhat kuitenkaan koskaan katoa, sama se sitten vaikka niitä tekis vähän lisää. Sitäpaitsi jos on ollut vuoden ilman, ja edelleen se tuntuu melkein yhtä vaikealta kuin alussa, niin tuskin tuun pääsemään viiltelystä koskaan kokonaan eroon. Ei huvita enää edes yrittää.

Pelkään, että näillä sekoiluillani pilaan taas välit kaikkiin. Pelkään, että jossain vaiheessa huomaan taas olevani yksin. Ihan vaan oman typerän käyttäytymiseni takia. Kun en mä jaksa aina esittää kaiken olevan hyvin. 

Joo ajatukset hyppii taas sinne ja tänne, taidan olla vaihteeksi aika sekavalla tuulella. 

Semmonen pieni hassu juttu vielä, että miksi ihmeessä mä en halua kuolla? Normaalisti oon jo paljon pienemmästäkin tappamassa itteeni, mutta nyt se ei vaan tunnu vaihtoehdolta. Vaikka en tiedäkään, mitä muuta voin muka enää tehdä.