488: Älä pelkää epäonnistumista niin paljon, että se estää sinua kokeilemasta uusia asioita

Oon niin väsynyt, etten jaksa mitään pitkää kirjoittaa, mutta en halua liian pitkää taukoakaan pitää, etenkään kun en ole sitä taukoa mitenkään itse toivonut. Aina on vaan jotain muuta tekemistä, seuraa tai väsyttää liikaa. Nytkin tosin väsyttää liikaa, mutta kirjoitan silti.

Käytiin tänään Toren kanssa ekaa kertaa siellä agilityssä. En ois varmaan vielä vuosi sitten uskaltanut mennä yksin. Vieras paikka (löysin sentään perille ilman karttaa, koutsi osasi antaa hyvät ajo-ohjeet), vieraat ihmiset ja erilaiset koulutustavat kuin mihin oon tottunut. Mutta just sitä halusinkin.

Samasta treeniryhmästä löytyi ihan huippukoutsin lisäksi yksi puoltuttu, jonka koirien kanssa noi piskit on aina välillä leikkinyt. Oonkin joskus miettinyt, että ois kiva tutustua siihen paremmin, nyt mulla on aika hyvä tilaisuus siihen. Etenkin, kun Tore rakastui siihen koiraan, jonka kanssa se käy siellä treenaamassa. Ja vaikuttaa muutkin porukassa tosi mukavilta, vaikka mä oonkin se ainoa 'uusi' siellä, muut on käyneet saman vetäjän kursseilla ennenkin ja suht samalla porukalla. Enää ei yhtään harmita ton kurssin hinta, eiköhän se tule olemaan hintansa arvoinen.

Saan tosta kurssista varmaan aika paljon irti, mutta enköhän saanut tänään jo kivasti rohkeutta kokeilla uusia asioita, vaikka ei agility mulle lajina vieras olekaan. Kaikki muu tossa kurssissa on uutta, ei itse laji kuitenkaan. Ehkä seuraavaksi uskallan kokeilla jotain, missä ei ole mitään tuttua. Kun se taitaa olla ainoa tapa löytää niitä uusia asioita, joista pitää.

Oon taas ollut niin sosiaalinen, että seuraavaksi suuntaan nukkumaan. Porukat oli aamupäivän (ja eilisen) täällä, niin oma rauhakin on ollut taas vähän kateissa.

Ja koska tuskin jaksan/ehdin huomenna kirjoittaa, niin oikein hyvää uutta vuotta kaikille! Olkaahan kiltisti ;)

487: Rajojen etsintää

Mun ei koskaan pitäisi sanoa, etten kirjoita hetkeen. Ehkä vielä joskus opin sen, etten vaan pysty pysymään täältä poissa.

Liikaa ihmisiä ja liian vähän omaa rauhaa, sitä en taaskaan muistanut ettei se toimi. En oo saanut ees nukkua yksin, vaan äiti on tunkenut samaan huoneeseen. Eilen muutama sukulainen kävi tässä vielä, en kehdannut missään vaiheessa karata muualle. Illalla alkoi ahdistaa, aluksi vaan vähän mutta olihan se sit pakko kuitenkin pihalle lähteä, kun alkoi pää hajoomaan ihan kunnolla. Lenkki onneksi auttoi, mutta kyllä mä silti vähän ootan lauantaita, vaikka täällä viihdynkin. Saa taas sen oman rauhan, mikä ei tässä talossa oo mahdollista. Päivisin on onneksi niin paljon tekemistä, ettei ehdi ahdistumaan mistään. Illat vaan on vähän vaikeita välillä. Noh, lauantaina viimeistään helpottaa.

Kai tää on ihan hyväkin olla täällä vähän pidemmän aikaa putkeen. Saa vähän etsittyä niitä omia rajoja, testattua mitä jaksaa, mut sit on kuitenkin tutussa paikassa ja tuttujen ihmisten kanssa, ni ei (kai?) oo maailmanloppu jos alkaa hajottaa. Ja täältä nyt pääsee ajelemaan kotiin ihan koska vaan.

Eilen tuli muuten täyteen 150 päivää ilman viiltämistä. Siinä oli mulle ihan tarpeeksi joululahjaa, kun tajusin että oon taas näin pitkällä. Vaikka on tästä vielä aika paljon matkaa siihen viiteensataan päivään, missä asti on joskus käyty. Mut kyllä sinne päästään.

Oli mulla parempaakin kirjotettavaa, mutta se jäikin vielä luonnoksiin roikkumaan. Liikaa häiriötekijöitä, ei täällä pysty kirjottamaan mitään tän enempää.

486: Hyvää Joulua!

Hetken tauko koko bloggerista on tehnyt ihan hyvää. Oon porukoilla, päivät täynnä tekemistä, ei riitä aikaa kirjoittamiselle eikä edes muiden blogien lukemiselle. Ei täällä edes voi kirjoittaa, koko ajan joku häiriköimässä... Noh, palailen takaisin omalle kämpälle lauantaina, siihen asti saattaa tauko jatkua.

Täällä menee kuitenkin hyvin, toivottavasti sielläkin! :) Hyvää, masennuksetonta Joulua kaikille!

485: Murheen kantaa yksinkin

Tosi monet sanoo, että tunteista puhuminen esimerkiksi psykologin kanssa on vaikeeta, mutta siihen oppii nopeasti. Suuri osa oppiikin, suuri osa niistäkin, jotka luulee ettei se onnistu.

Mutta sit ollaan me, jotka ei opita. Tosi monien on vaikea ymmärtää sitä, mullekin on monesti sanottu, että mun pitäis vaan avata suuni ja sanoa se mitä haluan. Mulle on sanottu, etten oikeasti halua apua, koska en puhunut mun ongelmista. Yksi psykologikin oli joskus sitä mieltä, siksi siellä käyminen jäikin aika lyhyeen. Mitä oon muiden elekielistä lukenut, psykiatreistakin osa on ollut menettämässä hermojaan mun kanssa, ne on vaan osannut olla sanomatta siitä mitään.

Oliskin niin helppoa.

Eka ongelma: ajatukset juoksee karkuun. Mä monta kertaa polille mennessä päätin, että nyt puhun. Mulla oli aihe valmiina, mulla oli jo lauseetkin valmiina. Mutta kun istuin polilla, päässä ei ollut yhtään mitään. Mä en muistanut mitä mun piti sanoa, mä en saanut mistään ajatuksista kiinni. Joskus muistin aiheen, joskus en sitäkään. Sit kun ei saanut ajatuksista kiinni, alkoi vaan ahdistaa ja viimeistään tässä vaiheessa se aihekin katosi mielestä.

Toka ongelma: se itse puhuminen ei meinaa onnistua, vaikka saisikin ajatukset metsästettyä takaisin. Joskus mielessä olleet asiat sai palautettua, mutta keskustelu oli jo siirtynyt muualle, enkä uskaltanut enää palata takaisin aikaisempaan aiheeseen. Joskus sanat ja lauseet oli mielessä, mutta niitä ei silti saanut sanottua. Tää oli mulla varmaan aika paljon opittuakin, olin tähän vaiheeseen päästyäni käynyt polilla jo niin kauan, että tiesin "emmätiijä"-vastauksen olevan se kaikista helpoin. Ei järkevin, mutta helpoin.

Tää on mulle ongelma vieläkin, mutta ei yhtä pahasti kuin ennen. Sain mä loppuaikoina polillakin sanottua ne asiat, jotka ihan väkisin halusin sanoa. Ne "ois tosta kiva puhua, muttei mikään pakko"-aiheet pysyikin puhumattomina.

Mun omahoitaja polilla jaksoi onneksi olla riittävän kärsivällinen mun kanssa, vaikka en mikään helppo autettava ollutkaan. Mä aika usein kirjoitin sinne mukaan asioita, jotka oli pyörinyt mielessä, tulostin jotain blogitekstejä ja siihen kyllästyttyäni annoin omahoitajalle mun blogin osoitteen. Sieltä saatiin aina kaivettua se aihe ja ees vähän mun ajatuksia, että päästiin alkuun. Se auttoi saamaan ajatuksistakin paremmin kiinni, kun edes osa niistä oli paperilla siinä nenän edessä. Tai vaikka ois ollut vaan taskussa, kun tiesi saavansa siitä tekstistä apua heti, jos puhuminen olisi mennyt liian vaikeaksi.

Kirjottamisen lisäksi me käytettiin tosi paljon kaikkea toimintaa puhumisen ohella. Sai siirrettyä osan keskittymisestä tekemiseen, eikä ehtinyt stressaamaan puhumista niin paljon. Siellä tuli piirrettyä, väänneltyä savea, joskus käytiin kävelemässä, jätskillä, tehtiin jotain askartelujuttuja yms. Jos ei saanut heti ajatuksista kiinni, tekemisen avulla sai pelattua itselleen siihen myös lisää aikaa. En muista oonko tehnyt sitä polilla koskaan, mutta ainakin muuten saatan välillä näytellä keskittyväni johonkin toiseen asiaan niin paljon, etten muka ehdi/pysty vastaamaan samaan aikaan sen tekemisen kanssa.

Mut mikä mulla varmaan eniten auttoi... Aika. Mulla oli koko sen melkein kaks vuotta sama omahoitaja, ni ajan kanssa opin luottamaan siihen. Sit kun sai niitä ajatuksia vietyä sinne ensin paperilla, huomas ettei se ollutkaan niin kamalaa, vaikka toinen tiesikin vähän asioista, joita omassa mielessä pyöri. Tajusi, ettei sieltä tulekaan mitään "et sä voi ajatella/tuntea näin"-kommenttia, vaan sai sitä hyväksyntää.

Mä työstän tunteista (ja omista ajatuksista) puhumista edelleen, mutta ei siitä välttämättä tuu mulle koskaan mitenkään helppoa. Mulle riittää se, että pystyn siihen, vaikka sen tuntuis kuinka kamalalta. Mä tiedän, mistä mun puhumisongelmat tulee (kukaan ei kuunnellut ku olin lapsi + jos kuunteli ni kukaan ei uskonut mitä sanoin, kaikki oli sitä mieltä että mä pärjään aina vaikka tapahtuis mitä enkä halunnut romuttaa sitä muiden ajatusta jne), se helpottaa sen käsittelyä vähän.

Mut mitä enemmän mä puhun mun tunteista, sitä helpommaksi se muuttuu. Ei ehkä koskaan helpoksi, mutta ees vielä vähän nykyistä helpommaksi.

Voisin kirjottaa tästä aiheesta vielä toisen samanlaisen pätkän, mutta ehkä nyt lopetan tähän tai kirjoitan tätä vielä yölläkin.

484: Onnellisuus piilee muuttumisessa eikä saavuttamisessa

En oo kirjottanut muutamaan päivään. Kävin vähän muistelemassa, miltä masennus tuntuu, enkä jaksanut edes kirjoittaa. Pari päivää koomailin sängyssä enkä paljoa siitä liikkunut. Se on aika hassua, miten nopeasti masennukseen tottuu uudelleen, siitä ehti jo tulemaan mulle se normaali olotila. Eilen illalla alkoi mennä hermot siihen, etten pystynyt tekemään mitään.

Illalla nappasin melatoniinin & mirtazapiinin naamaan, mirtaa en normaalisti syö, mutta halusin kerrankin nukahtaa helposti. Siinä just ennen nukahtamista vielä paljon D-vitskua naamaan varmistamaan sen, että pääsin aamulla ylös. Heräsinkin jo kuuden aikaan aamulla, ennen herätyskelloa ja ihan pirteänä. Aamutalli, koirien kuvaamista (hei siellä paistoi aurinko!) ja kauppareissu, ei jäänyt tilaa masentelulle. Ulkoilu taisi tehdä ihan hyvää, autoilu tosin oli aika syvältä tuolla liukkaassa. No, sentään pysyin ongelmitta tiellä, aika monet oli päätyneet ojan puolelle...

Enää ei masenna. Se on mulla nykyään aika pienestä kiinni. Mun täytyy vaan uskaltaa irrottaa siitä, oon tehnyt sen niin monta kertaa ennenkin, ettei se tuota mulle mitään vaikeuksia enää, kunhan saan tehtyä sen päätöksen, että nyt ei masennella.

Enkä missään vaiheessa syyllistänyt itseäni siitä, että meni huonommin. Tää oli jotain uutta.

Nyt ei jaksa kirjoittaa mitään sen enempää, vaikka pää onkin täynnä ideoita.

483: Kun kokeilet onnistua, voit viisastua. Kun opit ja viisastut, alat onnistua.

Oon vähän koonnut listaa siitä, mitä asioita nykyään käytän pahan ahdistuksen iskiessä. Eipä näitä keinoja onneksi enää kovin usein tarvitse, mutta toisinaan tulee käytettyä:

• Liikunta, joku kunnon juoksulenkki tai rauhallinen kävely niin, että kiinnitän huomion kaikkeen ympärillä olevaan ja tapahtuvaan
• Musiikki! Tai muut äänet, joku sateen kuuntelu tmv, joskus jopa täysille käännetty ilmastointi auttaa :D
• Koirien rapsuttelu ja leikittäminen
• Jääkylmä tai kuuma suihku, saa ainakin hetkeksi ajatukset irti ahdistuksesta
• Hengitysharjoitukset
• Siivous :D Jos on sellanen 'vihanen ahdistus' ni ruttailen roskia pussiin, heilutan imuria tms, jos taas on rauhallisempi olo ni joku tiskaus on jees
• Vaikka joku kahvin keittäminen tmv niin, että tekee kaiken tosi tietoisesti tyyliin "nyt avaan vesihanan" jne. (tää on tosin huono esimerkki, kun mulla ei oo tällä hetkellä kahvinkeitintä..)
• Netissä pyöriminen ja tsemppaavien tai/ja kauniiden kuvien katselu
• Kahvi, tee, suklaa, kaikki hyvät maut
• Valokuvaus ja kuvien muokkaus
• Hajut, tuoksut, etenkin sellaiset, jotka oon yhdistänyt jotenkin turvallisuuden tunteeseen (mulla jostain syystä just pestyt pyyhkeet, kai tää tulee lapsuudesta asti)
• Jääpalojen puristelu nyrkeissä
• Rentoutusharjoitukset 
• Ajattelu, yrittää etsiä tilanteesta jotain hyvää, tsemppaa itseään jaksamaan, tekee jotain kivoja suunnitelmia, miettii asioita miksi ahdistus kannattaa vaan sietää, miettii/listaa hyviä asioita itsestään/siitä mitä elämässä nyt on
• Pelaaminen, pleikkarilla jotkut autopelit on ihan parasta :D
• Kirjoittaminen käsin tai koneella
• Piirtäminen
• Jollekin soittaminen tai jonkun kanssa juttelu kasvokkain tai netissä, ei tarvii ees puhua ahdistuksesta vaan ihan mikä tahansa jutustelu auttaa
• Lukeminen
• Itteni kanssa 'riitely' pään sisällä, tää on oikeasti kivaa!
• Kuuma sauna
• Nukkuminen
• Muiden auttaminen/yllättäminen jollain kivalla asialla

Plus mä nykyään tiedän sen, että ahdistukseen ei kuole, se menee ajan kanssa ohi, eikä se aina liity edes huonoihin asioihin. Osaan löytää ne syyt, jotka milloinkin ahdistuksen aiheuttaa ja käsitellä ne, mutta sitä ei ole pakko tehdä pahimman ahdistuksen ollessa päällä, sen ehtii myöhemminkin. Ilman voimakasta ahdistusta on paljon helpompi ajatella.

482: Älä turmele sitä, mitä sinulla on haluamalla sitä, mitä ei ole

Tänään psyk. polin ovi sulkeutui mun perässä (toivottavasti) viimeisen kerran. Kävin vielä hakemassa sieltä kaikki tekstit, kuvat yms., joita oon siellä joskus tehnyt. Ihaninta oli varmaan lukea lappu, jossa kysymyksenä oli, millainen on riittävän terve ihminen:

- Jaksaa hoitaa (pakolliset) asiat, tai jos joskus on huonompi päivä niin ilmoittaa asiasta (esim. kouluun, töihin, harrastuksiin), eikä vaan kaivaudu peiton alle piiloon pahaa maailmaa, kuten mulla oli tapana tehdä...
Kaikki tulee hoidettua, ei mulla nyt kauheesti pakollisia asioita tällä hetkellä edes ole. Jos vaikka tallilla oon tehnyt muut hommat, muttei jaksa ratsastaa, ni oon kyllä joka kerta ilmoittanut omistajalle siitä.

- Pystyy syömään kunnolla
Pystyy pystyy, ei mitään ongelmaa :)

- Jaksaa nähdä kavereita & sukulaisia
Jeps, joskus haluaa olla itekseenkin, mutta ei sillonkaan tuu mitenkään eristäydyttyä muista enää. Mut ei musta oo pitkään aikaan tuntunut siltä, etteikö jaksais nähdä ihmisiä, tiiän paljonko omaa aikaa tarviin ja osaan ottaa sen itelleni ennen kuin muiden seura alkaa ahdistaa/väsyttää/tmv.

- Ei ahdista jatkuvasti, ei edes joka päivä
Ei varmaan ees joka viikko?

- Mieliala ei vaihtele koko ajan, eivätkä kaikki pienet asiat (sisäiset tai ulkoiset) vaikuta mielialaan (koska mulla on ollut tapana vetää itteni ihan pohjalle jostain pikkujutuista)
Oon yllättävän tasainen nykyään, tuskin musta tän tasaisempaa saa vaikka tekis mitä :D

- Ei pelkää/jännitä kaikkea, tai ainakaan jätä asioita tekemättä sen takia 
En mä oikeastaan pelkää paljoakaan asioita enää. Jännitystä on edelleen, mutta se on kai ihan normaalilla tasolla nykyään eikä estä mua tekemästä mitään.

- Ei jatkuvasti paniikkikohtauksia
Kevään jälkeen ei yhtään, kesästä en tosin muista, mut ei sillonkaan ainakaan mitään pahoja kohtauksia ollu.

Eihän tossa nyt kaikkea ole, mutta noi on ne asiat, jotka on tullut pohjamutia kaivellessa polilla mieleen. Lääkäri soittaa mulle vielä reilun kuukauden päästä, sillon on sit mahdollista vielä sopia jotain seurantakäyntiä tai muuta jos tuntuu siltä, mutta jollei mitään ihmeellistä tapahdu, niin se puhelu tulee jäämään vikaksi polilta. En mä usko tarttevani seurantaa pidemmälle ajalle ja osaan kyllä hankkia uuden lähetteen polille tai apua muualta jos alkaa siltä tuntumaan.

Sit vielä juttelin ikuisuuden yhden koirakasvattajan kanssa tossa puhelimessa, ja me saatiin Toren kanssa vika paikka sen agilitykurssilta! Lisää kivaa tekemistä ja vaihtelua arkeen, mulle tuttu laji jota rakastan ja toi koira nyt innostuu siitä ihan varmasti, jotain pientä on joskus tehtykin. Vetäjä ainakin vaikutti tosi kivalta, ja on aika tarkka siitä ketä sinne ottaa, eli eiköhän siellä oo muukin porukka ihan jees. Vois vaikka leikkiä taas sosiaalista. Jos vaan viihdyn porukassa pidemmän päälle, ni eiköhän lyllerökin pääse sinne treenailemaan tulevaisuudessa.

Vielä jos sais sen koulupaikan ni kaikkihan ois paremmin kuin hyvin. Oikeestaan aika pelottavan hyvin :D Vähän epäilyttää, sinne on tainnut olla aika paljon hakijoita, mutta toivotaan parasta. Sieltähän voi tulla viestiä/soittoa ihan koska tahansa. Toivottavasti aika pian, tää odottaminen on tylsää!

481: Tuhannenkin kilometrin matka alkaa yhdestä askeleesta.

Eksyin pitkästä aikaa seikkailemaan eräälle syömishäiriöfoorumille selailemaan vanhoja keskusteluja.

En muistanutkaan, kuinka paljon salailua ja esittämistä tuli ainoastaan syömishäiriön mukana. Kuinka koko elämä pyöri kalorien ja liikunnan ympärillä, kuinka joka aamu juoksin ensimmäisenä vaa'alle ja koko päivän fiilikset riippuivat siitä, mihin suuntaan paino oli liikkunut. Viikonkin paastot oli mulle aika tuttu juttu, yllättävän hyvin sain nekin pidettyä salassa. Porukoilla käymistä stressasin jo paljon etukäteen, siellähän piti aina syödä. Siellä sorruin joskus oksentamaankin, mutta se loppui onneksi lyhyeen. Tuntui liian pahalta oksentaa ruokia, jotka toiset on maksanut ja tehnyt.

En joskus uskaltanut mennä sh-foorumin miitteihin vain siksi, koska pelkäsin olevani liian iso. Herranjumala, mä painoin reilut 10kg vähemmän kuin nyt.

Mulla oli aika pitkä kausi, jolloin en edes halunnut syömishäiriöstä eroon. Jollain kierolla tavalla rakastin sitä.

Mutta mä selvisin siitäkin. Uskalsin päästää siitä paskasta irti.

Houkuttaa se välillä edelleenkin. Mutta vain ajatuksen tasolla, eikä edes joka viikko. Tunnistan ne ajatukset, yleensä niiden iskiessä lähden hakemaan kaupasta mässyjä, vaikka ajatukset pistävätkin vastaan. Mutta ne on niin hyviä, että siinä syödessä tajuaa aina, ettei niistä halua luopua. Mulla tää tapa onneksi toimii, siinä sivussa toki muutan ajatuksiakin pikkuhiljaa takaisin terveempään suuntaan.

Muutoin syömisten kanssa ei ole mitään ongelmaa enää. Se ei ahdista, voin syödä ihan mitä tahansa ahdistumatta siitä, en tutki pakkomielteisesti ruokien kalorimääriä, syön mitä milloinkin haluan.

Ei tähän pisteeseen pääsy ollut helppoa, ei todellakaan. Nostin ruokamääriä aluksi tosi hitaasti ja ahdistuin itsekseni jokaisen syömisen jälkeen. Ja tein parhaan päätöksen ikinä, heitin vaa'an menemään. En olisi kuitenkaan pystynyt pysymään siitä erossa, enkä olisi silloin kestänyt nähdä painon nousevan. Mun piti ensin päästä takaisin normaalipainoon, opetella hyväksymään se, vasta sen jälkeen uskalsin vaa'alle. Eikä se noussut paino silloin enää ahdistanutkaan.

Tästä voisi kirjoittaa vaikka kuinka, mutta nyt ei jaksa enempää. Yritän löytää ne kaikki asiat, jotka auttoivat pääsemään syömishäiriöstä eroon. Kyllä ne tulevaisuudessa tänne blogiinkin päätyy, mutta ei ihan vielä.

Nyt vain pidän huolen siitä, etten enää ikinä putoa takaisin siihen kuoppaan. Ikinä. Koska elämässä on niin paljon muutakin, niin paljon kaikkea hyvää, joka jäi näkemättä, kun koko elämä pyöri vain syömisten ympärillä. Mä olen mieluummin normaalipainoinen ja onnellinen kuin alipainoinen ja onneton.

480: Enneagrammi

Pöff, taidan olla tulossa kipeäksi, meni vähän suunnitelmia pieleen ja vituttaa. Koirien välissä on kuitenkin hyvä löhötä, ne on mun lämpöpatterit nyt. Mua kyllä mulkoillaan aika vihaisesti jos vähänkin liikahdan, mutta eiköhän me samaan sänkyyn mahduta silti. Koirat toimii hyvin myös käsinojina, tosin epäilen niiden olevan eri mieltä uudesta tittelistään.

Tapani mukaan innostuin taas tutkimaan asioita, nyt ei taas huvita nukkua, vaikka se varmaan olisikin järkevintä. Oon vähän väsynyt, saattaa paistaa kirjoituksista läpi, sorry. Jaksa ees miettiä kauheesti nyt, mutta silti iski inspis kirjoittaa tästä.

Tein tuossa täältä löytyviä enneagrammitestejä ja oon aika samaa mieltä tulosten kanssa. Eniten kutostyyppiä, aika pajon myös vitosen ja seiskan piirteitä.

Allekirjoitan tästä melkein kaiken, etenkin tämä pätkä osui ja upposi:
"Ristiriitaisuus on yksi Kuutosten omin ominaisuus. He saattavat olla rohkeita ja pelottoman näköisiä tai pelokkaita ja hyvin epävarmoja. Kuutoset yleensä valitsevat toisen näistä strategioista omaksi suojamekanismikseen. Ristiriitaisen näköinen käytös johtuu Kuutosen sisäisestä uskon ja turvan aktiivisesta etsimisestä, joka on välillä kahden ääripään välillä tasapainoilua. Kuutonen saattaa pelätä kuollakseen korkeita paikkoja, mutta päättää silti mennä laskuvarjohyppykurssille. Hän saattaa inhota matkustamista yli kaiken, mutta lähtee hetken mielijohteessa maailmanympärysmatkalle vain todistaakseen itselleen pystyvänsä siihen."

Voin muuten sanoa, että ne asiat, joita oon pelännyt eniten, on myös niitä asioita, jotka on tällä hetkellä mulle tosi tärkeitä. Ihmisiä, en mä uusiakaan tuttavuuksia enää pelkää, jännitän joo mutta se on eri asia. Oon pelännyt varmaan kaikkia eläimiä, enkä vähiten koiria ja hevosia. Oon pelännyt jopa blogin kirjoittamista silloin, kun vuonna nakki sen ensimmäisen aloitin. Niin ja itteäni, mutta en mä oikeasti taida kovin pelottava olla ja viihdyn nykyään hyvin itseksenikin. Laskuvarjohyppy taitaa olla liian kallista, mutta jos joskus rikastun, täytyy sekin käydä kokeilemassa.

Kristiina Harjun Kohti parasta -kirjasta löytyy paljon paremmat kuvaukset, en ainakaan äkkiseltään törmännyt netissä yhtä hyviin, en tosin jaksanut etsiäkään kun mulla ne tossa kirjassa on:

"Kuuutosmaisessa ihmisessä asustaa kaksi suhtautumistapaa uhkaan: arka, etukäteen varmistelija sekä uhmakas, "minä kyllä näytän niille"-tyyppi"
Joo niin asustaa :D

Toiseksi eniten oon varmaan vitonen ja kolmantena tulee se seiska, mutta tosi paljon musta löytyy noiden kaikkien kolmen piirteitä. Toi kirja on kätevä, sieltä löytyy jokaisen numeron kohdalta kuvauksen lisäksi asioita, joita kannattaa kehittää ja ne on muuten kaikki sellaisia, jotka mulla on jo työn alla, osa ihan hyvällä mallillakin.

Oon lukenut noista joskus aikaisemminkin ja tehnyt noita testejä, mutta nyt vasta tajusin, että noista on oikeastaan aika paljon apua. Auttanut löytämään lisää hyviä asioita itsestä, ja tietysti sitä kehitettävääkin. Ennen ne on ollut mulle vaan tapa tappaa aikaa, mutta onhan ne näemmä ihan hyödyllisiäkin.

Ois kiinnostavaa tietää, mitä tyyppejä teistä lukijoista löytyy eniten, jos joku vaikka sattuu jonkun testin tekemään :)

Entisille kiusaajille terveisiä, kävin vakoilemassa niitä netin ihmeellisessä maailmassa
ja oon entistä tyytyväisempi itteeni, haha.

479: Keskity ongelmiin, niin saat enemmän ongelmia

On todettu, että stressaantuneina ja väsyneinä meillä on helposti kielteisiä ja masentuneita ajatuksia. Näkemyksemme kapenee, lihakset jännittyvät ja olo tuntuu toivottomalta. Mieleen tulee helposti pessimistisiä ajatuksia siitä ettemme selviydy ja lopulta monesti juuri näin käykin.
Lähde

Tämä on tullut huomattua taas tällä viikolla, etenkin maanantaina. Aamulla kiireessä lähtiessä autoon ei päässytkään sisälle, oli ihan umpijäässä. Sulattelin sitä reilun tunnin, lopputuloksena se, ettei takaluukkua saanut enää lukkoon, muut ovet olivat ja pysyivät kiinni. Onneksi saatiin järjestettyä yksi tallinomistajan tuttu hoitamaan hevoset, kun luovutin auton kanssa. Siihen päälle metelöivän naapurin kotiutuminen ja monta muuta ärsyttävää asiaa (joista kaikkia tuskin olisin edes hyvällä tuulella huomannut). Hoin iltaan asti sitä, ettei mikään kuitenkaan onnistu, eikä sitten tietysti onnistunutkaan.

Illalla onneksi jaksoin kasata itseni, päätin että menen laittamaan auton kuntoon ja että myös onnistun siinä. Onnistuihan se, vaikka aikaa siinä meni, ja jouduin ninjailemaan takaluukun kautta sisälle. Ei mua kuitenkaan siinä koiraverkkoa purkaessakaan enää vituttanut, olin päättänyt onnistua ja pidin sitä enää kivana pienenä haasteena. Ei mennyt hermot kertaakaan.

Niin kauan kun ajattelin, etten kuitenkaan saa sitä kuntoon, mietin mitä muutkin ajattelevat, jos näkevät mut kiipeämässä takaluukun kautta autoon, en jaksanut edes yrittää. Jos olisin yrittänyt, mulla olisi luultavasti mennyt heti hermot koko hommaan, olisin luovuttanut tosi nopeasti ja viettänyt loppuillan peiton alla piilossa. Heti kun päätin kunnostaa sen ja osasin luottaa siihen, että myös onnistun siinä, menin, tein ja onnistuin.

Tää on just tätä. Jos mä päätän tehdä jotain, päätän samalla aina myös onnistua siinä ja saankin asiat hoidettua, oli ne ihan mitä tahansa. Oon saanut kaikki työpaikat, jotka olen päättänyt saada, ilman kunnon päätöstä harvoin pääsen edes haastatteluun asti. Vetänyt koulun haastattelusta täydet pisteet, kun vain päätin niin ja uskalsin luottaa itseeni. Lopettanut viiltelyn koska kerran vain päätin niin. Pärjännyt tallien vaikeimpien hevosten kanssa, koska oon vaan päättänyt pärjätä. Ei se onnistuminen aina helppoa ole, ei todellakaan, mutta mitä vaikeempaa se on, sitä paremmalta se tuntuu. Ihan jo sen onnistumisesta tulevan fiiliksen takia jaksaa tehdä sen eteen paljonkin töitä. Joo, oon kirjoittanu tästä ennenkin, joten ehkä jätän tän listaamisen nyt tähän.

Mun pitäisi kai päättää tehdä asioita paljon useammin. Vähän aikaa sitten päätin hakea sinne kouluun, toivotaan ettei mun usko itseeni petä tälläkään kerralla. Mahdollisesti jo ensi viikon aikana saa kuulla miten sen kanssa kävi, pitäkäähän peukkuja! :)

Nyt ei jaksa muokkailla kuvia, eikä koneelta löydy valmiina mitään sopivaa, joten mennään tänään netistä löytyneellä videolla:

478: Feelings off

Mulla on ollut yksi tosi ärsyttävä 'tapa' niin pitkään kuin muistan. Ärsyttävä ihan vaan sen takia, etten (vielä) osaa hallita sitä kunnolla.

Saatan ihan missä tilanteessa tahansa napsauttaa tunteet 'pois päältä'. Joskus se oli mun pakokeino sellaisista hetkistä, joista en olisi muuten selvinnyt, mutta en mä sitä enää tarvitse. Joissain tilanteissa se on tietysti ihan kiva pikku apu, mutta yleensä en halua käyttää sitä. Ei siitä ole mitään hyötyä, enkä mä halua, eikä mun tarvitse enää mitenkään juosta tunteitani karkuun.

Ärsyttävintä tässä on se, etten käytä sitä pelkästään epämukavissa tilanteissa. Ja se, etten siinä vaiheessa meinaa saada mistään ajatuksista kunnolla kiinni. Kyllä mä saan ne tunteet takaisin aika vikkelään niin halutessani, jos vaan ennen sitä saan ajattelun toimimaan. Mut aina se ei onnistu.

Onneksi tää on jo vähentynyt aika paljon, ennen tota tapahtui monta kertaa päivässä, nyt ei aina edes joka viikko. Ja mulla on tosi monia keinoja, joita osaan käyttää tähän apuna (mutten osaa selittää niitä, hm). Mut vähän luulen, että tää on yks niistä asioista, joiden työstämisessä tulee menemään vielä aika kauan. Aattelin kuitenkin onnistua tässäkin.

Löysin muuten kivan tekstin asiasta, jota oon itse hyödyntänyt melkein aina.

477: Kaikki on mahdollista, mahdottoman toteuttaminen vain vie hieman enemmän aikaa

Oon aika lähellä yhtä tavoitetta. Tai montaakin, mutta ehkä en kerro kaikkia kerralla.

Oon aina luullut etten tule ikinä onnistumaan tässä, mutta... Mä olen enemmän kuin tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen, mutten silti ole jämähtämässä tähän jumiin. Jaksan edelleen tehdä töitä muutoksen eteen, ja mikä parasta, mulla on edelleen motivaatiota siihen. Oon onnistunut välttymään siltä "tää on ihan hyvä nyt"-laiskuudelta, joka iskee muhun valitettavan usein. Osaan aika hyvin nykyään asettaa itelleni sellasia sopivia tavoitteita, jotka ei ole liian helppoja tai liian vaikeita saavuttaa. Tunnen itteni tarpeeksi hyvin siihen.

Jos vielä onnistun pitämään rajan siinä, etten ala asettamaan liian suuria tavoitteita, ni ois aika huippua.

476: Itsevarmuustreeniä

Porukoiden koneella on selvästi jotain mun kirjoittamista vastaan. Katkeaa netti aina kun oon tulossa bloggeriin, vähän aikaa sain tapella ennen kuin pääsin tänne.

Tosi paljon asioita joista haluaisin kirjoittaa, mutta en saa siirrettyä ajatuksia sanoiksi. Jumittaa vaan. Oon yrittänyt opetella työstämään asioita päässäni myös ilman kirjoittamista, kyllähän se sujuu, kirjoittaminen vaan tekee asioista paljon selkeämpiä ja pääsee helpommin eteenpäin. Mutta en nyt ajatellut kirjoittaa kirjoittamisesta kuitenkaan. Enkä jaksa keskittyä, joten en tiedä saako mun selityksistä tänään mitään selvää, haluan kirjottaa silti :D

Oon vähän kokeillut kääntää mun esittämistaitoja hyödyksi. Kokeillut, voinko mä oikeasti muuttaa mun tunteita sillä. Enkä voi sanoa ettenkö ois onnistunut siinä, vaikka alkuun vähän epäilinkin.

Kokeilin ensin sitä vaan eläinten kanssa, koska oon tehnyt sitä niin monta kertaa ennenkin ja tiesin, että onnistun siinä. Tallilla on pari toisinaan vähän hankalaa hevosta, toinen pomppii ja pelleilee, toinen näykkii. Mä vaan päätin yhtenä päivänä, että tänään ne ei perseile mun kanssa, koska mä osaan kyllä käsitellä niitä. Oon vaan ollut toisinaan niin pirun epävarma, ne on nähneet tilaisuutensa ja käyttäneet ne hyväkseen.

Esitin mahdollisimman itsevarmaa niiden seurassa. Kyllä mua oikeasti hermostutti, mutta en antanut sen näkyä. Pomppiva tamma yritti perseillä kerran, komensin sitä ihan rauhallisena ja perseilyt loppui siihen. Näykkivän tamman kanssa kävin kävelemässä, talutin sitä pitkällä narulla ja annoin sen pyöriä mun ympärillä. Se tutki mun takkia, käsiä, yritti kaivaa taskusta porkkanaa, hönki mun naamalle, eikä kertaakaan edes yrittänyt näykätä. Ja mikä parasta, jossain vaiheessa alkoi jopa tuntua itsevarmalta.

Ihmisten kanssa toimii myös. Se työkkärin kurssi oli mulla vähän testinä. Jännitin ja pelkäsin sinne menemistä ekana päivänä ihan älyttömästi, mutta taisin peittää sen aika hyvin. Puhuin ihmisten kanssa, kommentoin asioita, vaikka aivot välillä kiljuikin ettei mun 'kuulu' olla sellainen. En tuijottanut pelkästään lattiaa ja muistiinpanoja. En kiitänyt ruokkiksen alkaessa ulos, vaan puin ihan rauhassa takin päälle ja lähdin ulos rauhallisesti, joskus jonkun kanssa, joskus itsekseni. Tein kaikkia pieniä muutoksia siihen, miten toimin. Loppuviikolla musta tuntui oikeasti yllättävän itsevarmalta, aivot ei enää kiljuneet eitä vaikka avasinkin suuni ja löhösin aina siellä penkillä mahdollisimman rennosti.

Mustahan tuntuu ihan älyttömän itsevarmalta aina silloin, kun on ns. "pakko". Oon pelannu tosi vaikeiden hevosten kanssa, sillon oon aina vaan huomaamattani päättänyt, että kaikki menee hyvin ja osaan luottaa itteeni ja uskoa siihen, että osaan sen mitä ikinä oonkin tekemässä. Tai amiksen pääsykokeissa, päätin että pääsen sinne, en jännittänyt tippaakaan, vedin haastattelustakin täydet pisteet ja yllätys että myös pääsin sinne. Noista vaan on tullut mieleen, että ois kiva opetella käyttämään tota itsevarmuutta, vai mikskä sitä kutsuis, paremmin kuin ennen, kun se on kuitenkin aina johtanut aika kivoihin lopputuloksiin.

Lisää harjoitusta vaan, josko joskus voisi useemmissakin tilanteissa jättää sen esittämisen pois ja vaihtaa suoraan siihen itsevarmuuteen (joka ei saa mennä sit yli kuitenkaan, mut mulla riski siihen on aika olematon). Ois aika kivaa ja tekis elämästä paljon helpompaa.

475: Muisto

Olis ilosempiakin asioita kirjoitettavana, mutta tää nyt vaan tuntuu ajankohtaiselta.

Me tutustuttiin ala-asteen loppupuolella. Siihen asti me oltiin melkeinpä vihattu toisiamme, mutta sen yhden parityön aikana me huomattiin, että meillä oli sittenkin aika paljon yhteistä. Me leikittiin, ulkoilutettiin koiria, puhuttiin kaikesta mahdollisesta, itkettiin ja naurettiin. Naurettiin paljon, oikeastaan kaikelle, ei me jaksettu ottaa asioita niin vakavasti. Kerran raahasin ystävän mukaani tallille, sain hänetkin innostumaan hevosista. Siellä me sitten asuttiin tallinvintillä kaikki viikonloput ja lomat.

Ei sitä iloa montaa vuotta kestänyt. Heräsin puhelinsoittoon, ystävä oli tappanut itsensä yöllä. Vielä illalla me oltiin juteltu ja naurettu, en ollut huomannut mitään ihmeellistä ystävän käytöksessä. En suostunut uskomaan sitä heti, se vaan tuntui mahdottomalta. Talliporukan kanssa puhuttiin siitä paljon, mutta jossain vaiheessa jättäydyin porukasta pois. En vaan pystynyt käymään tallilla, en mennyt vuoteen lähellekään hevosia. Liikaa muistoja. Katkaisin välit kaikkiin muihinkin kavereihin.

Sen vuoden verran olin vain omissa oloissani, ennen kuin uskalsin taas nähdä ihmisiä koulun ulkopuolella. Talliporukka otti mut hyvin vastaan, oikeastaan ne jopa houkutteli mut sinne takaisin. En mä kauaa pystynyt sillä tallilla käymään, ei se enää ollut sama. Peruskoulu onneksi loppui ja pääsin vaihtamaan maisemaa. Uudet ihmiset, uusi talli, ne auttoivat pääsemään takaisin jaloilleen. Ja kirjoittaminen, kun en suostunut puhumaan asiasta kenellekään. En mä siitä mielelläni nykyäänkään puhu, mutta enää ei ole nimeä, jota ei saa mainita. Jos tulee jotain muistoja mieleen, saatan kyllä mainita niistä etenkin niille, jotka myös tunsivat tän ystävän.

Ystävän kirjoittama kirje on mulla edelleen tallessa. Se tuli postissa, ettei kukaan ulkopuolinen päässyt lukemaan sitä. Enkä mä ole siitä koskaan kenellekään kertonut. Oon lukenut sen tasan kaksi kertaa, tuskin luen enää koskaan, ei mun tarvii lukea kun muistan sen ulkoa. Mutta se on tallessa, siitä mä en luovu. Se on se juttu, jonka takia mä en ole ollut ystävälle missään vaiheessa vihainen sen teosta. Tiedän mitä sillä oli taustalla.

En mä koskaan unohda. En sitä hymyä, naurua, itkua, luottamusta, mitään. Enkä edes halua unohtaa. Pidän niistä hyvistä muistoista kiinni, nykyään niille pystyy onneksi nauramaankin.

Tää on tavallaan yksi niistä asioista, jotka on pitänyt mut vaikeimpina hetkinä elämässä kiinni. Sillon, kun ei ole jaksanut elää itsensä takia, on aina voinut muistella, miltä ystävän itsemurha tuntuu. En mä pysty tekemään niin paskaa temppua kenellekään, etenkään porukoille.

474: Unelman tekee mahdottomaksi vain epäonnistumisen pelko

Ei toi työkkärin kurssi oo mitenkään paha, päinvastoin. Antanut lisää motivaatiota, ei tosin työnhakuun johon se on tarkoitettu, vaan ihan muuhun. Sain taas kiinni siitä, mitä haluan ainakin tällä hetkellä tehdä. Ja tiiän että jaksan sen. Nyt vaan odotellaan tietoa siitä, onko opiskelupaikka mun, luultavasti on koska mulla on tosi hyvä pohja tohon (miten sattuikin olemaan haku menossa kun kävin kattomassa, se on vaan kerran vuodessa). Mut ei siitä vielä sen enempää, kuukauden sisällä pitäis saada varmuus. Eikä mun suunnitelmat jää tohon, loppuosa on vaan vielä toosi harkinnassa, siitä en oo ihan varma jaksaako vaiko ei. Se rajottais aika paljon elämää muutamaksi vuodeksi, mut lopputulos ois aikas kiva.

Muutenkin saanu vähän rytmiä arkeen. Tuntuu siltä, että on paljon enemmän aikaa, vaikka oikeestihan sitä on vähemmän. Tulee tehtyä enemmän kaikkea, kun aamulla on pakko nousta ylös sängystä ja mennä sinne kurssille. Siellä on kivaa, oon oudon sosiaalinen, ilmeisesti ihan pidettykin siellä, ja saanut tosi paljon hyviä vinkkejä. Maanantaina olin ihan koomassa sen jälkeen, enää se ei oikeestaan vie voimia yhtään. Täytyy yrittää pitää tää rytmi jatkossakin, vähän jopa harmittaa, että toi kurssi on noin lyhyt.

Ää ois hirveesti kirjotettavaa muistakin asioista ja tästäkin paljon enemmän, mutta nyt ei ehdi. Viikonloppuna pitäis olla aikaa ajatella ja kirjottaa, jos en kehitä siihen mitään ihmeellistä. Nyt on energiaakin, yritän pitää tästä kiinni ja vetää vähän rajoja siihen, etten nyt innostuksissani haaskaa kaikkea heti.

No, ainakin jaksan taas jahdata mun unelmia paremmin kuin pitkään aikaan. Nyt en jätä suunnitelmia vaan ajatuksen tasolle, en koulu- tai työjuttujen enkä tän bloginkaan kohdalla. Lopetan niiden tekosyiden keksimisen, joista oon täällä vähän maininnutkin. Kun ei mua estä mikään muu kuin mä itse, raha (tai sen puute) ehkä vähän, mut toisaalta oon aina saanu rahat järjestettyä kaikkeen sellaseen, mitä oikeesti haluan. Ja saan ne järkättyä nytkin.

473: Masisfiilis

Ollut vähän masentelua viimiset päivät. Muutamalla kaverilla menee huonosti, oikeen imen sitä pahaa oloa niiltä itselleni. Aika outoa, oon aina 'leikkinyt terapeuttia', eikä koskaan ennen oo käynyt näin. Tottakai se on muhun vaikuttanut, mutta ei näin vahvasti.

Nukkuminen sujuu taas suht ookoosti, melatoniinit on uudelleen testissä ja taitaa ne vähän auttaa. Jos vielä sais ton seinänaapurin pois tosta meluamasta (kovasti oon järkkäämässä sille häätöä), ni vois jopa saada nukuttua kunnolla jatkossa.

Torekin perseilee, kiipeilee yksinollessaan pöydille sun muuta 'kivaa'. Viimeksi olin ostanut pari pussia karkkia, että ois saanut illalla vaan pelailla jotain ja mässytellä, vähän otti muuten päähän tulla kauppareissulta kotiin ja huomata, että se oli kiivennyt työpöydälle, mitä ei oo koskaan ennen tehnyt, syönyt mun karkit ja tiputtanut kaiuttimet lattialle. Ei sen arjessa ole muuttunut oikeastaan mikään, vaikea keksiä mistä tää nyt johtuu. Vaihdetaan entisen kämppiksen kanssa koiria hetkeksi viikon päästä, saa vähän lomaa tosta eikä lyllerön tarvi silti olla ainoana koirana täällä. Tuntuu vaan tavallaan luovuttamiselta antaa se hetkeksi muualle hoitoon, ei oo yhtään mun tapaista. Nyt ei vaan jaksa työstää sitä.

En voi kieltää, etteikö vanhat paskat tavat oo käynyt lähiaikoina mielessä. Mutta en aatellu sortua niihin enää, ei mulla nyt niin huonosti mee. Ja on tää päivä jo ollut reilusti eilistä parempi. Eiköhän tää tästä taas iloksi muutu aika nopsaan.

Huomenna alkaa vielä joku työkkärin kurssi, onneksi se kestää vaan neljä päivää. Ei yhtään kiinnosta, mutta saattaahan se tehdä ihan hyvääkin. Vähän vaihtelua normiarkeen jos ei muuta.

Menipähän valittamiseksi tänään. Olis mulla ollut järkevämpääkin kirjoitettavaa, mutta nyt ei inspaa. Noo, seuraava postaus tehdään taas paremmilla fiiliksillä, ei mulla kauaa mene tästä masentelusta irrottamiseen, kun tiedän miten se mun kohdalla onnistuu.

472: Pelottava muutos

Muutokset elämässä ovat yleensä pelottavia ja ahdistavia, usein ne hyvätkin muutokset. Etenkin, jos yrittää muuttaa itseään. Mä olen rikkonut omia rajojani ihan älyttömästi tämän vuoden aikana, ja vaikka se onkin välillä tuntunut tosi pahalta, hetkeäkään ei ole tarvinnut katua. Joskus on tullut mokattua, vedettyä itse itseään takaisin pohjalle, mutta siitäkin oppii.

Itsensä muuttaminen vaatii aikaa. Taas yksi syy lisää siihen, miksi en ole aikaisemmin onnistunut päästämään masennuksesta irti. Ei ole vaan voinut päättää, että "hei, huomenna olen onnellinen." Ei se vaan mene niin, vaikka kuinka toivoisi. Sen takia olen monta kertaa päättänyt, etten enää edes yritä. Todennut takapakkien olevan liian rankkoja ja paranemisen vievän liikaa aikaa. Tuntui helpommalta pitää masennuksesta kiinni, pysyä siinä samassa paskassa, johon oli tottunut.

"En mä nyt jaksa tehdä töitä itseni eteen, kun on tuo koulukin hoidettavana. Kesälomalla on aikaa"
Vanhasta päiväkirjasta. Ei, ei ja ei. Muutos vaatii paljon työtä, mutta ei sitä ole pakko, eikä edes mahdollista tehdä kerralla. Pari minuuttia päivässä riittää hyvin, jos aika ei muuhun riitä. Tekee asioita joista nauttii, kokeilee uusia juttuja, jos vaikka löytyisi lisää hyviä asioita elämään. Käy mielessään läpi jonkun menneen/tulevan tilanteen, sen miten juuri siinä tilanteessa olisi omasta mielestä järkevintä toimia. Tekee jonkun itselleen vaikean asian (esim. soittaa jonnekin, jos puhelimessa puhuminen jännittää tmv.), jotta se sujuisi jatkossa edes hieman helpommin. Muuttaa rutiineita. Käyttää hetken rentoutumiseen tai miettii normaalia tarkemmin, miltä juuri sillä hetkellä tuntuu. Miettii, missä asioissa on edistynyt ja onnistunut. Ei joka päivä tarvitse tehdä mitään isoa, kunhan tekee jotain.

Ah, niin ja ne muut ihmiset. "Mitä tuokin ajattelee, jos yhtäkkiä alan käyttäytyä eri tavalla kuin aikaisemmin?" Ajatelkoot mitä ajattelevat. Mä oon yrittänyt muuttaa käytöstäni esimerkiksi porukoiden seurassa tosi hitaalla tahdilla. Huomaavat ne sen silti, mutta eivät ihan heti. Kaikkia muutoksia ovat tuskin edes tajunneet, pieniä asioita. Jos mun muuttuminen, parantuminen, on jollekin suuri ongelma, asia jota ei voi hyväksyä, niin se on sitten vaan heihei eikä tule ikävä.

Mulla on aina takaovi auki, ihan tarkoituksella. Tiedän, miten masennuksen saa takaisin, tosi helposti. En ole tekemässä sitä, vaikka tapahtuisi mitä, mutta tuo se tavallaan turvaa. Jos ei pystyisikään ns. normaaliin elämään, aina voi palata takaisin entiseen. Mä en halua sitä, en todellakaan, silti ajatus siitä tuo lohtua ajoittain. Eikä siinä ole mitään väärää. Se on vain ajatus, joka antaa lisää rohkeutta itsensä muuttamiseen.

471: Se mihin keskittyy, se vahvistuu

Me kiinnitetään ihan liian harvoin huomiota niihin asioihin, jotka on hyvin. Mä olen opetellut tänä vuonna huomioimaan enemmän niitä hyviä asioita, nauttimaan niistä enemmän. Opetellut elämään hetkessä. Koska pienistä iloista pitää osata nauttia, eikä se onnistu ellei niitä ensin huomaa. Yleensä kaikesta negatiivisestakin löytyy hyviä puolia, jos vain osaa ja jaksaa etsiä.

Ehkä sen takia kestän nykyään pettymykset ja epäonnistumiset paremmin. Ei huonoista asioista hyviä tule, mutta vähemmän huonoja. Näkee sen toisenkin puolen. Jos ei muuta, niin ainakin kaikesta oppii. Ajatuksillaan voi vaikuttaa tunteisiin yllättävän paljon.

Suosittelen siis edelleen kaikille Positive Journalia, vaikken itse enää listaa kirjoitakaan. Etenkin toi vitoskohta tuolla on auttanut mua tosi paljon. Mun ei tarvitse kirjoittaa noita enää, muutaman kuukauden kirjoittamisen jälkeen ne päivän positiiviset asiat löytävät tiensä ajatuksiin ihan itsestään.

Oon muuten valittanut vanhassa blogissa aika monta kertaa siitä, että haluan kameraan sen uuden objektiivin, josta oon haavellut viimeisen vuoden. Huomenna on shoppailupäivä! :P

470: Kamera mukaan ja menoksi

Salaisessa uutta!

Ei toimi nukahtamisen vastustaminenkaan, ei todellakaan. No, sain sentään näiden kokonaan valvottujen öiden välissä yhdet kunnon yöunet, kai niillä mennään tääkin päivä. Pakko keksiä tähän nukkumiseen jotain... Ainakin on yöt aikaa miettiä, jos muuten tuntuu siltä, ettei aika riitä. Eikä pääse asia unohtumaan, haha.

Ei mulla tänne sen suurempaa kirjoitettavaa tällä(kään) kerralla ollut, jos sais nukuttua niin ois helpompi kirjoittaa enemmän kunnon asiaakin... Yhden yöllisen idean vielä sain, oon tosin pyöritellyt sitä mielessä jo tämän blogin perustamisesta asti, mutta nyt sain homman alkuun. Jatkossa kaikki tämän blogin kuvat tulevat olemaan mun ottamia. En oo mikään huippukuvaaja, enkä todellakaan saa kuvien tunnelmaa vietyä kovin hyvälle tasolle, mutta opetellaan. Oon kuvannut lähiaikoina vaan koiria, ja niitäkin tosi laiskasti. Muutakin ois kiva kuvata, mutta en oo keksinyt niille kuville mitään käyttöä, joten se on tuntunut vähän turhalta. Nyt on hyvä syy ulkoiluttaa kameraa vähän useammin ja eri maisemissa. Kyllä niitä koirakuviakin silti tänne aina välillä eksyy.

Tää on joku ikivanha ja masentava, mutta vähän esimakua:

469: Kun uni ei tuu...

Kokonaan valvottu yö takana, joten pahoittelen ajatus- ja kirjoitusvirheitä. Iski kirjoitusinspis, mutten jaksa kirjoittaa mitään kovin järkevää.

Oon nukkunut pienestä asti kausittain, joskus tosi hyvin, joskus taas en ollenkaan. Unettomuuskausina on tullut kokeiltua vähän kaikkea:

Puhtaat lakanat

Ei auta ei. Kokeiltu viimeksi tänään.

Ei alkoholia, kofeiinia eikä tupakkaa ennen nukkumaanmenoa

Edes vuosi putkeen ilman noita kaikkia ei vaikuttanut nukkumiseen mitenkään.

Liikunta

Liikun joo ihan tarpeeksi, kiitos koirien. Lenkkiaikojen vaihtaminen ei vaikuta, testattu on.

Makkari viileämmäksi

Liian viileä --> en pääse aamulla pois peiton alta. Eli vaikka nukahtaisin helpommin (jota ei tosin tapahdu), en silti nousisi silloin kuin pitäisi.

Lämpimät sukat

Ja jalkahiki haisee.

Äänet

On kokeiltu hiljaisuutta, musiikkia, kännisten kuuntelua, lasten riehumista... Ei vaikuta. Ok känniset naapurit ei ole kiva, mutta mikään ei myöskään auta nukahtamaan.

Pimeys

Jos pystyn nukkumaan keskellä päivää ongelmitta, liika valo tuskin on ongelma yöllä..? Liian pimeää ei ainakaan mun kohdalla voi olla.

Ei päikkäreitä

Hah. Jos mun aivot on sitä mieltä, että en nuku yöllä, en myöskään nuku yöllä, onnistui se päivällä tai ei. Kokeiltu valvoa reilut pari vuorokautta putkeen, joo nukun mieluummin ne päikkärit.

Säännöllinen unirytmi

Tää on kai joku vitsi. Helppo se on sanoa jos osaa itse nukkua. Toiset ei osaa, ylläpidä siinä sit jotain säännöllistä rytmiä. 

Pillerit

Melatoniini ei auta, magnesium ei auta. Monet lääkkeet joo, mutta seuraava päivä menee samassa tokkurassa (ellei pahemmassa), jollaisessa se menisi valvomisen jälkeen. Diapam on ainoa joka toimii aiheuttamatta tokkuraa, mutta sitäkään viitsisi popsia mitenkään säännöllisesti. 

Älä nuku lemmikkien kanssa

Koska varoisin potkivani niitä, tai koska niillä on eri unirytmi? Öö, en varo, osaavat kyllä väistää, ja nukkuvat sen ajan kuin minäkin. Onpahan halittavaa vieressä, saa unettomuudesta tulevaa vitutusta pienemmäksi koiria rapsuttamalla.

Tyynyn asento

Eiköhän ne kaikki tullut tänäänkin testattua.

jne.

----

Tuossa selaillessa löytyi Ylen sivuilta jotain mielenkiintoista: "Lopeta yrittäminen. Sen sijaan voit kokeilla, miten unen vastustaminen toimii. Sammuta valot, mutta pidä silmät auki. Kun silmät menevät väkisin kiinni, ajattele: "Yritän vielä pysytellä hereillä muutaman minuutin ja nukahdan vasta sitten.""

Toi onkin noista jutuista ainoa, jota en ole vielä kokeillut. Illalla pääsee testiin, ja itseni tuntien saattaisi jopa toimia. Toivottavasti. Tossa sängyssä pyöriessä nimittäin tajusin, että nukun huonommin tai en ollenkaan niinä öinä, joiden jälkeisinä päivinä on jotain pakollista tekemistä. Eli menen sänkyyn just sen "nyt on pakko nukkua, tai en jaksa huomenna"-ajatuksen kanssa. Hm. Kouluaikoina en nukkunut viikonloppuisinkaan, koska viikonloppunahan olisi ollut 'pakko' nukkua univelat pois, että jaksaa seuraavan viikon...

Noo, ei tässä, tulee varmaan kivaa tallilla muutaman tunnin päästä. Sen jälkeen nukun ne hirvittävän kamalat ja vaaralliset päikkärit, joita ei koskaan saisi nukkua, ja koska torstaina ei ole mitään pakollista menoa, nukun luultavasti päikkäreistä huolimatta kunnon yöunet. 

468: Taustaa

Pari uutta lukijaa löytänyt tänne, eikä mielenvirkistys liene pahaksi pidemmän aikaa mukana olleillekaan. Enkä mä osaa aloittaa uutta blogia millään muulla tavalla kuin omalla esittelyllä, vaikka vanhoista postauksista suurin osa täältä löytyykin.

Tiivistetty paketti:

Olin pienenä tosi positiivinen, aina valmis kaikkeen uuteen enkä osannut pelätä mitään, tai jos pelkäsinkin, en antanut sen estää mitään. Vaan eipä maailma ollutkaan niin kiva paikka kuin luulin. Joskus olin se, jolta kysyttiin aina ensimmäisenä neuvoa ja apua, oman kaveriporukan 'pomo', kaikessa täysillä mukana. 10,5 vuotta sain pelkästään paskaa niskaan koulussa (peruskoulu, kymppiluokka, 6kk amista, jonka jätin kesken), eikä se elämä kovin turvallista koulun ulkopuolellakaan aina ollut, osa tosi läheisistäkin ihmisistä sai aiheutettua yllättävän paljon paskaa. Niistä en tällä hetkellä uskalla kirjoittaa sen enempää, tutut osaisivat yhdistää henkilöt toisiinsa, enkä halua aiheuttaa kenellekään hankaluuksia. Kaiken muun päälle hyvän peruskouluaikaisen ystävän itsemurha, josta syytin monta vuotta itseäni.

Ala-asteella alkoi viiltely ja muille esittäminen, yläasteen puolella typerä pelleily alkoholin kanssa ja ensimmäiset syömisoireilut, aiheutin tahallani ongelmia, tuhosin lähes kaikki ihmissuhteet ja perseilin jatkuvasti. Oon halunnut kuolla, oon ollut muutamaan otteeseen päivystyksessä oman toimintani takia, viimeksi yön yli kestänyt sairaalareissu taisi tapahtua heinäkuussa. Luultavasti en olisi nyt kirjoittamassa tätä, jos lanssi (jonka bloggerin kautta löytynyt ystävä soitti, iso kiitos siitä♥) olisi tullut paikalle edes pari minuuttia myöhemmin. Oon ollut pisimmillään kaks viikkoa ilman kiinteää ruokaa, vihasin itseäni niin paljon, etten antanut itselleni lupaa syödä. Oon maannut kylppärin lattialla itkemässä, painanut terää kerta kerralta yhä syvemmälle ihoon osaamatta lopettaa. On ollut kausia, jolloin en ole osannut ajatella mitään muuta kuin kuolemaa, mutta oon ollut liian väsynyt edes itseni tappamiseen.

Oon silti edelleen täällä. Viiltelystä pysytty erossa lähemmäs 3kk, eikä pitkään aikaan ole edes tehnyt mieli tarttua terään. Syömiset sujuu ongelmitta. Jaksan pitää huolta koirista, käydä tallilla, nähdä ihmisiä ja tehdä töitä itseni kanssa. Uskallan kohdata ja käsitellä kaikki vaikeudet, en enää juokse niitä karkuun, vaikka edelleen välillä tekisi mieli käpertyä peiton alle maailmaa piiloon. Viimeisetkin masennuslääkkeet on lopetettu. En enää esitä mitään, mitä en ole. Osaan hyväksyä itseni tälläisenä kuin olen, vaikka tässä asiassa riittäneekin vielä hetkeksi työstämistä. Näen elämässä paljon enemmän hyvää kuin ennen, osaan nauttia pienistäkin asioista. Sain ammattikoulusta paperit ulos kuukausi sitten, nyt 'lomailen' hetken ja mietin ihan rauhassa, mitä tästä eteenpäin. Pieni suunta alkaa jo hahmottua, mutta ei siitä vielä sen enempää.

Ja mikä tärkeintä, en enää halua kuolla.

Mun blogi ei ole enää tarina kuolemasta. Tämä on tarina selviytymisestä.

467: Uusi blogi!

Yli 50 000 sivun katselun, 1500 kommentin ja lähes 500 postauksen jälkeen alkoi tuntua siltä, että on aika kehittää jotain uutta.

Uusi blogi, uudet kujeet. Niinhän se oli. Mulla on aika paljon suunnitelmia tän suhteen, mutta jähtäväksi jää, miten tämän kanssa käy. Haluun kokeilla vähän uusia juttuja, mutta tuskin tää hirveästi tulee vanhasta eroamaan. Salainen blogi pysynee entisellään, saattaa jopa aktivoitua vähän, ja sinne on siirretty osa vanhan blogin postauksista. Kaikki vanhat jutut ei pääse tänne, suurin osa kuitenkin. Osasin jopa siirtää ne kommentteineen, wuhuu!
Koirablogiakin yritän herätellä, muutoksen tuulet sielläkin suunnalla. Saa sen siirrettyä saman käyttäjätunnuksen alle, jos vaikka jaksais kirjoitella useemmin ja enemmän asiaa.

Suuret on suunnitelmat, toteutus saattaa etenkin alkuvaiheessa vähän tökkiä, pahoittelut siitä. No, intoa ei ainakaan puutu, taitoa senkin edestä.

Nyt ei ole aikaa kirjoitella sen enempää, kohta siirryn porukoille viettämään viikonloppua, ja ensi viikolla jatketaan blogi(en) kunnostamisen parissa. Tän ulkoasu kusee vielä aika pahasti, mutta eiköhän tästä hyvä tule.

Tervetuloa kaikki uudet ja vanhat lukijat!

466

Tää on kirjotettu joskus seiskan aikaan illalla, en vaan jaksanu kirjottaa loppuun enkä julkasta. Nyt en näköjään pysty nukkumaan vaikka tuntuuki siltä, ettei silmät pysy auki. Sama se sit kai on kirjottaa tää loppuun.

------------------

Aavistelin jo eilen aamulla jotain pahaa, en tiennyt mitä, tuntu vaan siltä, ettei kaikki oo ihan hyvin. Ei siitä sit kovin hyvää päivää tullutkaan, vaikka siihen mahtuikin paljon hyviä hetkiä.

Ekaksi jäin jumiin siihen ajatukseen, että mun ois oikeasti pakko pystyä käymään töissä, ees osa-aikasesti. Jaksaminen luultavasti riittäis joo, mutta. Mä en halua töihin, joskus joo, mutta en ihan vielä. Mä en ole koskaan saanut vaan olla ja nauttia hyvästä olosta, en oo koskaan ennen saanut valoa aamuyöhön asti stressaamatta seuraavasta päivästä, en oo koskaan ennen käynyt keskellä viikkoa aamuyön tunteina lenkittämässä koiria ilman, että ois mitään stressiä tai muuta minkä takia ois turha yrittää nukkua. Ja paljon muuta. Haluun pitää tästä kiinni hetken, nauttia elämästä ilman turhaa stressiä ja miettiä ihan rauhassa, mitä oikeasti haluisin tehdä. Kyllä mä ehdin töitä tekemään enkä usko, että mulla mitään suuria vaikeuksia niiden löytämisessä tulee, mulle on tarjottu yli puolia niistä työpaikoista, mihin oon koskaan hakenut. Oon vaan yleensä sanonut kiitos ja ei.

Stressaa. En haluais vielä töihin, ei täällä oo ees haussa mitään mielenkiintosta nyt, mutta sit taustalla on kuitenki se pelko, että ne sit työkkäristä löytääkin mulle jonkun työpaikan kauempaa. Mä en todellakaan suostu muuttamaan täältä mihinkään tällä hetkellä, mut pitkä työmatka on ehdoton ei. Onneks osaan näytellä, voin vaikka feikata etten osaa puhua kunnolla tmv, mutta stressaa silti ihan helvetisti. Jossain paskatyössä hajottaisin tän pään vaan uudestaan, samoin jos tunteja on liikaa tai työmatka liian pitkä. Plaah. En oo saanu vielä ees sitä henkilökohtasta aikaa sinne työkkäriin, täytyy siellä vähän udella mut enhän mä voi suoraan siellä sanoa, et joo sössin tahallani kaikki työhaastattelut. Ku ei ilman rahaakaan voi elää.

Ei siinä, sain sit ton pois mielestä, oli vähän muuta tekemistä. Yksi kaveri sit soitti, kun lähin siitä käveleen takasin kämpälle. Itki siinä puhelimessa täys överikännissä, ei muuta kun Tore autoon mukaan ja menoksi, koskaan ennen ajanut tota väliä niin nopeesti, vaikka sit kerran sen luo mennessä eksyinkin, perkeleen keskusta. Viittiny lanssiakaan soittaa, tiesin ettei sillä ollu mitään hengenhätää, ei se ollu yksin kuitenkaan eikä halunnu apua joten ne lanssityypit ei ois tehny mitään, ei ne ois voinu sitä mukaansa pakottaa.

Ei tullu yöllä oikeen nukuttua, ja tulin vasta takasin kotiin. Oon koko ajan sen kaverin seurassa ollu oma itteni, jaksanu kannustaa jne, osaan yleensä aina pitää itteni kasassa jos on pakko. Ajelin takasin kotiinki ihan rauhassa. Mut nyt ku pääsi rojahtaan omalle sohvalle ni ei tuu mitään. En ees yritä päästä tästä ylös nyt, tien ettei se onnistu.

Piti pitää kiva viikonloppu. Kaikki suunnitelmat meni/menee päin persettä, en tie saanko itteeni ees Toren kanssa lenkille enää tänään. Piti nukkua univelat pois, mutta kerään niitä vaan lisää.

En haluis kirjottaa näin paljon muista ihmisistä tänne, mut oli pakko purkaa tää johonkin. Enkä nyt jaksa kaivaa mitään kuvaa tähän, kunhan sain noi asiat kirjotettuu. Enköhän oo huomenna ihan pystyssä taas.

465

Koko postaus löytyy salasesta.

Oon huomannu, että mulla ei oikeestaan enää oo edes huonoja päiviä, on vaan huonoja hetkiä ja osaan jotenki hassusti nostaa ite itteni ylös sieltä paskasta olosta vellomasta. Ihan aina en halua eikä se joka kerta muutenkaan onnistu, mut yleensä joo. Harmi kun en osaa selittää miten sen teen, kai vaan hilaan perseeni ylös sängystä ja heitän masentavat ajatukset roskikseen, tai oikeestaan syrjäytän ne jollain paremmilla ajatuksilla ja tekemisellä.

Syksy on ollu yleensä aina mulle se vaikein. Viime vuonna etenkin. Kai sen uskallan kertoa, mulla oli vielä kesällä suunnitelma, et tapan itteni alkusyksyllä. No, täällä ollaan edelleen. En oo edes miettiny itsaria varmaan melkein kuukauteen sen enempää, joskus tulee joku ajatus et ois helpompaa olla kuollut, mut en jää jauhamaan sitä vaan toteen että helpompaa ehkä, mut kuolleena mulla ei ois niitä hyviä asioita, mitkä mulla on nyt.

Tykkään nykyään välillä jopa siivoomisesta, kun ei oo ku omat ja omien koirien sotkut siivottavana. Muutki saa täällä sotkea ihan vapaasti, ei kukaan saa yhtä pahaa sotkua aikaseks ku entinen kämppis :D

Niin, ja hengaan nykyään aika paljon erään naapurissa asuvan miehen luona. Sen seurassa on ihan älyttömän hyvä olla :)

464

Ei mulla oo mitään kirjotettavaa, aattelin vaan tulla kertomaan, että hengissä ollaan ja hyvin menee. Illat kuluu milloin kenenkin naapurin luona. Päivisin laittelen kämppää, seikkailen pisin metsiä Toren kanssa (yks päivä eksyttiin johonki luonnonsuojelualueelle, mut tuli ainakin pitkä lenkki ku taisin pyöriä ympyrää siellä :DD), hoidan asioita (ravaan kelassa ja työkkärissä, pe hain koululta todistuksen, käyn kaupoilla, tutkailen vapaita työpaikkoja yms.) ja satunnaisesti käyn auttelemassa tuttuja, missä ne sit millonkin apua tarvittee. Ja tietty talli on sen pari kertaa viikossa edelleen. Päikkäreitä en enää tarvii, mutta aamutallipäivinä ne on tullu tavaksi eikä nukkumisesta mitään haittaakaan ole.

Joskus hajottaa, muttei koskaan mitenkään pahasti. Oon alkanut vähän luottaan siihen, että mä oikeesti pärjään.

Leikin pitkästä aikaa masennustesteillä. DEPS antoi mulle 5 pistettä (Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että et pode masennusta.), joskus oon vetänyt siitä lähemmäs 30 pistettä. BDI 6 pistettä (=normi), joskus siitä revitty muistaakseni 48p, voi olla että enemmänkin.

En tarvi tätä blogia enää, mutta en aio lopettaa kirjottamista. Tää vaan muuttuu vähän, tai on oikeestaan muuttunut jo, mutta lisää muutoksia on tulossa. Jossain vaiheessa vaihdan ehkä toiseen blogiin, kun en kuitenkaan halua muuttaa tätä miksikään entisen 'vastakohdaksi'. Haluun pitää tän tavallaan muistona, muistutuksena siitä mistä kaikesta oon selvinny, kenties tsemppinä teille muillekin, todisteena siitä, että pohjaltakin pääsee ylös.

Vihasin joskus syksyä. Toi jatkuva tuuli, sade ja kylmyys on edelleen ärsyttävää. Mut syksyllä on oikeastaan aika kaunista. Nyt on taas 'lupa' haudata arvet vaatteiden alle, lipittää teetä lämmikkeeksi ja löhötä peiton alla katsomassa telkkaria.

Ja oon jo päättäny. Sit ku tulee kevät ja ilmat alkaa lämpeemään, mä en enää piilota noita arpia. Ne ehtii vielä haalistuunkin lisää talven aikana.

463

Vanhan kämpän avaimet on palautettu, tää uus on vielä ihan kesken, mutta ei tässä nyt mikään kiire oo. Jos vaikka tän viikon aikana sais tän kuntoon. Yks seinänaapuri vaihtui, mut ehdin jo sen uudenkin kanssa vähän jutteleen, ihan ok tyyppi.

Aloin miettiin sitä, et miksi mulla menee nykyään näin hyvin. Välillä joo romahduttaa, mut kestän ne ja osaan luottaa siihen, et ahistukset ym. menee ohi. Nää ei oo missään järjestyksessä ja varmasti jotain puuttuu, mutta onpahan jotain kuitenki listattuna:

Ihmissuhteet. Varmaan asia, joka on vaikuttanu eniten. On enemmän tekemistä, osaan nykyään sanoa kaikille jos tuntuu paskalta enkä vaan ala esittää et kaikki on kunnossa, kaverit ja tutut hyväksyy mut vaikka oonkin vähän kieroonkasvanu ja sitä kautta oon oppinu itekkin hyväksyyn itteni, tulee kivasti vaihtelua kun on useempia kavereita ja kaikkien kanssa on vähän eri jutut. Isommalla porukalla hengatessa on välillä kiva vaan kuunnella niitten juttuja, aina ei oo pakko olla ite äänessä. Porukoittekin kanssa oon ollu yhteyksissä vähän enemmän ku aikaisemmin, kerron niille mun asioista vähän avoimemmin.

Auto. Voi liikkua paikasta toiseen nopeesti, ei tarvi stressata julkisilla kulkemisesta (mikä ei oo mitään huvia koirien kanssa) ja saa tehdä aikataulunsa itse. Ei tarvii miettiä menoja etukäteen, vaan voi vaan päättää että lähenpäs tästä ajeleen vaikka porukoille. + Ilman autoo en vois käydä tallilla eikä koirat pääsis hiekkakuopille eikä uimaan. Lisäks ajaminen on ihan älyttömän rentouttavaa nykyään, ku en enää pelkää sitä. Varma keino päästä eroon ahistuksesta. Vaihtelu piristää ja pösöttimen ansiosta on helppo vaihtaa maisemaa just sillon ku huvittaa.

Oma kämppä = oma rauha just sillon ku haluaa olla itekseen. Ei enää ikinä kämppiksiä, niitä on kuitenki ollu se viis, kiitos nyt riitti. Saa sisustaa tän just niinku haluaa, pitää tän niin siistinä tai sotkusena kun haluaa, kutsua kavereita kylään, huudattaa musiikkia, käpertyä peiton alle, ihan mitä vaan.

Kännykkälaatu, mut <3

Piskit. Tekemistä, liikuntaa, hyvä syy karata kotiin jos ei jaksa muiden seuraa :D Ne saa aina nauramaan, niistä on seuraa ja huonoina päivinä antavat syyn nousta sängystä. Koirapiireistä löytyy myös ihan mahtavia ihmisiä, joihin en ois tutustunut ilman noita.

Talli. Paikka jonka tunnen kokonaan, musta on hyötyä ja mun apua siellä tarvitaan. Vaikka aamutallille mennessä ärsyttäis ja väsyttäis, kaikki murheet unohtuu kun laittaa talliin valot päälle ja hepat hörisee siellä korvat pystyssä. Aamumaastot hoitotamman kanssa on myös ihana piristys, etenkin sillon ku en "jaksa" laittaa edes satulaa :)

Pahat tavat. Anteeks, tää on tyhmä kohta enkä halua kannustaa ketään päihteilyyn, mutta mulla ne kaikki auttaa kunhan osaa ne omat rajat. Mitään ei päivittäin, koskaan ei tippaakaan liikaa jne. Mut tässä kohtaa mun kuuluu varmaan muistuttaa, ettei niistä mikään terveellistä ole ja haittapuolensa löytyy kaikista.

Vähemmän nettiä. Vähemmän masennusblogeja, sh-foorumeilla en käy enää ollenkaan. Noi on ne, mitä tavallaan pitäs välttää, vaikka niistä onkin ollu mulle tosi paljon apua. Masennus "tarttuu", itsetuhosuudesta lukeminen saa välillä sellasen olon et tekis mieli tehä itelleenki jotain, muista huolehtiminen väsyttää, syömisvammailuista lukeminen ei ainakaan auta siihen, et sais syötyä paremmin (tosin mulla ei oo syömisissä nykyään mitään ongelmaa, mut en uskalla kokeilla alottasinko sen paskan taas jos palaisin niille foorumeille).

Ruoka. Se vaan on <3 :D

Positive Journal. Opettanu näkeen enemmän hyviä asioita, ootan välillä paskoina päivinä iltaa ihan vaan sen takia, että saan väkisin repiä siitäkin päivästä jotain hyvää :D Pitäs opetella huomioimaan niitä hyviä asioita vielä vähän enemmän ja pitkin päivää, mut ajan kanssa ehkä.

Poli. Aikasemmat ryhmät missä oon käyny ja varmaan eniten meneillään oleva DKT ja yksilökäynnit.

Nukkuminen! Nyt oon tosin nukkunu taas pari yötä huonommin, mut se johtuu luultavasti vaan muuttostressistä. Vielä pari viikkoa sit väsyin tosi pienestä, mutta sain aina nukuttua väsymyksen pois. Nyt oon huomannu, etten tarvi enää päikkäreitä, jaksan ilmankin, mut yhdessä vaiheessa se auttoi tosi paljon. Pitkistä yöunista en luovu, vaikka menis kuinka hyvin<3

Ja tietysti te <3 Ja minä itse, kun oon jaksanu tän kaiken.

Eiköhän tohon listaan lisääkin keksis, mutta nyt ei jaksa miettiä. Voi olla että tälle tulee vielä jatko-osa jossain vaiheessa, en vaan halua jättää tätä luonnoksiin roikkumaan tai unohan kokonaan (muutamille kirjotuksille on käyny niin).

462

Salasessa uutta!

Ex-kämppis selosti jostain lääkkeistään, tiiän että niillä sais pirun hyvän olon viinan kanssa.

"Kiitos mut ei kiitos, mä haluun pitää mun maksan hengissä"
Jäin sit kelaamaan sitä, et oikeesti haluan. Koska mun elämä on aika jees tällä hetkellä. Leikin tässä uuden kämpän avaimilla ja kattelen, kun Tore yrittää suorittaa uuden lelun tappamista.

Oon taas ollu koko päivän menossa ja tää on kivaa! On käyty kaupoilla, juteltu naapurien kanssa pihalla pariin otteeseen, oon pessyt pyykit, käyny asuntotoimistolla, soittanu sähköyhtiöön (enkä ees jännittäny soittamista!), jutellu parin kaverin kanssa puhelimessa, lenkittäny koiria, pakannu vähän tavaroita ja kohta lähen siivoomaan remppamiesten (joiden kanssa muuten ehin myös jutteleen :D) jättämiä sotkuja uudelta kämpältä, eipä siellä tosin tarvi kun vähän pölyjä pyyhkiä ja se on valmis, sit alkaa tavaroiden siirtäminen. Ei oo ollu kauheesti aikaa olla koneella lähiaikoina, mutta oikeestaan en ees kaipaa sitä.

Ei siis tarvii ihmetellä jos taas hiljenen hetkeksi (ne hetket on kyllä jääny aina aika lyhyiksi, en osaa olla kirjottamatta enkä haluukkaan, auttaa selvittään ajatuksia kivasti), alkuviikolla meno taas vähän tasaantuu. Ehkä. Mulla on kyllä mielessä aika paljon asioita mitä vois tehdä, mut täytyy kai vähän varoa etten nyt väsytä itteeni liikaa.

Tänään mä tykkään mun elämästä. Tykkäsin eilenkin, ja tykkään toivottavasti huomennakin. Ei mua ees haittaa, et remppamiehet tulee vielä ens viikolla käymään uudella kämpällä, maalaavat yhen seinän loppuun, niitten kanssa on meinaan kiva jutella. En ois koskaan uskonut et sanon noin, mut ei mulla oo mitään ongelmaa jutella niiden kanssa, vaikka en ees tunne niitä.

Helppoa koiranhoitokin, nyt mulla on vaan Tore vastuullani ja se on ajatustenlukija<3 Lyllerö lähti juoksujen takia porukoille hoitoon ja ex-kämppis hoitaa omansa ja vie molemmat luultavasti alkuviikolla mukanaan. Tore ei tuo ees kuraa sisälle vaikka ois kuinka kurakelit, ei tarvi ees siivota niin usein ku normisti :D

461

"Kirjaan suorituksen nyt Wilmaan ja sen myötä kaiken pitäisikin sitten olla kunnossa ja valmistut ammatilliseen tutkintoon turvallisuusvalvojaksi."

Suomeksi: ei enää ikinä ton koulun tehtäviä, vielä kun sais paperit ulos sieltä ensviikon lopulla.

Pitäs kai olla ilonen tai jotain? Tyytyväinen itteensä edes, onnellinen siitä että sain ton paskan hoidettua. Mut en mä oo. Ei mua kiinnosta koko asia. Taidan taas osittain olla sitä mieltä, että oon paska ku en valmistunut samaan aikaan kun muut ja jätin sen lukionki vuos sitte pois, vaikkei ois ollut pahasti kesken sekään puoli.

Eilen heräsin Tampereelta. Oli taas lauantaina sellanen kahen sekunnin päähänpisto lähteä ajeleen sinne ex-kämppiksen kanssa. Mut hei, selvisin jopa keskustassa ajamisesta, vaikkei mun kartanlukija ollutkaan ite kartalla :D Eilen motarilla takasin päin ajellessa tuli jotenki hyvä olo, tuntu jotenki vapaalta ku sai ajella just sinne mihin tahtoi ja huudattaa just sitä musiikkia mitä millonki halus kuunnella. Ja mulla on nyt ainaki keskiviikkoon asti kolme koiraa, otin yhden sählän villakoiran matkaan mukaan nimittäin.

Lähipäivinä on romahduttanu, mutta oon ainakin toistaseks ihan pystyssä. Mietin (taas), et jos en koko ajan odottais sitä romahdusta, ni ehkä sitä ei sit tulis. Mut ootan. Aina ku tuntuu hetken vähänki paskalta, alkaa päässä pyörii et kohta oon pohjalla. Pitäs kai tehä asialle jotain, yritänki mut en saa tota ajatusta mihinkään, enkä osaa vaan olla ajattelematta sitä. Teen just sitä mistä kirjotin, alan oikeen mässäileen tolla "sit ku oon pohjalla taas ni tapahtuu sitä ja tota ja tuota ja sit voin antaa itelleni luvan vaan nukkua 24/7 tai tappaa itteni jos siinä kunnossa vaikka onnistuisin siinä".

Saan ton ajatuksen kyllä katkastua aina jos niin haluan ja päätän, mutta ongelma on siinä, et sillä hetkellä mä en halua päästä siitä eroon, niin tyhmältä kun se kuulostaakin. Jossain vaiheessa aina katkasen sen ja lähen tekemään jotain muuta, mut toi on sellanen, mikä pitäs katkasta heti.

Mä en oikeesti halua takasin pohjalle, vaikka mun mieli sitä välillä ilmeisesti toivookin. Välillä vaan tuntuu siltä, et mitä paremmin mulla menee, sitä enemmän haluun valua takasin pohjalle. Vaikka oikeesti tykkään tästä et menee hyvin. Haluisin saada kiinni siitä syystä, miks tää nyt menee näin. Pistääko masennus vastaan, onko mulla edelleen jotain "en ansaitse mitään hyvää"-ajatuksia vaikken tiedosta niitä kovin usein, vai mitä ihmettä. Kerron, jos joskus keksin vastauksen.

460

Toi monet sanoo, että ite tekee omista ongelmistaan pahempia. Oon tässä todennu, että niin tekeekin.

Sitä antaa ajatusten vaikuttaa liikaa, lähtee mukaan siihen kierteeseen, eikä edes yritä päästä siitä pois. Sit ne vaan pahenee ja pahenee, ja niin tekee olokin. Mut jos tarpeeksi ajoissa hoksaa, että nyt mennään tohon taas, sen saa katkastua. Joskus ihan toisilla ajatuksillakin, mut yleensä tarvin siihen jonkun tekemisen lisäksi, ihan mitä vaan mikä auttaa katkaseen sen ajatusketjun. Lenkki, koirien kanssa leikkiminen, kirjottaminen, pelaaminen, ajelu, jonkun kanssa juttelu ihan muusta asiasta netissä, puhelimessa tai ihan kasvokkain. Noita mä käytän eniten, välillä keksii jotain muutakin, riippuu ihan tilanteesta mikä toimii parhaiten. Tai jos ollaan isommalla porukalla liikkeellä, enkä pysty pitämään itteeni siinä tilanteessa, karkaan hetkeksi röökille selvittään ajatuksia. Sen jälkeen pystyy taas olemaan paremmin läsnä muiden seurassa.

Muutenkin mä ainakin suurentelen asioita mielessäni, teen niistä paljon vaikeempia, mitä ne oikeesti on. Mietin kaikki mahdolliset asiat, jotka voi mennä pieleen, mutta harvoin mietin mitä kaikkea hyvää jostain voisi seurata. Tai nykyään mietin niitäkin, huomaan ne paremmin ku ennen.

Mikä hauskinta, mua ei enää kiinnosta muiden mielipiteet ja ajatukset niin paljon. Siis vieraiden. Ok, joskus en uskaltanut lähteä esimerkiks keskellä päivää lenkittään piskejä kun oli liukasta, ettei kukaan vaan näe jos vaikka liukastun. Mut oikeesti - mitä väliä vaikka joku näkis? Tuskin se sitä kauaa miettis tai lähtis siitä kertomaan kaikille tutuilleen, tai vaikka niin tekiskin niin ihan vapaasti, eihän se multa pois ole.

Oli muuten kivaa tänään tallilla! Päätin ratsastaa ilman satulaa taas. Hoitotamma sit heti alussa säikähti jotain kentän toisessa päässä, teki pienen laukkaspurtin ja oli ihan valmis poistumaan kokonaan paikalta. Säikähdin vähän, kun ei se normisti tee mitään tollasia, mut sain itteni kasattua ja sit treenattiin. Ensin taluttaen käytiin siellä päädyssä kattelemassa, mutta tamma pelkäs sitä ihan tosissaan, joten vaihdoin taktiikkaa. Pyörittiin tunti ympyrällä, jota siirsin tamman huomaamatta lähemmäs ja lähemmäs sitä pelottavaa päätyä, jonne se ei suostunut kävelemään suoraan. Lopuksi sit jo käveltiinkin ihan rennosti siinä säikähdyspaikan kohdalla. Aikaa se vei, mutta jäi hyvä fiilis! :)

Miettii niinku totakin, oon monesti huomannut, et voisin soveltaa vähän itteeni samoja tapoja, mitä käytän eläinten kanssa. Enhän mä vaatinut tammaakaan menemään suoraan ja rohkeena kattomaan, mitä se oikeen säikähti. Ei, kun annoin sille aikaa, lähestyttiin pelottavaa paikkaa vähän kerrallaan ja välillä käytiin kauempana rentoutumassa.

Täytyis antaa itellekin aikaa, eikä vaatia liikoja. Toisaalta joissain asioissa on helpompi vaan mennä ja tehdä heti, vaikka pelottaiskin, mutta jotkut jutut on sellasia, ettei oo mikään kiire.

Mietin yöllä, että tää hyvä olo on kestänyt pelottavan pitkään. Aina hyvän kauden jälkeen on tullut kunnon romahdus. Mut tulin siihen tulokseen, ettei sitä ehkä voi estää, mutta ainakin voin nyt tehdä töitä sen eteen, että kestäisin sen paremmin. Ja ehkä joskus tulee se parempi kausi, joka ei päätykään romahdukseen. Tuskin se vielä tää on, vaikka kai sitä toivoa voi.

459

Oon tänään ravannut ympäri kämppää itkien, tehnyt viimisiä kouluhommia paniikissa, menettänyt hermot koneen ja tulostimen kanssa, raivonnut koirille, miettinyt mikä olisi paras tapa kuolla. Miettinyt, että oon vaan kuvitellut kaiken hyvän, että ei mulle voi oikeesti tapahtua mitään hyvää. Kun mä en ole hyvä, enkä mä ansaitse mitään hyvää.

Mut.

Paketti pysyy kasassa. Maailma ei romahda, vaikka mä välillä niin teenkin.

Mä olen ihan riittävän hyvä. Kasasin itteni taas. Romahdukset on ihan okei, niitä tulee varmaan vielä jatkossakin. Ne täytyy vaan kestää, luottaa siihen, että ne menee ohi. Aina voi paeta jollekin kaverille, soittaa tai laittaa viestiä jollekin, lähteä juoksemaan koirien kanssa, mitä vaan. Ei se sitä pahaa oloa kokonaan poista, mutta helpottaa hetkeksi. Aika auttaa eniten, kunhan ei tee sitä mokaa minkä oon tehnyt niin monta kertaa aiemmin. Ei itse mee pahentamaan omaa oloaan. En oo ehkä tehnyt sitä tietosesti, mutta kuitenkin. Nyt tiedostan sen, ja yritän välttää. Tehdä vaan niitä asioita, jotka auttaa. Ettei jää jumiin siihen romahdusoloon, tai vaikka jäis jumiinkin, ei mee ite omalla toiminnallaan vielä romahduttamaan itseään vähän lisää. Voisin kirjottaa näistä joskus ajan kanssa enemmän.

Vaikka täytyy myöntää, en mä aina halua parantua. Se pelottaa niin pirusti. Edelleen tuntuu siltä, että koirissa, kavereissa, hevosissa ja satunnaisissa muissa hommissa on ihan tarpeeksi, joskus liikaakin. Joskus pitäs kai pystyä töihinkin. En tiedä jaksanko, en tiedä haluanko ees jaksaa. Mutta yritän, vähän kerrallaan. Ei tässä mikään kiire ole. Jos löytäis työn, josta oikeesti tykkäis, ni vois käydä ihan mielellään, mut näillä papereilla se ei oo ilman suhteita mahollista. Siis onhan mun todistus numeroiden puolesta aika hyvä, mutta kun tää on ihan väärä ala. Sit kai haluutte tietää, mikä ois se oikee ala. Siinä se pulma onkin.

Viikonloppuna oli ihan kivaa, vaikka olinkin töissä. Puuhommia keskellä metsää, koirat sai olla mukana, tuttu ja kiva porukka sukulaisia matkassa mukana. Väsytti, en saanut töiden jälkeen mitään aikaseks, mutta jäi hyvä fiilis. Huomenna en varmaan pääse sängystä ylös, en oo tottunut tollaseen raskaaseen hommaan, mutta ainakin oon vähän rikkaampi. Ja musta oli sentään hyötyäkin siellä.

Koulutuspäällikkö tuli tänään vastaan, ku olin lenkittämässä koiria.
"Onks sulla kaikki okei?"
"En ees muista koska on viimeks menny näin hyvin"

Enkä valehdellu. Joskus saa romahduttaa, hyvin mulla menee silti.


Niin, ja mulla on yksilökäynnit polilla enää joka toinen viikko. Ryhmä tietty viikottain silti, mutta katotaan josko tää riittäis. Tällä hetkellä uskon että riittää.

458

Huonosta päivästä voi tulla hyvä, mutten ois uskonut että näin hyvä!

Olin ihan angstisena kotona, kun yks naapuri tuli kerjäämään multa röökiä. Päädyin sit taas jotenki sen kämpälle. Leffavalinta osu nappiin, sai muuta ajateltavaa ja en jääny vaan jumittamaan siihen ahistukseen.

Siitä hipsin käyttään koiria lenkillä, mentiin yhelle aukeelle missä ei oo valoja, joten siellä ei myöskään pimeellä liiku ketään. Juoksin siellä kilpaa niiden kanssa, ihana nähdä ne niin onnellisina. Oon usein miettiny, että haluisin osata nauttia vesisateestakin, ja nyt se oikeesti tuntui hyvältä! Siihen päälle vielä pilvien välistä näkyvä kuu ja ne riehuvat koirat ni <3

Nyt nukkumaan, ja aattelin olla stressaamatta turhia. Kaks kurssia tulee valmiiks huomenna, yks on koetta vaille valmis ja toisesta käyn vielä torstaina tekemässä muutaman tehtävän koululla, sit ne on siinä.

Lyltsi<3

457

Haluun kirjottaa, mutten tiedä mistä. Täytyis vaan saada hetkeksi muuta ajateltavaa, ku onnistuin just jumittamaan itteni ahistukseen.

En saa tästä kiinni. En tie ahistaako mua koulujutut, joita on ihan liikaa ja joiden takia oon joutunu, ja joudun vielä ainaki pari kertaa, soitteleen aika vieraille opettajille, joita yhtä ei ees kiinnosta jeesiä vaan se yrittää tehä kaiken mahdollisimman vaikeeksi mulle. Vai ahistaako mua se, että tosi monilla tuntuu menevän huonosti tällä hetkellä, toisaalta en mä jää muiden ongelmiin ikinä liiaksi kiinni, mut kai se nyt jotain vaikuttaa... Vai ahistaako mua vaan yleisesti se, että tässä lähiaikoina on ollut ja tulee olemaan hirveesti muuttuvia asioita, tai se, etten oo saanut (tais tajunnut ottaa -.-) pitkään aikaan kunnolla omaa aikaa, kun ex-kämppiskin häipy vasta tänään ja oon ollu melkein joka ilta naapurissa viimiset viikot. Kai tää kipeenä oleminenkin osansa aiheuttaa, vaikka alkaakin vihdoin tuntuu vähän paremmalta. Ja mun konekin on sanomassa sopimusta irti, mur!

Mut ilosempiin asioihin, en jaksa jauhaa noita huonoja asioita nyt.

Muutosta ei tarvii kauheesti enää stressata. Uuden kämpän remppa lienee aika pian valmis, täytyy huomenna soittaa ja kysyä miten se etenee, ja saan kai aika pian jo avaimet käteen.

Eläinpuolella sujuu hyvin. Oon oppinut tallilla tulemaan huipusti toimeen jopa tallin vaikeimman hevosen kanssa, ei se esittele mulle mitään uhkailujaan enää. Aika usein mun jaloissa tallihommissa pyörii paikan omistajan koiranpentu, aiheuttaa kyllä tahdin hidastumista, mutta mikäs kiire mulla ois. Omat piskit on jossain vaiheessa lähössä myös mukaan kokeilemaan tallikoirien elämää, siellä on kivoja mettiä mihin ne pystyy ottamaan maastoreissuille mukaan. Aamutallipäivinä ei yleensä illemmallakaan ahista vaikka kävis mitä, se piristää niin kivasti :)

<3 ja taitava sai sormensakin kuvaan...

En mä keksi enempää kirjotettavaa. Ehkä lähden tästä kehittämään lisää stressiä raha-asioista ja täyttämään toimeentulotukihakemusta, jos vaikka kävis tuuri ja saisin sieltä jotain, en yhtään osaa arvioida... Kyllä tässä nyt hengissä pysytään ilmankin. Torstaina suuntaan kuitenkin porukoille, sieltä saa auton tankin täyteen menovettä ja vähän ruokarahaa, niillä sit taas pärjää. Ja pääsee pitkästä aikaa moikkaamaan lapsuudenystävää koirineen, tulee taas ihan parasta! :)

456

Siirretty salaseen.

455

Salasessa uutta!

En mä osaa kirjottaa tänne mitään. Ehkä se johtuu siitä, ettei mulla oo mitään valitettavaa tänään.

Välillä ahistaa, mutta en jää siihen enää kiinni. Kerran on tehnyt mieli viiltää, mut sit muistin ettei mulla oo teriä enää ja annoin olla. Muuten en oo ainakaan viikkoon ees miettiny viiltämistä.

454

Salasessa uutta!

Tänään tuntuu tältä.

453

Kolmas aloitettu postaus viimeisimmän julkaistun jälkeen, jokohan tämä pääsis julkaisuun asti...

Eilen ahdisti ihan saatanasti. Kaverit lähti illanviettoon, mä skippasin sen ihan suosiolla. Kaiken lisäks oon kipeenä, että ehkä ihan hyvä etten lähteny. Normisti en tarvii ahistukseen rauhottavia, mutta eilen oli pakko vetästä diapam naamaan. Ja vitusti tupakkaa, ihan liikaa.

Tänäänkin tuntuu siltä että hajoon. Nyt ei jaksa ihmisiä, aina en jaksais itteänikään, vaikka varmaan aikasemmista postauksista huomaakin, että mulla menee paremmin kuin aikoihin. On mulla silti niitä paskoja hetkiä, niitä on vaan vähemmän ku ennen.

Eilinen oli aika paska. Tää päivä on ehkä vähän vähemmän paska? En tiiä. Oispa huominen taas hyvä, tai ei tarvi olla ees hyvä, kunhan ois vähän parempi.

452

Ois vaan pitäny ottaa se työ vastaan sillon ku tarjottiin, mut ei kun pelkäsin et se menis koulun kanssa päällekkäin ja oisin joutunu lopettaan heti, mikä taas ei ois ollu kovin reilua yhelle lapselle.

Mutta MÄ VITTU TEEN SEN SAATANAN KURSSIN ITSENÄISESTI.

Oisin voinut tehä sen keväällä. Sit mulla ois jo paperit kourassa, ois työpaikka, ois enemmän rahaa jajajaja... Mut ei, kenellekään ei tullu mieleen että sen vois hoitaa näin. Nyt mulla on kaks viikkoa aikaa tehä kolme itsenäistä kurssia, joista toi vika on ihan vitun iso kokonaisuus, ne kaks muuta nyt tekee päivässä jos jaksaa. Katotaan hajooko pää, mut ainakin mä hoidan sen koulun vittuun tästä alta vaikka sit sängyssä lojuen jos en ylös pääse.

"Onks kaikki muuten hyvin?"
"Joo mut vituttaa tää paska"
Kiva ilme herra koulutuspäälliköllä, en oo koskaan ennen kironnu sen kuullen. Tai muutenkaan näyttäny et joku ottais päähän.

Ja mua vituttaa se, että noi kaikki opettajat siellä on liian mukavia. En kehtaa raivota niille vaikka kieltämättä joskus tekis mieli.

Vaikka ei se kai oikeesti muuttais mitään. Ei raivoominen, ei se, onko mulla ne paperit sieltä koulusta vai ei ja koska ees saan ne sieltä. Jotkut asiat ois ehkä eri tavalla, mut oisko se sit välttämättä yhtään paremmin kuitenkaan... Jos oisin valmistunu ajallaan, ni oishan ne voinu työkkäristä "pakottaa" mutki muuttamaan johki kauemmas kuten kämppikselle kävi, ja sit en ehkä tuntis noita naapureita, jotka taas on auttanut mua yllättävän paljon... Ehkä tää on ihan hyvä näin.

Mulla oli illalla joku järkeväkin postausidea, mut ehdin jo unohtaa sen. Ei se sit varmaan ollu mitään kovin tärkeetä.

Mut koska tykkään hyppiä nykyään hirveesti aiheesta toiseen, sanotaan nyt vielä se, että tällä hetkellä mä uskon että mä pärjään, vaikka joudunkin(?) asumaan yksin. Pelkäsin, etten pystyis nukkumaan itekseni, kun se on aina ollu yksin vähän hankalaa. Mut en oo varmaan koskaan nukkunu näin hyvin! Se nukkumaanmeno ahdistaa, en tiedä miksi, kai siinä jotenki se yksinäisyys painaa hetken päälle, mut heti kun pääsee sänkyyn asti ni ahistus katoaa. Pelkäsin, et vaan ravaisin ympäri kämppää itkemässä ja ahistumassa ja erakoituisin kokonaan. No, onhan siivoominen tavallaan ympäri kämppää ravaamista.. :D Oon ihan relax, ei koko ajan tarvii nähä ihmisiä ja ulkona törmää kuitenki tuttuihin aina ja saa ees hetkeksi juttuseuraa, kun niiden on aina pakko päästä rapsuttaan piskejä.

Eikä tarvii aamutallille lähtiessä miettiä, herättääkö vahingossa kämppiksen! Voi meluta just niin paljon kuin tahtoo. Ja rakastan sitä tallia päivä päivältä enemmän. Etenkin niitä maastoja! Löytyy metsäpolkuja, leveempiä polkuja, hiekkateitä (joilla kulkee vaan ihania autoilijoita jotka oikeesti hidastaa tullessaan vastaan), hyvä laukkapaikkoja ja ties mitä muuta. Kerran on tullu tamman kanssa sellanen tilanne, et vähän mietin katooko siltä jarrut jos annan sen laukata, mut annoin sit kuitenkin ja hyvinhän se sujui. Luottoheppa<3 Joskus tykkäsin hevosista sitä enemmän, mitä vaikeempia ne oli, mutta tällä hetkellä toi tamma on paras, aina tallilta lähtiessä on hyvä mieli kun ei tarvii keskustella yhdenkään hevosen kanssa siitä tehdäänkö asiat mun vai hevosen tavalla. Ehkä joskus taas palaan pelaamaan niitten vaikeempien elukoiden kanssa, mutta en ainakaan hetkeen vielä.

Ok meinasin tänään saada sydärin ku olin päikkäreillä ja heräsin siihen, et joku puhui keittiössä jotain tyyliin "kyllä tän vois tähän vaihtaa". Radio perkele.

451

Mä oon kai edelleen aika ristiriitainen. Sanon toista ja teen toista, joskus haluan ihan päinvastaisia asioita. Mutta oon tainnut vähän tasottua, vähän vaan, mutta kuitenkin tarpeeksi siihen, että huomaan sen muutoksen itse.

Ramppaan nykyään lenkeillä mahdollisimman lähellä junia. Tiedän ne parhaat paikat, joissa kuljettaja ei ehtisi reagoimaan, tiedän niiden nopeimpien junien aikataulut. Ja oon siellä parhaalla paikalla usein just oikeaan aikaan. Mutta en mä enää halua kuolla. Tai tällä hetkellä ainakaan. Mä käyn vaan näyttämässä keskaria masennukselle, todistamassa itelleni, että ei mun tarvii tehdä sitä. Mun ei tarvii kuolla. Tää elämä on nyt ja tässä, ja niin olen minäkin. Oon aina rakastanut junia, oon pienestä asti istunut katselemassa niitä (lapsuudenkodista oli alle 100m radalle). Jossain vaiheessa kaikki vaan muuttui, en enää katsonutkaan niitä katsomisen ilosta vaan koska tiesin, että se ois varma poispääsy koko elämästä. Nyt mä katson niitä samoin kuin lapsena.

Nykyään kehtaan kulkea keskustassa itkemässä, ei mua haittaa, vaikka jotkut tuijottaa. Musiikit huutamassa, koirat matkassa mukana, kunnon itkulenkki reipasta tahtia ja kaikki on paljon paremmin.

Joskus on sellaisia päiviä, että saatan jopa pitää itsestäni. Vaikeempinakin päivinä osaan nykyään aika hyvin hyväksyä sen, että mä nyt vaan oon tällänen. Mutta ei sais hyväksyä silti liikaa, etten jää tähän jumiin. Ei mua terveeksi voi sanoa, tää nykytilanne riittää ehkä nyt, mutta en halua jumittaa näin ikuisesti.

Eikä mua edes hirveesti stressaa se tosiasia, että tällä viikolla mulla on joka päivälle tekemistä. Huomenna aamutalli, keskiviikkona käynti koululla, torstaina poli + asuntotoimistolla käynti, perjantaina aamutalli ja porukat kai tulee käymään, lauantaina kämppis ehkä tulee ja sillon päihteillään, sunnuntaina kärsitään :D Pitäis vielä johonkin iltaan sopia koirien kanssa treenejä, kun löyty kivalta vaikuttavaa seuraa netistä :)

Hypin taas aiheesta toiseen, mutta pääsin tänään "leikkimään" sammutuspeitteellä. Aikaisemmin oisin aatellut tostakin, että oon ihan vitun paska ihminen kun mokasin noin, vaikkei tossa nyt mitään oikeeta vaaraa ees ollut, kun huomasin sen ajoissa. Nyt vaan nauroin itelleni, hupsista kun olinkin typerä, mutta näitä sattuu!

Ja nyt repeen noille koirille, tuijottavat mua sohvalta naamat rytyssä. Höpsöt.